maanantai 31. tammikuuta 2011

Elämäneliksiiriä


Lähdin potkukelkkailemaan. Autokatoksessa minua odotti punainen vanhaa mallia edustava kulkupeli, jonka mummo oli siirtänyt pystyasentoon seinää vasten. Seinän ja kelkkaraudan välissä oli tennissukka. Otin sen veks, jaksamatta sen suuremmin ihmetellä syytä kyseisen vaatekappaleen omituiselle sijainnille. Potkaisin alkuvauhdit pihatieltä ulkomaailmaan, ja annoin palaa! Tuuletin päätä ja mieltä, kaulaliinaa ja virttynyttä talvitakkia potkiessani auvoisesti menemään pitkin rauhallista omakotitaloaluetta. Sairaskertomusten ja Elisa-puhelinlaskupäivittelyntäyteisen aamun jälkeen tunsin saavani aivan uudenlaista energiaa ja virtaa tuosta hetkellisestä urheilusuorituksesta. Oli vain minä ja lumi, miinus yksiasteinen säätila ja liukas luisto jalkojeni alla.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Palasin takaisin kotiin, ja pakollisten kengänputsaussessioiden jälkeen paljastin mummolle posket hehkuen ja ripset lumihileistä valkeina: ”Kokeilin tuota sinun potkukelkkaa! Onpa makee vehje!” Sitä ei olisi pitänyt sanoa. WRONG COMMENT! Vastarakennettuun innostuksen linnakkeeseeni hyökkäsi nimittäin mummo, tylyn suorasukainen kysymys aseenaan: ”No mutta et kai poistanut sitä sukkaa seinän ja kelkan välistä?” O-ou… Myönsin poistaneeni. Painoin katseeni lattiaan odottaen maailmanlopun merkkejä. ”Nyt siihen seinään jää jälki!” Sukalla oli kuin olikin pätevä syy olla itselleen niin epäominaisessa paikassa: se oli suojaamassa seinää potkukelkan raudalta, joka jättäisi ajan myötä valkeaan pintaan silmiäkirvelevän naarmun. (jonka vain seitsemänkympin ylittäneen mummon tarkkaakin tarkempi, vastikään verkkokalvonleikkausoperaatiossa uudeksi parsittu näköelin saattaa havaita) Jos olisin kehdannut, tai halunnut tietoisesti loukata mummon pilkunviilaajapersoonaa, olisin kertonut, että jotkut jäljet ovat korvien välissä. En sanonut. Menin siirtämään nukkavierun sukan takaisin omalle paikalleen.
 ***   ***   ***   ***
Ulkoilusta tulee miltei epäinhimillisen raikas ja uudistunut olo. Pelkän talvisen kävelyretken jälkeen tuntuu kuin pääkopan romuvarasto olisi kokenut suursiivouksen ja saanut yltiöpäisesti lisätilaa seuraaville hankinnoille, ostoksille, shoppailuille, krääsälle ja välttämättömälle tilpehöörille. Kapasiteettini laajenee avaruudellisiin mittasuhteisiin, ja maailma kääntää hymysuisen etupuolensa taas vaihteeksi minuun päin. Miten virkistävää onkaan leijua samoilla aaltopituuksilla elämän kanssa! 
Venytän verbaaliset lahjani äärimmilleen suostutellessani mummoakin ulkoilemaan. "Pieni kävelyretki tekee vain hyvää. Olet niin väsynyt, koska et ole päiväkausiin ollut pihalla," vetoan äidinäidin vetämättömään olotilaan ja krooniseksi muuttuneeseen nukahtelu-särky-jumitus-kierteeseen. "Kyllä se on se kilpirauhanen." mummo kuitenkin tietää, vaikkei tiedä onko kilpirauhasessaan mitään vikaa. Ja verikokeissa käyminenhän on niin valtava show, ettei homma ei hoidu ihan viikon tai kahden sisällä. Silmäleikkauksenkin toinen jälkitarkastus koittaa(hui hurjaa!) jo viikon kuluttua, joten kiirettä pitää taksin varausten, taksilappujen hankkimisen ja termospullon etsimisen kanssa. (kaksi ensimmäistä järjestyy yhdellä puhelinsoitolla taksikeskukseen, ja kolmas välttämättömyys löytynee varaston uumenista) 
Viimeisin lääkärikäynti Hämeenlinnassa jäi vähän vajavaiseksi ilman eväskahvia, vaikka leivät kyllä tehtiin valmiiksi illalla foliopakkauksiin. Minä tyttö ostin euron kahvin sairaalan kanttiinista. "Paljonko sinä tuostakin maksoit?! Seuraavalla kerralla otetaan kyllä omat kahvit termospulloon," päätti mummo, kun tulin pahvimukini kanssa vakiopaikallemme kulmapöytään. (Warning! Vanhuuden merkki nro1: Vakiopaikka sairaalan kanttiinissa!) "Euron maksoin. Ostanko sullekin?" Mummo tuhahti voileivän takaa käsittämättömälle tuhlaavaisuudelleni, mutta naukkaili siinä syömisen lomassa pitkiä hörppyjä kahvistani. Sain hillittyä kieleni ja mieleni, vaikka itselleni jäi lopulta vajaa puolet ostamastani euron kupillisesta. Jäin tossun alle. Euro alkoi tuntua isolta rahalta.

***   ***   ***

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Ikilikapyykkiä


Minä tein historiaa. Tattaraa! Vihin käyttöön pesukoneen. Suureksi yllätyksekseni ideani ei nostattanut pölyjä tantereesta, eikä kasvattanut mummon stressihormonien tasoa uusiin sfääreihin. Oletin tempaukseni olevan radikaali mullistus arjen rutiineihin, sillä kyseinen kodinkone ei ole ollut käytössä asennuksen jälkeen(joka tapahtui talon valmistumisen yhteydessä vuonna 2001) Jos arjen sankareille jaettaisiin Nobeleita, tämän talouden emännälle kuuluisi ehdottomasti yksi: Vuoden Nyrkkipyykkääjä. Sain siis spektakulaarisen erityisoikeuden pestä pyykkini tuossa koriste-esineen virkaa pitävässä pesukoneessa, tiettyjen kriteerien puitteissa. 1) Tapahtuma tulee toteuttaa vasta klo 21 jälkeen, jolloin sähkö on halvempaa. 2) Mummo tulee tarkistamaan pesurummun sisällön, ettei ole liian täynnä (otti yhden t-paidan pois, se olisi todennäköisesti tuottanut ongelmia. Olihan rumpu melkein puoleen väliin täytetty) 3) Minun tulisi odottaa että kone on pessyt, ja laittaa pyykit kuivumaan puolilta öin. Aamulla ne olisivat kuulemma jo eltaantuneita ja haisisivat pahalle. (Lopulta mummo valvoi ja laittoi pyykkini narulle, enkä viitsinyt mennä häiritsemään sentintarkkaa toimenpidettä: jokaiselle sukalle oma pyykkipoika, ja vaatekappaleiden väliin tietynmittainen hajurako)  
"Olisin minä itsekin voinut ne pyykit tulla yöllä laittamaan, ettei sun olis tarvinnut valvoa." sanoin aamulla viikatessani pikkuhousuja pinoon. "No minä valvoin muutenkin, piti katsoa Uutisvuoto ja pestä laamapaita lavuaarissa." Mummo ei luovu käsipesusta omien pyykkiensä osalta, vaikka minä samanaikaisesti käyttelen elektronista laitetta helpottaakseni elämää. Neuroosinsa kullakin ja kukin pitäköön omansa. Vakavalaatuisiksi pakkomielteet voidaan diagnosoida siinä vaiheessa, kun ne alkavat muuntautua tarttuvaan ja ääritapauksissa lääkitysresistenssiin muotoon. Seitsemänkymmentä näyttäisi olevan jonkinlainen lopullisten pinttymien ja viimeisten päätösten raja: sen ylitettyään ihmiselle on viimein, vuosien kokemuksen kautta valjennut asioiden todellinen laita, oikeat rutiinit, ja järkähtämättömän totuudenmukaiset toimintatavat: kuten, että pöytä pyyhitään tietyllä rätillä tiettyyn kellon suuntaan, sälekaihtimet on hyvä jättää auki puoleen väliin ikkunaa ja että kahvi, se on elimistön vihollinen, kansakuntamme suurin tappaja. (tästä saan kuulla seitsemänä aamuna viikossa nauttiessani aamuista espressoani tyhjään vatsaan)
Olen miettinyt paljon rajaviivoja, etappeja, jotka tulisi saavuttaa tiettyyn ikään mennessä. Amerikassa (merkittävien tutkimusten kuningaskunnassa) tehtiin tutkimus ihmisen onnellisuudesta. Tulokset osoittivat, että ne, jotka olivat eläneet tietyn näkymättömän, ääneenlausumattoman suoritusputken mukaisesti, olivat tyytyväisimpiä elämäänsä. Pysähdyin tekstin edessä. Kahvi ehti jäähtyä kupissa kun pystyin taas ajatuksiltani ajattelemaan. Tutkimuksen mukaan nainen on onnellisimmillaan eläessään selkeäpiirteisen, ikäkausia seuraavan toimintasuunnitelman mukaan: koulusta kouluun, paperit käteen, vakituiseen työhön, parisuhteeseen, lainalla hankittuun omaan kotiin (jossa valmiiksi lisähuone uusia perheenjäseniä varten), jonka jälkeen loppuelämäntehtävä kiteytyy mukavan yksinkertaiseen muotoon: kasvata lapset ja rakasta miestäsi ( + virkistykää Kanarialla kerran kesässä.)
Heräsi pari kysymystä, opettaja! Mihin ryhmään kuuluvat onnettomat perheenäidit tai onnelliset työttömät? Entäpä itsetuhon partaalla olevat diplomi-insinöörit ja tyytyväiset, kouluttamattomat pikaruokalatyöntekijät? Olen tavannut sellaisia. Anteeksi utelu, mutta ei kai kukaan jäänyt tutkimuksen ulkopuolelle? 
 ***  ***  ***  ***

Jos amerikkalaisia on uskominen, minä olen yksi maailman onnettomimpia naisia. Lukiotaustainen, maailmaa kiertänyt ja kaarrellut boheemieläjä, joka ei ole ihan satavarma siitä, mitä elämältä haluaa. En ole siis päässyt täysillä putkeen mukaan. Oi oravanpyörä, ota minut kyytiin! Entäpä kaksi muuta perheemme naista? Äiti, joka on neljänkymmenenkolmen ikään mennessä saavuttanut suuren suunnitelman mukaiset etapit ja välipysäkit, opiskellut, tehnyt työtä vuosikaudet, saanut neljä jälkeläistä ja elänyt parisuhteessa. Miksei äiti leiju onnellisuuden taikamatolla? Tai mummo, joka on virallisen Onnellisuus U-käyrän mukaan kärkijoukoissa hyppimässä riemusta kattoon ja siitä läpi? Miksei se hypi? Mummo laahaa ja vaikeroi. Ehkäpä virallisuus ja tilastotiede ovat liian kaukana arkirealismista, niin että kosketuspinta katoaa ja muuttu hiekkapaperin karheaksi, käsinkoskemattomaksi epätodellisuudeksi, jolla ei ole mitään tekemistä sähkölaskujen ja keväisten koirankakkojen, meluavien naapurinlasten tai tukkeutuneen savupiipun kanssa. Tutkimus yritti pestä aivoni uskomaan valheita samalla kun 40-asteeseen säädetty pesukone taisteli 30-asteessa pestävän, herkkähipiäisen villapaitani kanssa, muttei selvinnyt tappiotta. Sain nukelle paidan. Jospa vielä olisi tallessa yksikin nukke.

(P.s. Tutkimukseen osallistui 1000 yhdysvaltalaista. Luku tuntuu ahdistavan suurelta ilman vertailukohtaa, etenkin jos kuuluu tutkimuksen ulkopuoliseen heitteillejääneiden väliinputoajien ryhmään. Tässä siis helpotus: yhdysvalloissa on 304 miljoonaa ihmistä.)


lauantai 29. tammikuuta 2011

Desimittaelämää


Huomenta, nukuitko hyvin? Kysyn retorisesti mummolta, joka könyää keittiöön makuuhuoneen puolelta. Tiedän vastauksen etukäteen, mutta kohteliaana tyttärenä olen velvollinen kiinnostumaan yhä uudestaan ja uudestaan vanhan ihmisen univaikeuksista, makuuhaavoista ja yöllisestä vessaravaamisesta. ”Aika kehnonlaisesti. Kun pitää sen silmäleikkauksen takia nukkua pelkällä vasemmalla kyljellä, niin puutuu tuo olka. Ja kolmestihan minä käyn pissaamassa yön aikana, ja hikoilen hirvittävästi.” Kiva tietää, kiitos kun kerroit. Bon apetit, toivotan itselleni ja jatkan väärällä lämmöllä hautuneen, epäoikeaoppisen aamupuuroni syömistä. 
Mummolla oli tapana tehdä meille molemmille joka-aamuinen puuro tarkkojen desimäärien mukaisesti. (4dl vettä, 2dl hiutaleita) Puuroa kuitenkin tuppasi jäämään yli, mikä taas kauhistutti vuosikymmenet tuoreen aamupalan hartaudella keittänyttä mummoa: "En minä ainakaan syö huomenna eilistä puuroa!" Sovimme että teen itse oman puuroni, omien mittojeni mukaan, ja säästän ylijämän itselleni seuraavalle aamulle. Se kun ei ole niin justiinsa.
Oletin, että joka-aamuinen puuroshow vähän hellittäisi tämän uuden vapautuksen myötä, mutta annas olla kun ensimmäinen itsenäinen kokkausaamuni sarasti, ei malttanut vanhus pysyä sängyssä. Sanoin mummolle, että hän saa jatkaa uniaan. Minä kyllä osaan käyttää hellaa ja muistan avata räppänät sepposen selälleen, etteivät höyryt jää liesituulettimen alle. "Usko tai älä, olen yksin asuessani onnistunut aamupuuron keitossa ihan itse, sytyttämättä taloa tuleen." Vakuutteluni menevät poikkeuksetta kuuroille korville, onhan tällä kertaa kyseessä mummon kustantama keraaminen liesi, jota ei sovi naarmuttaa, ja jota minä, uuden sukupolven välinpitämätön nainen, en osaa riittävästi kunnioittaa. Mummo on siis jalkeilla välittömästi, kun kuulee tämän uusavuttoman pikkuaikuisen hiipivän keittiöön kello kahdeksan kolmekymmentä. ”Onkos tuuletin päällä? Laita kattilaan kansi, ettei mene liikaa sähköä. Ja minulle älä keitä yhtään puuroa, kun haudutat niin vähän aikaa.” Jees söör!
Ostin seitsemäntoistavuotiaalle veljelleni Uusavuttomien keittokirjan. Toivoa sopii, että hulttiovelimies ottaa kauhan rakennusmiehen kätöseensä ja duunaa nälkäiselle siskolle lauantailounaan. Taidankin lähteä keskustaan veljen kämpän nurkille "humputtelemaan" ennen kuin joudun osalliseksi särkykipumasennusvoivottelusessiosta, joka koittaa täsmälliseen aikaan kunakin aamuna mummon suoritettua puolituntisen vessareissunsa. Tutuksi tullut monologi kuvailee ummetusta ja pissan värisävyjä riemukkain sanavalinnoin, ja ryöppyävätpä samaan syssyyn, ovelasti sivulauseissa kaikki muutkin maailman murheet; orastava kilpirauhasen vajaatoiminta, Elisan laskut ja Plussatilin tapahtumat, jotka täytyy tarkistaa säännöllisin väliajoin(se on mummon järkähtämätön pakkomielle; kaikkien mahdollisten tilastojen ja numeroiden tarkistelu suurennuslasin kanssa), tosi-TV-tähtien syntinen kaksoiselämä, Thaimaan koirakuljetukset, työvuodet Vankilan toimistolla, ja loppuyhteenvetona palataan maailmalta takaisin tähän hetkeen, jossa suurinta ahdinkoa tuottavat sähkökaapin rajusti heiluvat lukemat. 
Yhtään ylimääräistä senttiä ei pidä kulua lämmitykseen, ja nyt heilutaan siinä rajoilla, ollaan ihan kiikun kaakun, että onko hyisen kolkossa talossamme jopa liikaa lämpöä. Ei, mummo, ei yhtään vähempää mun huoneeseen, pliis! Minä kylmäverisenä, luikkulaihana ihmisenä hytisen kylmästä täällä kotitalossa, ja lämmitän takkaa harva se päivä. Saunan lämmitystä uskalsin piruuttani ehdottaa, vaikka tiesin metakan jonka saisin aikaiseksi: "Se kuluttaa ihan hirveästi sähköä! Eikö sinulle riitä lämmin suihku?" 
Sain siis todeta olevani ahne ja itsekäs, kaikki-heti-nyt-mulle -ihminen, jonka on syytä kouliintua ja karaistua pohjoismaisiin olosuhteisiin. Sauna on ylemmän luokan luksusta ja luksus on kielletty hedelmä. Mummo kävi vääntämässä huoneeni lämmityksen 23:sta 20 asteeseen. "En kyllä usko, että korkea sähkölasku johtuu yksinomaan minun huoneeni äkillisestä sähkönkulutuksesta..." aloitin, eikä mummo niin väittänytkään. "Mutta 20 astetta saa kuitenkin riittää, otat lisää peittoa päälle jos paleltaa." Selvä hommeli. Riittää riittää. Minkä tahansa saa riittämään kun oikein jakaa ja supistaa, minimoi ja kutistaa. Ja hyvänen aika, mikä olen valittamaan näin ylellisissä olosuhteissa, kun ihmisiä elää igluissa ja slummikylissäkin! 
Pakotan siis itseni äärimmäiseen tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tilaan, istuessani kotona tuplaikkunoiden takana kääriytyneenä vilttiin ja villatakkiin. Juon kuumaa kahvia lämmikkeeksi, ja käyn vähän väliä nojaamassa lämpöävaraavan takan hohkaavaan kylkeen. Kyllä kaikesta voi nipistää, sen olen oppinut mummon kanssa eläessä. Mutta kai jossain on oltava nuukailun raja? Sellainen lainmukainen viiva johon on lopulta pakko pysähtyä ja ottaa itselleen se mikä on jäänyt jäljelle kaiken tinkaamisen ja budjetoinnin, laskelmoinnin ja kutistelun jälkeen? Onko sellainen globaali rajaviiva olemassa, jolla poliisivartio seisoo koiriensa kanssa ja vahtii, ettei kukaan astu yli rajojensa ja nuukaile itseään kuiviin? 
Pelkään pahoin, että minun mummoni on löytänyt reiän kyseisestä raja-aidasta ja livahtanut läpi, Roope-Ankkamaisen saituruuden askeettiselle maaperälle. Siellä se hiippailee vaarallisilla vesillä, eikä itse huomaa joutuvansa yhä kapeampaan solaan. Come baaack, mummo!



perjantai 28. tammikuuta 2011

Aikaeroavaisuuksia


Tervetuloa itselleni !  
(...ja siinä siivellä myös mummolle ja äidille, jotka eivät tiedä elämäänsä jaettavan tällä salaisella palstalla)
Juhlallisen ylpeänä esittelen itseni, keltanokkaisen tekniikkakammoisen naisen, joka onnistui kuin onnistuikin luomaan oman blogin. Olen siis 21-vuotias nainen ja asun väliaikaisesti puolikuntoisen mummoni luona suuressa omakotitalossa. Yhteiselämämme sisältää mutkia ja kurveja enemmän kuin osasin ennalta odottaa, vaikkakin suoraa puhetta mahtuu väliin koukeroiden suoristamiseksi. Sitä riittääkin sitten enemmän kuin olisi ehkä tarvis, mutta asiat eivät hoidu eivätkä oikene, elleivät suut aukene. Ja nämä naiset osaavat kyllä puhumisen taidon.

Tänään olin lumitöiden jälkeen lähdössä kaupungille tapaamaan ystävääni. Kuten tapoihin kuuluu, raportoin tulevan päiväni suunnitelmat jo aamupalapöydässä kaurapuuroa marjasopan kanssa lusikoivalle äidinäidille, ja painokkain lausein vakuutin tulevani kotiin illalliseen mennessä. Ja kyllä, minä laittaisin illan viimeiset silmätipat leikattuun silmään, ei huolta. Mummo pyöritteli päätään päiväohjelmalleni: ”Etkö sinä täällä muka saa kahvia?” Miten selitän seitsemän kympin ylittäneelle, raskaaseen työhön ja penninvenytykseen tottuneelle sota-ajan kasvatille, että kahvilassa tavataan ystäviä, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia? Jokainen yritykseni menee lopulta metsään, ja mummo saa viimeisen sanan: ”Niin. Täytyyhän sitä joskus humputella.”
Mummo on ikänsä elää kituuttanut pottukolikolla, pullalla ja piirakoilla, ja tipauttanut jokaisen liikenevän sentin säästötileille meitä tulevia jälkeläisiä ajatellen. Kiitos siitä, sanon minä, joka saan kunnian nostaa opintorahoja mummon kassasta vielä tulevaisuudessa. Mutta rajansa kiitoksellakin, ja antamisella, nöyristelyllä ja marttyyriudella! Omien sanojensa mukaanhan mummo on elänyt ”niin kauhean askeettista elämää” ja niin raskaasti, ettei kukaan voi sitä käsittää. Uskon kyllä, että mummo on käynyt läpi kovia aikoja, ja arvostan suuresti hänen elämänkokemustaan, mutta tapa, jolla hän viittaa ”kaikkiin muihin”, meihin ymmärtämättömiin ja välinpitämättömiin nykyajan kasvatteihin, saa minut näkemään punaista. Mummo käyttäytyy kuin hän olisi ainoana maailmassa joutunut kokemaan kovia, ja lopulta tahtonsa vastaisesti päätynyt katkeroitumaan omaan yksinäisyyteensä. Kerroin, että kyllä muillakin ihmisillä on omat elämänsä, ja vaikeutensa. Että nykyajan nuorillakin on aivan uudenlaiset ongelmat, joiden parissa tuskailu vie niin paljon energiaa ja resursseja, ettei jaksaminen yksinkertaisesti voi riittää menneisyyksien filosofointiin. Me emme elä menneessä! Mummo ei pitänyt argumentistani, vaan piti päänsä lujana: ”Nykyajan nuorilta puuttuu kokonaan arvostus ja kiinnostus vanhempien sukupolvien menneisyyttä ja pula-aikoja kohtaan.”
Yltäkylläisyys on tehnyt meistä syyllisiä. Laiskoja ja saamattomia, työttömiä vetelyksiä, joita kiinnostaa vain oma napa ja nöyhtä. Seuraavan kerran kun nostan suklaapalan huulilleni, täytyykin pinnistellä mieltäni ja aivosolujani ja tehdä kaikkeni kuvitellakseni niitä sota-aikoja, jolloin suklaa oli luksustuote Amerikasta. Ja sitten, hiljaisen hetken jälkeen, syön lopun levyllisen hyvällä omatunnolla, niidenkin puolesta jotka eivät ennen muinoin osanneet Fazerin sinisestä haaveillakaan. Mums mums.