lauantai 29. tammikuuta 2011

Desimittaelämää


Huomenta, nukuitko hyvin? Kysyn retorisesti mummolta, joka könyää keittiöön makuuhuoneen puolelta. Tiedän vastauksen etukäteen, mutta kohteliaana tyttärenä olen velvollinen kiinnostumaan yhä uudestaan ja uudestaan vanhan ihmisen univaikeuksista, makuuhaavoista ja yöllisestä vessaravaamisesta. ”Aika kehnonlaisesti. Kun pitää sen silmäleikkauksen takia nukkua pelkällä vasemmalla kyljellä, niin puutuu tuo olka. Ja kolmestihan minä käyn pissaamassa yön aikana, ja hikoilen hirvittävästi.” Kiva tietää, kiitos kun kerroit. Bon apetit, toivotan itselleni ja jatkan väärällä lämmöllä hautuneen, epäoikeaoppisen aamupuuroni syömistä. 
Mummolla oli tapana tehdä meille molemmille joka-aamuinen puuro tarkkojen desimäärien mukaisesti. (4dl vettä, 2dl hiutaleita) Puuroa kuitenkin tuppasi jäämään yli, mikä taas kauhistutti vuosikymmenet tuoreen aamupalan hartaudella keittänyttä mummoa: "En minä ainakaan syö huomenna eilistä puuroa!" Sovimme että teen itse oman puuroni, omien mittojeni mukaan, ja säästän ylijämän itselleni seuraavalle aamulle. Se kun ei ole niin justiinsa.
Oletin, että joka-aamuinen puuroshow vähän hellittäisi tämän uuden vapautuksen myötä, mutta annas olla kun ensimmäinen itsenäinen kokkausaamuni sarasti, ei malttanut vanhus pysyä sängyssä. Sanoin mummolle, että hän saa jatkaa uniaan. Minä kyllä osaan käyttää hellaa ja muistan avata räppänät sepposen selälleen, etteivät höyryt jää liesituulettimen alle. "Usko tai älä, olen yksin asuessani onnistunut aamupuuron keitossa ihan itse, sytyttämättä taloa tuleen." Vakuutteluni menevät poikkeuksetta kuuroille korville, onhan tällä kertaa kyseessä mummon kustantama keraaminen liesi, jota ei sovi naarmuttaa, ja jota minä, uuden sukupolven välinpitämätön nainen, en osaa riittävästi kunnioittaa. Mummo on siis jalkeilla välittömästi, kun kuulee tämän uusavuttoman pikkuaikuisen hiipivän keittiöön kello kahdeksan kolmekymmentä. ”Onkos tuuletin päällä? Laita kattilaan kansi, ettei mene liikaa sähköä. Ja minulle älä keitä yhtään puuroa, kun haudutat niin vähän aikaa.” Jees söör!
Ostin seitsemäntoistavuotiaalle veljelleni Uusavuttomien keittokirjan. Toivoa sopii, että hulttiovelimies ottaa kauhan rakennusmiehen kätöseensä ja duunaa nälkäiselle siskolle lauantailounaan. Taidankin lähteä keskustaan veljen kämpän nurkille "humputtelemaan" ennen kuin joudun osalliseksi särkykipumasennusvoivottelusessiosta, joka koittaa täsmälliseen aikaan kunakin aamuna mummon suoritettua puolituntisen vessareissunsa. Tutuksi tullut monologi kuvailee ummetusta ja pissan värisävyjä riemukkain sanavalinnoin, ja ryöppyävätpä samaan syssyyn, ovelasti sivulauseissa kaikki muutkin maailman murheet; orastava kilpirauhasen vajaatoiminta, Elisan laskut ja Plussatilin tapahtumat, jotka täytyy tarkistaa säännöllisin väliajoin(se on mummon järkähtämätön pakkomielle; kaikkien mahdollisten tilastojen ja numeroiden tarkistelu suurennuslasin kanssa), tosi-TV-tähtien syntinen kaksoiselämä, Thaimaan koirakuljetukset, työvuodet Vankilan toimistolla, ja loppuyhteenvetona palataan maailmalta takaisin tähän hetkeen, jossa suurinta ahdinkoa tuottavat sähkökaapin rajusti heiluvat lukemat. 
Yhtään ylimääräistä senttiä ei pidä kulua lämmitykseen, ja nyt heilutaan siinä rajoilla, ollaan ihan kiikun kaakun, että onko hyisen kolkossa talossamme jopa liikaa lämpöä. Ei, mummo, ei yhtään vähempää mun huoneeseen, pliis! Minä kylmäverisenä, luikkulaihana ihmisenä hytisen kylmästä täällä kotitalossa, ja lämmitän takkaa harva se päivä. Saunan lämmitystä uskalsin piruuttani ehdottaa, vaikka tiesin metakan jonka saisin aikaiseksi: "Se kuluttaa ihan hirveästi sähköä! Eikö sinulle riitä lämmin suihku?" 
Sain siis todeta olevani ahne ja itsekäs, kaikki-heti-nyt-mulle -ihminen, jonka on syytä kouliintua ja karaistua pohjoismaisiin olosuhteisiin. Sauna on ylemmän luokan luksusta ja luksus on kielletty hedelmä. Mummo kävi vääntämässä huoneeni lämmityksen 23:sta 20 asteeseen. "En kyllä usko, että korkea sähkölasku johtuu yksinomaan minun huoneeni äkillisestä sähkönkulutuksesta..." aloitin, eikä mummo niin väittänytkään. "Mutta 20 astetta saa kuitenkin riittää, otat lisää peittoa päälle jos paleltaa." Selvä hommeli. Riittää riittää. Minkä tahansa saa riittämään kun oikein jakaa ja supistaa, minimoi ja kutistaa. Ja hyvänen aika, mikä olen valittamaan näin ylellisissä olosuhteissa, kun ihmisiä elää igluissa ja slummikylissäkin! 
Pakotan siis itseni äärimmäiseen tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tilaan, istuessani kotona tuplaikkunoiden takana kääriytyneenä vilttiin ja villatakkiin. Juon kuumaa kahvia lämmikkeeksi, ja käyn vähän väliä nojaamassa lämpöävaraavan takan hohkaavaan kylkeen. Kyllä kaikesta voi nipistää, sen olen oppinut mummon kanssa eläessä. Mutta kai jossain on oltava nuukailun raja? Sellainen lainmukainen viiva johon on lopulta pakko pysähtyä ja ottaa itselleen se mikä on jäänyt jäljelle kaiken tinkaamisen ja budjetoinnin, laskelmoinnin ja kutistelun jälkeen? Onko sellainen globaali rajaviiva olemassa, jolla poliisivartio seisoo koiriensa kanssa ja vahtii, ettei kukaan astu yli rajojensa ja nuukaile itseään kuiviin? 
Pelkään pahoin, että minun mummoni on löytänyt reiän kyseisestä raja-aidasta ja livahtanut läpi, Roope-Ankkamaisen saituruuden askeettiselle maaperälle. Siellä se hiippailee vaarallisilla vesillä, eikä itse huomaa joutuvansa yhä kapeampaan solaan. Come baaack, mummo!