maanantai 31. tammikuuta 2011

Elämäneliksiiriä


Lähdin potkukelkkailemaan. Autokatoksessa minua odotti punainen vanhaa mallia edustava kulkupeli, jonka mummo oli siirtänyt pystyasentoon seinää vasten. Seinän ja kelkkaraudan välissä oli tennissukka. Otin sen veks, jaksamatta sen suuremmin ihmetellä syytä kyseisen vaatekappaleen omituiselle sijainnille. Potkaisin alkuvauhdit pihatieltä ulkomaailmaan, ja annoin palaa! Tuuletin päätä ja mieltä, kaulaliinaa ja virttynyttä talvitakkia potkiessani auvoisesti menemään pitkin rauhallista omakotitaloaluetta. Sairaskertomusten ja Elisa-puhelinlaskupäivittelyntäyteisen aamun jälkeen tunsin saavani aivan uudenlaista energiaa ja virtaa tuosta hetkellisestä urheilusuorituksesta. Oli vain minä ja lumi, miinus yksiasteinen säätila ja liukas luisto jalkojeni alla.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Palasin takaisin kotiin, ja pakollisten kengänputsaussessioiden jälkeen paljastin mummolle posket hehkuen ja ripset lumihileistä valkeina: ”Kokeilin tuota sinun potkukelkkaa! Onpa makee vehje!” Sitä ei olisi pitänyt sanoa. WRONG COMMENT! Vastarakennettuun innostuksen linnakkeeseeni hyökkäsi nimittäin mummo, tylyn suorasukainen kysymys aseenaan: ”No mutta et kai poistanut sitä sukkaa seinän ja kelkan välistä?” O-ou… Myönsin poistaneeni. Painoin katseeni lattiaan odottaen maailmanlopun merkkejä. ”Nyt siihen seinään jää jälki!” Sukalla oli kuin olikin pätevä syy olla itselleen niin epäominaisessa paikassa: se oli suojaamassa seinää potkukelkan raudalta, joka jättäisi ajan myötä valkeaan pintaan silmiäkirvelevän naarmun. (jonka vain seitsemänkympin ylittäneen mummon tarkkaakin tarkempi, vastikään verkkokalvonleikkausoperaatiossa uudeksi parsittu näköelin saattaa havaita) Jos olisin kehdannut, tai halunnut tietoisesti loukata mummon pilkunviilaajapersoonaa, olisin kertonut, että jotkut jäljet ovat korvien välissä. En sanonut. Menin siirtämään nukkavierun sukan takaisin omalle paikalleen.
 ***   ***   ***   ***
Ulkoilusta tulee miltei epäinhimillisen raikas ja uudistunut olo. Pelkän talvisen kävelyretken jälkeen tuntuu kuin pääkopan romuvarasto olisi kokenut suursiivouksen ja saanut yltiöpäisesti lisätilaa seuraaville hankinnoille, ostoksille, shoppailuille, krääsälle ja välttämättömälle tilpehöörille. Kapasiteettini laajenee avaruudellisiin mittasuhteisiin, ja maailma kääntää hymysuisen etupuolensa taas vaihteeksi minuun päin. Miten virkistävää onkaan leijua samoilla aaltopituuksilla elämän kanssa! 
Venytän verbaaliset lahjani äärimmilleen suostutellessani mummoakin ulkoilemaan. "Pieni kävelyretki tekee vain hyvää. Olet niin väsynyt, koska et ole päiväkausiin ollut pihalla," vetoan äidinäidin vetämättömään olotilaan ja krooniseksi muuttuneeseen nukahtelu-särky-jumitus-kierteeseen. "Kyllä se on se kilpirauhanen." mummo kuitenkin tietää, vaikkei tiedä onko kilpirauhasessaan mitään vikaa. Ja verikokeissa käyminenhän on niin valtava show, ettei homma ei hoidu ihan viikon tai kahden sisällä. Silmäleikkauksenkin toinen jälkitarkastus koittaa(hui hurjaa!) jo viikon kuluttua, joten kiirettä pitää taksin varausten, taksilappujen hankkimisen ja termospullon etsimisen kanssa. (kaksi ensimmäistä järjestyy yhdellä puhelinsoitolla taksikeskukseen, ja kolmas välttämättömyys löytynee varaston uumenista) 
Viimeisin lääkärikäynti Hämeenlinnassa jäi vähän vajavaiseksi ilman eväskahvia, vaikka leivät kyllä tehtiin valmiiksi illalla foliopakkauksiin. Minä tyttö ostin euron kahvin sairaalan kanttiinista. "Paljonko sinä tuostakin maksoit?! Seuraavalla kerralla otetaan kyllä omat kahvit termospulloon," päätti mummo, kun tulin pahvimukini kanssa vakiopaikallemme kulmapöytään. (Warning! Vanhuuden merkki nro1: Vakiopaikka sairaalan kanttiinissa!) "Euron maksoin. Ostanko sullekin?" Mummo tuhahti voileivän takaa käsittämättömälle tuhlaavaisuudelleni, mutta naukkaili siinä syömisen lomassa pitkiä hörppyjä kahvistani. Sain hillittyä kieleni ja mieleni, vaikka itselleni jäi lopulta vajaa puolet ostamastani euron kupillisesta. Jäin tossun alle. Euro alkoi tuntua isolta rahalta.

***   ***   ***