perjantai 28. tammikuuta 2011

Aikaeroavaisuuksia


Tervetuloa itselleni !  
(...ja siinä siivellä myös mummolle ja äidille, jotka eivät tiedä elämäänsä jaettavan tällä salaisella palstalla)
Juhlallisen ylpeänä esittelen itseni, keltanokkaisen tekniikkakammoisen naisen, joka onnistui kuin onnistuikin luomaan oman blogin. Olen siis 21-vuotias nainen ja asun väliaikaisesti puolikuntoisen mummoni luona suuressa omakotitalossa. Yhteiselämämme sisältää mutkia ja kurveja enemmän kuin osasin ennalta odottaa, vaikkakin suoraa puhetta mahtuu väliin koukeroiden suoristamiseksi. Sitä riittääkin sitten enemmän kuin olisi ehkä tarvis, mutta asiat eivät hoidu eivätkä oikene, elleivät suut aukene. Ja nämä naiset osaavat kyllä puhumisen taidon.

Tänään olin lumitöiden jälkeen lähdössä kaupungille tapaamaan ystävääni. Kuten tapoihin kuuluu, raportoin tulevan päiväni suunnitelmat jo aamupalapöydässä kaurapuuroa marjasopan kanssa lusikoivalle äidinäidille, ja painokkain lausein vakuutin tulevani kotiin illalliseen mennessä. Ja kyllä, minä laittaisin illan viimeiset silmätipat leikattuun silmään, ei huolta. Mummo pyöritteli päätään päiväohjelmalleni: ”Etkö sinä täällä muka saa kahvia?” Miten selitän seitsemän kympin ylittäneelle, raskaaseen työhön ja penninvenytykseen tottuneelle sota-ajan kasvatille, että kahvilassa tavataan ystäviä, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia? Jokainen yritykseni menee lopulta metsään, ja mummo saa viimeisen sanan: ”Niin. Täytyyhän sitä joskus humputella.”
Mummo on ikänsä elää kituuttanut pottukolikolla, pullalla ja piirakoilla, ja tipauttanut jokaisen liikenevän sentin säästötileille meitä tulevia jälkeläisiä ajatellen. Kiitos siitä, sanon minä, joka saan kunnian nostaa opintorahoja mummon kassasta vielä tulevaisuudessa. Mutta rajansa kiitoksellakin, ja antamisella, nöyristelyllä ja marttyyriudella! Omien sanojensa mukaanhan mummo on elänyt ”niin kauhean askeettista elämää” ja niin raskaasti, ettei kukaan voi sitä käsittää. Uskon kyllä, että mummo on käynyt läpi kovia aikoja, ja arvostan suuresti hänen elämänkokemustaan, mutta tapa, jolla hän viittaa ”kaikkiin muihin”, meihin ymmärtämättömiin ja välinpitämättömiin nykyajan kasvatteihin, saa minut näkemään punaista. Mummo käyttäytyy kuin hän olisi ainoana maailmassa joutunut kokemaan kovia, ja lopulta tahtonsa vastaisesti päätynyt katkeroitumaan omaan yksinäisyyteensä. Kerroin, että kyllä muillakin ihmisillä on omat elämänsä, ja vaikeutensa. Että nykyajan nuorillakin on aivan uudenlaiset ongelmat, joiden parissa tuskailu vie niin paljon energiaa ja resursseja, ettei jaksaminen yksinkertaisesti voi riittää menneisyyksien filosofointiin. Me emme elä menneessä! Mummo ei pitänyt argumentistani, vaan piti päänsä lujana: ”Nykyajan nuorilta puuttuu kokonaan arvostus ja kiinnostus vanhempien sukupolvien menneisyyttä ja pula-aikoja kohtaan.”
Yltäkylläisyys on tehnyt meistä syyllisiä. Laiskoja ja saamattomia, työttömiä vetelyksiä, joita kiinnostaa vain oma napa ja nöyhtä. Seuraavan kerran kun nostan suklaapalan huulilleni, täytyykin pinnistellä mieltäni ja aivosolujani ja tehdä kaikkeni kuvitellakseni niitä sota-aikoja, jolloin suklaa oli luksustuote Amerikasta. Ja sitten, hiljaisen hetken jälkeen, syön lopun levyllisen hyvällä omatunnolla, niidenkin puolesta jotka eivät ennen muinoin osanneet Fazerin sinisestä haaveillakaan. Mums mums.