sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Ikilikapyykkiä


Minä tein historiaa. Tattaraa! Vihin käyttöön pesukoneen. Suureksi yllätyksekseni ideani ei nostattanut pölyjä tantereesta, eikä kasvattanut mummon stressihormonien tasoa uusiin sfääreihin. Oletin tempaukseni olevan radikaali mullistus arjen rutiineihin, sillä kyseinen kodinkone ei ole ollut käytössä asennuksen jälkeen(joka tapahtui talon valmistumisen yhteydessä vuonna 2001) Jos arjen sankareille jaettaisiin Nobeleita, tämän talouden emännälle kuuluisi ehdottomasti yksi: Vuoden Nyrkkipyykkääjä. Sain siis spektakulaarisen erityisoikeuden pestä pyykkini tuossa koriste-esineen virkaa pitävässä pesukoneessa, tiettyjen kriteerien puitteissa. 1) Tapahtuma tulee toteuttaa vasta klo 21 jälkeen, jolloin sähkö on halvempaa. 2) Mummo tulee tarkistamaan pesurummun sisällön, ettei ole liian täynnä (otti yhden t-paidan pois, se olisi todennäköisesti tuottanut ongelmia. Olihan rumpu melkein puoleen väliin täytetty) 3) Minun tulisi odottaa että kone on pessyt, ja laittaa pyykit kuivumaan puolilta öin. Aamulla ne olisivat kuulemma jo eltaantuneita ja haisisivat pahalle. (Lopulta mummo valvoi ja laittoi pyykkini narulle, enkä viitsinyt mennä häiritsemään sentintarkkaa toimenpidettä: jokaiselle sukalle oma pyykkipoika, ja vaatekappaleiden väliin tietynmittainen hajurako)  
"Olisin minä itsekin voinut ne pyykit tulla yöllä laittamaan, ettei sun olis tarvinnut valvoa." sanoin aamulla viikatessani pikkuhousuja pinoon. "No minä valvoin muutenkin, piti katsoa Uutisvuoto ja pestä laamapaita lavuaarissa." Mummo ei luovu käsipesusta omien pyykkiensä osalta, vaikka minä samanaikaisesti käyttelen elektronista laitetta helpottaakseni elämää. Neuroosinsa kullakin ja kukin pitäköön omansa. Vakavalaatuisiksi pakkomielteet voidaan diagnosoida siinä vaiheessa, kun ne alkavat muuntautua tarttuvaan ja ääritapauksissa lääkitysresistenssiin muotoon. Seitsemänkymmentä näyttäisi olevan jonkinlainen lopullisten pinttymien ja viimeisten päätösten raja: sen ylitettyään ihmiselle on viimein, vuosien kokemuksen kautta valjennut asioiden todellinen laita, oikeat rutiinit, ja järkähtämättömän totuudenmukaiset toimintatavat: kuten, että pöytä pyyhitään tietyllä rätillä tiettyyn kellon suuntaan, sälekaihtimet on hyvä jättää auki puoleen väliin ikkunaa ja että kahvi, se on elimistön vihollinen, kansakuntamme suurin tappaja. (tästä saan kuulla seitsemänä aamuna viikossa nauttiessani aamuista espressoani tyhjään vatsaan)
Olen miettinyt paljon rajaviivoja, etappeja, jotka tulisi saavuttaa tiettyyn ikään mennessä. Amerikassa (merkittävien tutkimusten kuningaskunnassa) tehtiin tutkimus ihmisen onnellisuudesta. Tulokset osoittivat, että ne, jotka olivat eläneet tietyn näkymättömän, ääneenlausumattoman suoritusputken mukaisesti, olivat tyytyväisimpiä elämäänsä. Pysähdyin tekstin edessä. Kahvi ehti jäähtyä kupissa kun pystyin taas ajatuksiltani ajattelemaan. Tutkimuksen mukaan nainen on onnellisimmillaan eläessään selkeäpiirteisen, ikäkausia seuraavan toimintasuunnitelman mukaan: koulusta kouluun, paperit käteen, vakituiseen työhön, parisuhteeseen, lainalla hankittuun omaan kotiin (jossa valmiiksi lisähuone uusia perheenjäseniä varten), jonka jälkeen loppuelämäntehtävä kiteytyy mukavan yksinkertaiseen muotoon: kasvata lapset ja rakasta miestäsi ( + virkistykää Kanarialla kerran kesässä.)
Heräsi pari kysymystä, opettaja! Mihin ryhmään kuuluvat onnettomat perheenäidit tai onnelliset työttömät? Entäpä itsetuhon partaalla olevat diplomi-insinöörit ja tyytyväiset, kouluttamattomat pikaruokalatyöntekijät? Olen tavannut sellaisia. Anteeksi utelu, mutta ei kai kukaan jäänyt tutkimuksen ulkopuolelle? 
 ***  ***  ***  ***

Jos amerikkalaisia on uskominen, minä olen yksi maailman onnettomimpia naisia. Lukiotaustainen, maailmaa kiertänyt ja kaarrellut boheemieläjä, joka ei ole ihan satavarma siitä, mitä elämältä haluaa. En ole siis päässyt täysillä putkeen mukaan. Oi oravanpyörä, ota minut kyytiin! Entäpä kaksi muuta perheemme naista? Äiti, joka on neljänkymmenenkolmen ikään mennessä saavuttanut suuren suunnitelman mukaiset etapit ja välipysäkit, opiskellut, tehnyt työtä vuosikaudet, saanut neljä jälkeläistä ja elänyt parisuhteessa. Miksei äiti leiju onnellisuuden taikamatolla? Tai mummo, joka on virallisen Onnellisuus U-käyrän mukaan kärkijoukoissa hyppimässä riemusta kattoon ja siitä läpi? Miksei se hypi? Mummo laahaa ja vaikeroi. Ehkäpä virallisuus ja tilastotiede ovat liian kaukana arkirealismista, niin että kosketuspinta katoaa ja muuttu hiekkapaperin karheaksi, käsinkoskemattomaksi epätodellisuudeksi, jolla ei ole mitään tekemistä sähkölaskujen ja keväisten koirankakkojen, meluavien naapurinlasten tai tukkeutuneen savupiipun kanssa. Tutkimus yritti pestä aivoni uskomaan valheita samalla kun 40-asteeseen säädetty pesukone taisteli 30-asteessa pestävän, herkkähipiäisen villapaitani kanssa, muttei selvinnyt tappiotta. Sain nukelle paidan. Jospa vielä olisi tallessa yksikin nukke.

(P.s. Tutkimukseen osallistui 1000 yhdysvaltalaista. Luku tuntuu ahdistavan suurelta ilman vertailukohtaa, etenkin jos kuuluu tutkimuksen ulkopuoliseen heitteillejääneiden väliinputoajien ryhmään. Tässä siis helpotus: yhdysvalloissa on 304 miljoonaa ihmistä.)