perjantai 25. helmikuuta 2011

Kirjoittamattomia lakeja

Huomenta? mummo kysyy kello yksitoista kolmekymmentä. (On ilmeisen epävarma vuorokauden ajasta.) Puoltapäivää! vastaan pyykkien silityksen lomassa. Vatsaansa pidellen (mummon vakiokävelytyyli aamuisin; kädet housunkauluksen alla lähellä bikinirajaa) ja silmiään siristellen (korjaus: vasenta, toimivaa silmää siristellen) hän laahustaa tarkkailemaan tekemisiäni, ja päivittämään tietoja öisistä suorituksistaan.
"Minä tein uroteon vielä puolenyön aikaan; putsasin hellan takaosan!" No ohhoh, kumarran maahan asti. Lista jatkui lukuisilla nokkeluuksilla, joita mummo oli kehitellyt arkiaskareiden helpottamiseksi. Eräs innovatiivinen keksintö nousi ylitse muiden.

Tiskipöydälle on ilmestynyt lasikuppi. Selitys: "Hellan ja tiskipöydän välissä olevaan rakoon ei saa pudota mitään, joten tähän purkkiin laitetaan kaikki ruoanlaittovälineet aina hellan käytön yhteydessä." (Tämä tyttö alkoi oitis suunnitella vaihtoehtoisia ruoanlaittomenetelmiä...)

***   ***   ***

Pelipaikkani on hyökkääjä. Minä, pakkomielteinen ainaoikeassaolija, joudun myöntämään jotakin sangen merkittävää; kahdeksankymmentäprosenttia kotona viettämästäni ajasta olen taisteluvalmiudessa. Puhun kärkkäästi, sarkastisesti ja lyhyen ytimekkäästi silloin kun on asiaa(pääasiassa niin harvoin kuin mahdollista) ja toimitan askareita niskakarvat pystyssä kuin koiralle sihisevä kissa. (kielikuvan avaus; minä olen kissa, mummo on koira.) Mistä tällainen ärsyyntynyt, stressaantunut ja kaikkinaisen vihamielinen asenne sikiää? Vastauksia kaivellessani minun ei tarvitse kuokkia pintamaata syvemmälle (ei ihan Kiinaan asti, kuten lapsena hiekkalaatikolla--Valitettavasti olen tullut tietämään, ettei sinne asti pääse). Vastausten rippeitä ja syiden repaleita löytyy nimittäin niinkin läheltä, kuin tämän tekstin aloituskappaleesta. Se viheliäinen lasipurnukka!

Usko tai älä; tavara ja tavaran sijoittelu synnyttävät enemmän ristiriitoja, epäsopua ja hyökkäys-puolustus-asetelmia ihmisten välille, kuin mitkään uskonnot, poliitiikka tai kulttuurierot. (ainakin tämän huushollin miniatyyrimaailmassa) Negatiivisten tuntemusteni syy ei kuitenkaan ole tuossa lasipurnukassa, konkreettisessa esineessä, jota voi viskoa seinille raivonpuuskissaan. Ehei! Sotaan tarvitaan vähintään kaksi osanottajaa. Paistinlastaa varten pöydällä seisova kippo saa siis sotilasrintamalleen muutakin kodin tarpeistoa; kylpypyyhe, sälekaihtimet, naistenlehdet ja säilykeoliivit, vain muutamia mainitakseni.

Edellämainitut esineet ovat joutuneet jyrkkien periaatteiden ja näkemyserojen kohteiksi tässä kahden naisen taloudessa. Tossun alla on se, joka on väärässä; tässä tapauksessa kaksikymmentäyksivuotias nykynainen, joka ei osaa hoitaa kotiasioita oikeaoppisesti (lue:mummon ohjeiden mukaan) ja joka nuoruuden typeryydessään unohtaa, erehtyy, ja tekee virheitä. "Nuorena ihminen on huolimaton, eikä tiedä elämästä. En minäkään tytönhupakkona tiennyt mistään mitään! Vanhetessa oppii tekemään asiat oikealla tavalla," kiteytti Hän(-joka-kaiken-tietää)

* Listaan tässä muutamia kohtalokkaimmista virheistäni:
(kädet ristissä mantroja mumisten, toivoen että jonakin Jumalan päivänä saan armahduksen)

1) osa 1. Pyyhkeen laittaminen kuivumaan. Usein ripustan kylpypyyhkeen epähuomiossa huoneeni oven päälle. Mummo tulee hakemaan sen pois iltaan mennessä (kun huomaa, että pyyhkeeni ei olekaan pesuhuoneen narun päällä!) Perustelu; kostea pyyhe kuluttaa oven pintamaalia.

1) osa 2. Pyyhkeen laittaminen kuivumaan. (asiat voi tehdä monella tavalla väärin) Joskus olen huomaavaisella tuulella, ja ripustan pyyhkeeni sille kuuluvalle narulle pesuhuoneeseen. Vaan kuinka ollakaan, mummolla on sääntö säännön sisällä; Pyyhkeen tulee roikkua kolmen narun päällä niin ettei kangas kosketa toista puolta. Perustelu: Pyyhe alkaa muuten haista, eikä saa ilmaa.

2) osa 1. Sälekaihdinten avaaminen. Säleet nostetaan aamuisin ylös, jotta kukat saavat valoa. Mutta nostoa ei suoriteta ihan ylärimaan asti, sillä ikkunan keskellä oleva "tumma nauha/tukikappale" täytyy jättää sälekaihtimen taakse piiloon--on kuulemma epäsiistiä jättää se näkyviin.

2) osa 2. Sälekaihdinten avaaminen. Minun huoneeni kaihtimesta on irronnut (hyi minua kovakouraista!) se pieni nappula, johon säleen naru solmitaan kiinni. Mummo tuli opastamaan korvaavan sidontasolmutyylin, jollainen minun tulisi taiteilla pienen naulan ympärille aamuisin. Tyydyn usein helpompaan ja nopeampaan kikkaan; sidon narun lähellä olevan paperitelineen yläreunaan. (mistä mummo käy sen siirtämässä viimeistään iltaan mennessä.)

3) Naisten lehtien ym. turhan(=mummolle kuulumattoman) tarpeiston huolimaton sijoittelu. Tykkään lueskella lehtiä olohuoneen pöydän ääressä. Mikäli lehti unohtuu pöydälle, löydän sen mitä pikimmiten oman huoneeni sängyn päältä, jonne mummo on sen kiikuttanut "pois tieltä." Kerran lehti oli jäänyt pöydälle ja mummon havaitessa ylimääräisen esineen silmäähäiritsevällä paikalla, hän tokaisi; "Mikäs tuo tuossa on?" Kerroin, että se näyttää aikakauslehdeltä. "Mitä se siinä tekee?" tivasi hän(jonka näkökenttä sumeni ja sydän teki tuplavoltin yhden lehden aiheuttaman sekasorron edessä).

4) Säilykeoliivien säilyttäminen jääkaapissa. Tuote on mummolle tuntematon, ja aiheuttaa päänsärkyä ja palleatyrän tykytystä joka kerta kun hän avaa jääkaapin oven. (sivuhuomautus; mikä tapahtuu, mummon painonpudotustavoitteet huomioon ottaen, turhan monta kertaa päivän aikana) Hän ei usko, että oliivit säilyvät jääkaapissa pitkään. "Kuka ne sieltä tuhoaa? En minä ainakaan!" hän kiivastuu kun puolustan ulkomaalaisia, mummon elämänkatsomuksen mukaan aivan turhanpäiväisiä hienostelunaposteltavia.

***   ***   *** Olen tehnyt virheitä. Erehdyn joka ikinen päivä. Oikeastaan en keksi montaakaan asiaa, jonka tekisin oikeaoppisesti mummon mielen mukaan. Ja mikäli sellaista tapahtuu, ajoittain ja erityislaatuisen harvinaisina hetkinä, mummo on jo ehtinyt askeleen pidemmälle; Säännön päälle on muotoutunut uusi, entistä haastavampi ja yksityiskohtaisempi Rule.

Vieteri kiristyy, elämä mutkistuu ja mummo seisoo päättäväisenä sanojensa takana(kädet pikkuhousujen kauluksen sisällä): "Eivät nämä ole mitään turhia juttuja! Sinäkin vielä opit (kunhan vanhenet ja viisastut), että näillä pikkuneuvoilla ja nikseillä on suuri merkitys elämässä!"

***   ***  ***  ***   ***

maanantai 21. helmikuuta 2011

Me Ajantappajat


Aika on rahaa, tietää mummo. Äidinäiti on venyttänyt pennejä ja senttejä, minuutteja ja tunteja kuin jumppanauhoja käsiensä välissä, kuulopuheiden ja lähituntumalta saadun kokemuksen perusteella miltei koko seitsemänkymmenneljän elinvuotensa ajan. (Roopeankkamaisuus on joillakuilla geeniperimässä) Minuuttiakaan ei joudu hukkateille heräämisen ja nukahtamisen välisenä ajanjaksona, sillä mummolla on vuosien kokemus ajanhallinnan periaatteista. Jos on ikänsä omistautunut ajan ja rahan perässä juoksemiseen (huomioitavaa: juosta-verbin symbolisuus. Mummo ei ole koskaan harrastanut varsinaista liikuntaa), ei edes eläkeikä aukaise Sesamin porttia Nautintojen Paratiisin edestä. Voi pyhä syntinen ajattomuus, autuus ja lepo! Ihminen tottuu kaikkeen, niin hyvässä kuin pahassa. Koko elämänmittainen, minuuttiaikataulutettu ohjelmasuunnitelma lienee sieltä pahemmasta päästä. (Kerro toki jos olet eri mieltä)

***   ***   ***

Olin mummon mukana sairaalassa. (=perusrutiinista poikkeava, mahdottoman stressaava ja aikaavievä lisäurakka tuli sotkemaan eläkeläismummon tavattoman hektistä arkikuviota.) Istuimme odotushuoneessa odottamassa pääsyä lääkärille. Aika mateli kellotaulussa, mutta kiitolaukkasi mummon korvien välissä. "Pääsisi jo sisään. Ei tässä jouda koko päivää istua." Toppuuttelin mummoa sanoen, että kyllä me vielä kotiin päästään. Yllätyksekseni hän aloitti monologin pihamme haravoista sun muusta tarpeistosta. "Tiedäthän sen rautalapion autokatoksessa? (Öö...Mihin tää liittyy?) "Se on paras lapio kovalla pakkasella. Seinän vieressä on muovilapio, jolla nostellaan kevyempää lunta. Ja terassilla on se rupsakka mokkulaharja, jota olen käyttänyt rappujen putsaukseen...." Keskeytin töykeästi mummon tarinan viereisen pariskunnan vilkuillessa meitä oudoksuen. "Mummo! Mitä sä puhut pihavälineistä, kun ollaan sairaalassa!" Äidinäiti tuhahti alentavaan sävyyn: "No kerron sinulle tärkeitä asioita, ettei mene tämä odotusaika hukkaan!"

***   ***   ***

Joutilaisuus on mummolle kirosana. (Edes 5-vuotiaan pikkuveljeni päästämät kovanluokan ärräpäät--Keneltä opitut?!--eivät vedä vertoja tuolle saamattomien lurjusten ja mukavuudenhaluisten filosofien käyttämälle substantiiville, joka viittaa tehottomuuteen ja hyödyttömyyteen, ts. ihmisarvoa rajusti alentaviin käsitteisiin) Kansainvälisten Slowlife-liikkeiden myötä elpyneelle termille löytyy myös lukuisia synonyymeja: Tauko, loma, lepo, odotus, viivästys, myöhästyminen, lykkäys, rentoutuminen, ja kaikki kuviteltavissa olevat väli-alkuiset sanat (välivuosi, väliaika...) ovat heavymetallia mummon korville.

Joku saattaa tulkita minun olevan suoranainen sadisti (psyykkishenkisessä mielessä), mutta myönnän nauttivani edellä mainittujen termien käytöstä ja toteutuksesta nimenomaan mummon läsnäollessa. (tosin olen vahvaa syyllisyyttä poteva yksilö, mistä johtuen kompensoin uhmakkaan käytökseni myöhemmin, nöyrällä kotiaskareiden puuhastelulla) Voin omalla käytökselläni myötävaikuttaa mummon asenteisiin ja jyrkkiin näkökantoihin työnteosta(tai teottomuudesta), lepoajasta(tai ajattomuudesta) ja nykynuorison saamattomuudesta(tai aikaansaavuudesta!). Mummo kun uskoo vahvasti tietävänsä miten päin 2000-lukuinen maailma seisoo, ja miten pahasti kallellaan.

 
"Minun nuoruudessa tehtiin työtä ihan tauotta, lapset ja aikuiset yhdessä aamusta iltaan. Ei nämä nykynuoret ole valmiita työntekoon!" (lue: peltotyöhön, hakemaan vettä kaivolta, kerimään villaa, lypsämään lehmiä käsin, elämään lanttu-perunakeitolla viikkokausia....) Vastasin (huom. ihan asiallisesti ja hermostumatta): "Niin valitettavaa kuin se sinusta onkin, meidän nykynuorten ei tarvitse enää tehdä niin fyysistä työtä. Miksi? Koska maailma on muuttunut, mummo!" Welcome back to Today!

***   ***   ***   ***   ***


torstai 17. helmikuuta 2011

Paljasta pinnan alla

Ihminen voi paljastaa itsensä kahdella tavalla. 1) Paljastamalla itsensä. (Toteutus: hyppää pusikosta kävelytielle, ja avaa takkisi, jonka alla ei ole mitään) 2) Puhumalla itsensä pussiin (Toisinsanoen: valehtelemalla, tai lipsauttamalla salaisuuksia sivulauseissa) Mummoni on osoittanut hämmästyttävää kyvykkyyttä itsensäpaljastamisen kumpaisellakin osa-alueella. Aloitetaan kääntäen kohdasta kaksi.

***   ***   ***   ***   Minun omaisuuteni on pakattuna laatikoissa talomme erinäisissä komeroissa. Keittiövälineet, koriste-esineet, kirjat, valokuvat ja kaikki ihmiselämän aikana (ihan itsestään) nurkkiin ilmestyvä ja laatikoihin kertyvä tarpeisto odottaa siirtymävaihetta seuraavaan uuteen kotiin. (tämänhetkisten suunnitelmien mukaan saavat odottaa vielä pitkään) Mummolle tieto ylimääräisestä roinasta (lue: jonkun toisen tavaroista, jotka eivät sovi hänen sisustussuunnitelmaansa) tuottaa suurta kärsimystä, vaikka kyseinen roina on katseilta piilossa, siististi järjesteltynä muutoin tyhjinä seisovissa säilytystiloissa. Kontrollifriikkimummo ahdistuu tavarasta, jota ei tunne omakseen.

"Huomasin, että olit siirtänyt laatikoitasi tuohon isompaan komeroon," mummo tokaisi kun tulin eräänä päivänä kotiin. Kyllä vaan; siellä on tilaa ja se on minun komeroni. Anna olla! (Live and let live!) "Voitaisiin järjestellä ne yhdessä, kun ovat siellä miten sattuu." (Entä jos ne sattuvat olemaan ihan oikeissa laatikoissa, järjesteltyinä juuri kuten itse tahdon?) "Kyllä mä tiedän missä on mitäkin. Omia tavaroitani kun ovat," vastasin toivoen, että mummo käsittäisi astuneensa tietyn yksityisyyden rajan yli. Ei käsittänyt.

Itsekseni mietin, miten kummassa mummo ihan sattumalta huomasi paikkaa vaihtaneet tavarani, kun omien sanojensa mukaan hän ei poissaollessani tee tutkimuskierrosta talon ympäri. (Käsitteen avaus:Tutkimuskierros tarkoittaa rundia huoneesta huoneeseen suurennuslasin kanssa, tavoitteena löytää esineitä, jotka sijaitsevat väärissä paikoissa väärään aikaan/rikkoutunutta tarpeistoa/tuhoutunutta omaisuutta/tahroja tai muita merkkejä tyttärentyttären välinpitättömyydestä). Omassa huoneessani oleva komero ei mistään suunnasta katsottuna ole matkan varrella, ohikulkureitillä tai muutenkaan katseen ulottuvilla. Mutta mummon silmähän näkee, vaikka miten olisi verkkokalvo irti tai orastavaa kaihisokeutta silmämunan pinnalla! (Ehkäpä siinä on vastaus: Mummo näkee ihan mitä sattuu ja miten sattuu) Jokatapauksessa; huomaamattomasti sivulauseessa, mummo paljasti olevansa kyylä.

***   ***   *** 

Mummolle tavara on kaikki kaikessa. Asettelu, sommittelu, järjestely ja jokaisen yksittäisen nippelinappelin sijoittelu vie suuren osan mummon ajasta ja energiasta. Kukin (miltei sielullinen ja tunteellinen, kolmannessa persoonassa puhuteltava) esine vaatii jatkuvaa huomiota ja huolenpitoa. Paistinpannulle on oma paikkansa tiskipöydän tietyssä kulmassa, nurinpäin, toista kaltaistaan vasten, niin että pannun alle pääsee ilmaa. Älä kysy. (Mummolla on pakkomielle tuuletuksesta; kaikki keittiön kaappien ovet ovat raollaan, samoin kuin roskakorin- ja pyykkikaapin- ja suihkukaapin lasiovi.) Arvoesineen virkaa pitävän paistinpannun kuivaamiseen on niin ikään tarkat säännöt; sisäpuoli pyyhitään käytön jälkeen yhdellä vessapaperinpalalla, ja ulkopuoli tiskirätillä. (tähän olen hammasta purren toistaiseksi myöntynyt ja nöyrtynyt)

Kerran imuroin. (se jäi harvinaiseksi kerraksi; keskuspölynimuri on yksi talomme arvoesineistä, johon minulla ei ole enää kajoamista, koska imuroidessani letku oli rullalla.--mutkalla oleva letku tuhoaa koko laitteiston. Jepjep.) Historiallisesta imurointikerrasta mieleeni painui erään ensiarvoisen tärkeän esineen järkähtämättömän muuttumaton sijainti; vessanpöntön vieressä olevan pesuainepullon kuuluu seistä noin 5cm irti pöntön oikeasta reunasta, näkökentän ulottuvilla pissijän jalkojen juuressa. Miten moinen informaatio minut tavoitti? Virheen ja erheen kautta, luonnollisesti. Imuroidessani satuin vasemmalla kädellä (sillä, joka toimii usein tahdostani riippumatta) siirtämään kyseisen pullon seinän viereen (noin 30cm vakiopaikalta koilliseen), ja siitäkös soppa syntyi. Mummo soitti perääni, kun olin jo ehtinyt viilettää kaupunkiin: "Minne sinä olet hävittänyt vessanpöntön pesuaineen!?" (Huomioitavaa: mummon tapa asetella kysymyksensä syyllistävän alistavaan muotoon--Mitä sinä olet mennyt tekemään!) En saanut mieleeni vastausta, olinhan suorittanut kyseisen siirron aivan epähuomiossa, ymmärtämättä putelin alkuperäisen sijainnin tärkeyttä. Illalla löysin pesuainepullon seinän vierestä, ja ojensin sen kärttyiselle mummolle. "Hmph. Sen paikka on siinä pytyn vieressä," tokaisi Our lady of the house.

***   ***   ***   ***

Lopuksi haluan palata alkuun. Luultavasti jo odotitkin itsensäpaljastusaiheen osaa yksi; Fyysinen alastomuus. En väitä olevani ihmistuntija, (väitänpä kuitenkin) mutta tiedän, että itse kutakin(sinuakin, ah niin hyveellinen, sädekehää kantava lukijani) houkuttelee ajoittain pienehkö siveettömyys ja nakuilu. Salaisissa fantasioissasi olet kyylä, joka kiikarien kanssa vakoilee naapurin rouvaa(tai nuorukaista) suihkuunvalmistautumisen hetkellä. (Älä häpeile, se on ihan ookoo. Mutta varo sanojasi: Itsesipaljastus lipsahtaa huulien välistä helpommin kuin osaat kuvitella)

Mummoni kohdalla shokeeraavan suurta juorua ei ole tiedossa (voin aistia pettymyksen väreitä ilmassa). Hän EI siis hypi pusikoissa takki auki, tai vilauttele vastaantulijoille tissinpuolikkaita. (Voit hengittää taas) Sen sijaan viuhahtelu tapahtuu täällä neljän seinän sisällä, jossa mummo on kuin kotonaan (kotonaan kun on). Minä, vaatetettu tyttärentytär yritän sopeutua elämään nudistin kanssa, joka luonnollisessa nahka-asussa keittelee puuroa, kastelee kukkia, pyyhkii pölyjä ja elää kuin Edenin puutarhassa. (Ratkaiseva ero Paratiisiin: Tämä Eva ottaa elämän harvinaisen raskaasti)

Asiaa pidemmälle analysoituani, saatoin löytää itsestäni hyväksyvän ja anti-tuomitsevan ajattelutavan mummon arkinudismia kohtaan. Kukapa viitsisi kotiasuna käyttää turhan hienoja vetimiä? Mukavuus on kaiken aa ja öö! Ja jos on sinut itsensä kanssa, kuten seitsemänkympin ylittäneet mummot taitavat pääasiassa olla, niin oma asu, nakupuku, lienee käytännöllisin ja viihtyisin kaikista.

***   ***   ***   ***   ***

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Mummo vs. Mummo

Vietin lauantaipäivän Miro 5-veen seurassa (lue:seurana). Päätimme poiketa mummolla ja papalla. (Tämä vaatii selityksen. Eli: Veljeni, jota kutsun veljeksi enkä puoliveljeksi, on isäpuoleni lapsi, ja näin ollen minun biologisen isäni vanhemmat--edellä mainitut mummo ja pappa, eivät ole pikkuveljelleni biologiset mummo ja pappa, vaan isosiskon mummo ja pappa, mutta he kohtelevat ja rakastavat veljeäni tasavertaisena lapsenlapsena, vaikka hän ei virallisesti olekaan heidän pojan(joka on siis minun äidistäni eronnut isäni) jälkeläinen--joita olemme me kolme muuta sisarusta.) Asia jäi vaivaamaan Miroa. "Siis kenen äiti ja isä te ootte?" poika kysyi jäätelötuutti kitalaessa kiinni. En tiedä saiko hän paikannettua oman haaransa sukupuussa selitysteni jälkeen. (itsestäni puhumattakaan.)

"No mitä teitte Miron kanssa?" kysyi mummo(äidin äiti) palattuani illalla kotiin. Kerroin, että kyläilimme toisella mummolla ja papalla. (VIRHE!) "Nekö ottivat Mironkin kylään?" mummo kysyi outoa hyökkäävyyttä äänessään."Mitä ne tarjosivat? Mitä jäätelöä niillä oli?" hän jatkoi inttämistä.  Mitä väliä?! (Vastaus uteliaille: Valion kuningatartuutteja) Mummo, ansioitunut sanojen väärinkäyttäjä, puki ajatuksensa rumaan asuun: "Mirolla on jäljellä yksi ainoa mummo. Se olen minä."

Käynnistin tahtomattani mummojenvälisen paremmuuskilpailun. Toinen kilpaottelija tosin istuu katselemassa takapihan oravia autuaan tietämättömänä osallisuudestaan jäätelösotaan. Kaksintaistelun aktiivinen osapuoli (lue: mummo, jonka negatiivisenerginen, stressintäyteinen aktiivisuus ajaa allekirjoittaneen pian hullujenhuoneelle) taas pohtii päänsä pyörälle omaa sijoittumistaan Hyvä mummo-Huono mummo -akselilla. Ennen ei tarvinnut miettiä. Nyt on toisin: Vieras mummo(epämummo!) on ilmestynyt kuvioihin uhkaamaan Ainoa mummo -titteliä. 

Entä mikä on koko shown aiheuttajan ja syypään (lue: viisivuotiaan lapsenlapsen) osa tässä kilvassa? Paras, luonnollisesti. Miro hymyilee enkelihymyä ja nautiskelee hämmästellen yhä vain kasvavasta herkkutarjonnasta. Vähäks ootte kivoja mummoja, hei!

***   ***   ***   ***   ***   ***

Suuren ikäluokan edustajat eivät aina pysty nielemään yhteiskunnan kehitysvaiheita tukehtumatta omiin periaatteisiinsa. Mummoni on yksi heistä. Hänen nuoruudessaan ei erottu, tai solmittu syntisen kurjaa avoliittoa tai vielä pahempaa; yhdistytty uusioperheeksi. Mirosta puhuessani hän jaksaa painottaa, että olemme sisarpuolia, koska isämme ei ole sama. (Oikeesti? Et oo tosissas? Hyvä kun muistutit.) 

Lapsilla on kaunis suhtautumistapa elämän mutkikkaisiin tapahtumiin ja muuttuviin ihmissuhdekuvioihin. Kuolemakaan ei ole peikko, jos siitä ei tee sellaista, eikä liioin vanhempien ero tai isosiskon mummon kutsuminen mummoksi. "Mun omat mummo ja pappa on taivaassa. Mutta siellä ne meitä katselee." kertoi Miro.  Miten mutkatonta olisi ajatella lapsen mielellä, maistaa elämää viisivuotiaan kielellä!

Mainitsin äidinäidille Miron suhtautumisesta taivaaseen lentäneisiin mummoon ja pappaan, ja siitä miten vahvasti hän kokee heidän olevan aina läsnä. Mummo sulki keskustelun masentavalla virkkeellä: "Niin, mutta kyllä se tietää että he ovat kuolleet. Minä olen ainoa elossa oleva mummo."

***   ***   ***   ***   ***   ***

perjantai 11. helmikuuta 2011

Diagnoosina Tenkkapoo

Mistä me äsken puhuttiin? Mitä mä oikein kysyin? Sano nyt se sana, siis mikä se on kun laitetaan kotioven lukkoon, se pieni esine? Ainiin: Avain!

Hassut unohdukset saavat ajan hetkeksi pysähtymään ja muodostavat vinhasti eteenpäin kiiruhtavien jalkojen eteen pohjattoman mustan holen. Minäkin, kaksikymmenyksivuotias, vielä varsin vireä ja muistikapasiteetiltani pätevä nainen putoan harvinaisen usein tuohon unohduksen mustaan aukkoon ja hapuilen tiedonjyväsiä kuilun seinämistä. Mikä minä olen? Missä milloin ja minkä ihmeen takia? Mikä on ovi? Ai hä? Oma pää on merkillinen paikka. Se huijaa muistavansa kaiken, ja seuraavassa hetkessä jo unohtaa.


Vanhuudenhöpperyyteen liittyvät black outit saattavat monen korvissa kuulostaa lutuisen hellyyttäviltä. 
Voi sitä mummelia, ei enää muista milloin on viimeksi syönyt, tai mikä on tyttärensä puolison nimi. Cuteeee, sweeet.... (söpöys ja lellittely vaimenevat viimeistään silloin, kun se samainen tytär itse muuttuu ventovieraaksi) Ai mikä tytär? Ei minulla ole lapsia.  

Muistisairaudet ovat pahimpia kaikista. Menneisyytensä unohtavan ihmisen entinen elämä pyyhkiytyy kadoksiin kuin leivänmurut tiskirätillä lattialle. Niistä ei paraskaan taikinanpyörittäjä saa leivottua enää kokonaista. Yhden ihmisen muisti ja muistot ovat korvien välissä, tallessa yhdellä ainoalla ihmisellä, hänellä itsellään. Tuhkana tuuleen ja pieruna Saharaan pöllähtää kokonainen ihmisikä, kuusikymmentä tai satakuusikymmentä vuotta (asiavirhe: maailman vanhin ihminen kuoli wikipedian tietojen mukaan 122 vuotiaana) Sama se. Silloin kun tenkkapoosta (ruotsin kielen verbistä tänka på=ajatella jtkn) tulee pysyvä olotila, yksi mittaamattoman arvokas, täysinäisesti eletty elämä karkaa heliumpallona tuuleen. Siellä se aikansa vinkuu ja vikisee, kunnes ripustautuu koivun oksaan ironisen punaisessa kirkuvassa kuoressaan. Jäljelle jää plastinen muovikelmu vailla henkeä ja elämää. 

***   ***   ***   ***


Mummon lapsuudenystävä sairastui Alzheimeriin. Veimme hänelle torttuja ja pipareita joulun alla, mutta tapaaminen oli pääosin vaivaannuttavan vaitonainen. Seuraavalla viikolla tämä ystävä soitti mummolle hyvän joulun toivotukset, ja ihmetteli, kun mummo ei ole käynyt häntä tapaamassa. Sen koomin ei mummo halunnut enää vierailla dementiakodilla; Ei se edes tiennyt että käytiin! mummo puolustelee, vaikkei tarvitsisi. Ymmärrän yskän, sillä tiedän, että hän pettyisi karvaasti, kun vastakaikua tai kiitosta ei kuuluisi. (Puhumattakaan varmuudesta, että tuo pitkäaikainen lapsuusystävä tietäisi kuka tämä nainen tässä on).

Muistisairaudet eivät ole koskettaneet elämääni kovin läheltä. Olen kaukaa kauhistellut ja etäältä surrut ystävien ystävien ja sukulaisten tuttavien puolesta, jotka vanhuudensairauksissaan alkavat unohtaa tavallisimpien asioiden nimiä, ja sekoittaa historian tapahtumia nykyaikaan. (joskus tätä nykytouhua katsellessani kyllä toivon, että voisin siirtyä ajassa muinaisuuteen, niihin so called "vanhoihin hyviin aikoihin") En ole osannut pelätä unohdusta, tai unhoon joutumista, sillä iäkkäämmilläkin lähiomaisillani leikkaa vielä terävästi. Siksi eräs viimeviikkoinen kotitilanne kolahti pääni postiluukusta sisään aikamoisella rytinällä.

***  ***  Selailin postin mukana tulleita mainoksia, kun mummo kysyi mitä olen lukemassa. Citymarket tarjosi jos jonkinlaista possunfilettä, irtokarkkeja ja säilykeananasta huokealla hinnalla, mistä alennustietoinen mummoni innostui. Pitäiskö lähteä hakemaan? (lue: lähdetkö hakemaan? Ei se ole kuin 5km kävelymatka.) En innostunut tuotteista, jotka joutuisin kantamaan niska vääränä toiselta puolen kaupunkia, joten olin puolustuskannalla: Luulen, että Prisma on halvempi (lue: lähempänä). En saattanut kuvitella, että kyseisen kauppakeskuksen(jossa mummo on tehnyt ruokaostoksensa liikkeen avajaispäivästä asti) mainitseminen muodostaisi välillemme ymmärtämättömyyden kivimuurin. Karmiva hiljaisuus peitteli meidät verhoonsa. (Sanoinko jotain väärin?) Mummo katsoi minua silmiin ja kysyi hitaasti kulmia kurtistaen: Mikä se on se Prisma?  

Suutunko vai itkenkö? Nauranko vai vastaanko kysymykseen? Hyvämuistinen, loogisen ajattelun ja erinomaisen päättelykyvyn omaava mummo jätti minut keskelle suurta tyhjyyttä, kylmien väreiden ja pelon hallitseman ilmapiirin ytimeen. Sano, että vitsailit. Sano se. (Hiljaisuus)  
Black out on inhimillinen reaktio, jankutin itselleni. Unohtaminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus tämän maailman tietotulvan ja nimikeryöppyjen sekamelskassa. (Olisi vahingollista muistaa ihan kaikki, vai mitä?) Koetin takoa päähäni, että sellaista sattuu ihan jokaiselle. Vetäydyin huoneeseeni. 

Puolen tunnin kuluttua kuulin mummon tepastelevan ovelleni. Koputus. Ovi raottuu ja mummo kysyy hämillään: Mitä minä äsken unohdin?
***   ***   ***   ***   ***

 
 

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Tiedontuskaa

Sunnuntai on viikon tärkein postipäivä. Kelan, Sampon, Elisan ja Lindorfin kirjeet eivät silloin kulje ja kaikki mahdolliset lasku- ja muistutuskuoret odottavat vielä lähetystään postikeskuksen (korjaus:Itellan) varastotiloissa. Postilaatikkoon kolahtaa viikon viimeisenä päivänä ainoastaan Aamupostin ilmaisnumero, kuusi päivää ja yötä odotettu tulokas. Tuo rakkaudenosoitusten arvoinen (lue: maksuton) uutiskatsaus tarjoaa eristäytyneelle mummolle sekä päivän tv-tarjonnan, helposti roihahtavaa takansytykettä, että käärinliinan käytettyjen suodatinpussien ympärille(selitys:hajuhaittojen ehkäisemiseksi). Monen monituiseen muotoon ja käyttötarkoitukseen taipuu siis yksi sanomalehti näppärän Martan kätösissä! (Tosin varsinaiseen Martta-liittoon mummoa ei saisi pakottamallakaan.) En minä halua mennä neulomaan ja laittamaan ruokaa joidenkin vieraiden ihmisten kanssa. Ne tuntevat toisensa entuudestaan. Kuka tällaista yksinäistä mummoa haluaisi mihinkään mukaan? sanoo kyynikko-marttyyri-mummo, joka on päättänyt, että hänen karu kohtalonsa on olla ikuisesti yksin.

Uskalsin ehdottaa Aamupostin kestotilauksen aloittamista (minä kun nuorena city-naisena tykkäisin lukea päivän uutiset aamukahvin äärellä). "Siinä on niin paljon asiaa, että ei minulla aika riitä lukemaan!" Mummolla ei ole ollut aikaa viimeiseen 73-vuoteen. Siinä hän on varsin mystinen tapaus. Ulkopuolisen (ja minunkin, sisäpuolisen) tarkkailijan näkökulmasta katsottuna, meidän hyvätuloisella, asiansa mallikkaasti hoitaneella, pitkän uran tehneenä ja eläkkeelle kunniakkaasti siirtyneellä mummolla on pelkkää aikaa. Ah ihanuutta, millainen rentous ja rauha voisivatkaan löytyä jokaisesta päivästä, jos ihminen antaisi itsensä viimein, edes elämänsä loppusuoralla hengittää!

Lehtien lukeminen on mummolle paitsi kokopäivän mittainen, aikaa vaativa urakka, myös vuoren valloitukseen verrattava urheilusuoritus. Jokaisesta lehdestä on saatava irti pieninkin nippelitieto ja informaation jyvänen mitä kahden kansisivun väliin mahtuu. Minä: Miksi ihmeessä? Mummo: Se kaikki on elämän kannalta hyödyllistä tietoa! Vastasin, että ei liene tarkoituksenmukaista kahmia lehteä läpi otsa hiessä ja niska limassa, vaan lukija voi rauhalliseen tahtiin, hissun kissun poimia ne aiheet, jotka sattuvat kiinnostamaan. (Lehden lukemisen kuuluisi olla rentouttavaa, right?) Mummo sanoi, että se se onkin suurin ongelma: Kaikki kiinnostaa. (Aamupostin toimitus voi nyt ylpeänä nostaa hattua itselleen; lehti on niin täydellisen onnistunut paketti, että sitä ei uskalla edes tilata kotiin!)

***   ***   ***   ***

Meillä on yhteinen missio. Mummon makuuhuoneen nurkassa on vinot pinot vanhoja aikakauslehtiä, vuosien takaisia Aamuposteja (kyllä, lehti tuli meille säännöllisesti vielä muinoin) ja satunnaisia lehtileikkeitä. Kasa täytyy saada siivottua ja organisoitua pikimmiten (en ole vielä kysynyt, mitä lehtipinolle tapahtuu, jos se seisoo siinä vielä kauan: räjähdys? homehtuminen? vyöryäminen niskaan nukkuessa?). Mummo tarvitsee apuani lehtipinon sortteeraamisoperaatiossa, mutta tähän päivään asti olen kauniita kiertoilmaisuja käyttäen, päässyt livahtamaan ikävähköstä velvollisuudesta. "Homma hoituisi niin mukavasti yhdessä, yksin se on aika raskas rupeama," mummo vihjailee. (mikä pakko siihen on ruveta?)

Makuuhuoneessa odottavat kahdet sakset, ja pahvilokerikot eriaiheisille juttukokonaisuuksille. (odottakoot rauhassa, jos minusta on kiinni) Mummo opasti minua jo alustavasti systeemin saloihin:
"Ensiksi selataan ne lehdet läpi, ja katsotaan mitä säästetään. Sitten me leikataan hyvät jutut talteen, ja loput sivut leikataan sopivankokoisiksi suodatinpusseille ja muulle biojätteelle."

Kuulostaa suunnitelmalta. (lue: pakosuunnitelma suunnitteilla)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

tiistai 8. helmikuuta 2011

Kustannussopimuksia

Asumme liian kaukana keskustasta. Sen olen tullut huomaamaan kulkiessani kodin ja city-centerin väliä milloin yhden, milloin kolmen kauppakassin, kirjastokirjalaukun ynnä muun mummolle roudattavan tarpeiston kanssa. Kaksi raajaa on liian vähän, etenkin kun ne poloiset ovat saaneet jo taapertaa aamupäivän pitkin pihamaata lumikolan perässä. (tarkennus: kola ei siis ole itsestäänliikkuvaa mallia, vaan sitä työntävät yläkehossani olevat kaksi pidempää raajaa, jotka myöhemmin iltapäivällä kantavat kauppakasseja kotiin)
Mikäli aion jaksaa ilman burnouttia ja fyysistä luhistumista vielä omiin eläkepäiviini saakka, on kevennettävä taakkaa hyvissä ajoin. Hankintalistalla seuraavana: Pyörä.

Piipahdimme pyöräliikkeessa äidin ja pikkuveljen kanssa. Sinnikäs Riihipyörän setä kaupitteli jos jonkinlaista menopeliä aina mummoille suunnitellusta potkukelkasta jopoon ja huippukilpuriin asti. "Halvin mahdollinen," toistin vastaukseksi jokaiseen ehdotukseen. Riihimäen seudun maastossa (lue:koti-kaupunki akselilla) kulkuneuvolta tuskin vaaditaan ekstreme-ominaisuuksia (paitsi jos mummon ostoksia varten muotoiltu kori ja pyllynistuttava tarakka lasketaan lisäkustannuksia aiheuttaviksi erityistuotteiksi). 279€ kuului alhaisin tarjous, jota jäin puntaroimaan. "Vippaat katsos tuosta äitiltä vähän fyffee," kauppias osoitti peukalolla vieressä seisovaa äiskää, kuin suurta säästöpossua. Maailmanlaajuinen rahasampo nimeltään Äitit ry (Osuuspankin ja Sampon pahin kilpailija) kustantaa globaalisti muun muassa kotien vuokrat, sähkölaskut, vesimaksut, lasten(aikuisiksikin kasvaneiden?) harrastukset, pakko-saada -merkkiset trendituotteet(jotta omat jälkeläiset eivät vaan jää naapurin ikätoverien jalkoihin), autojen aiheuttamat kustannukset, viisitoistakesäisten teiniensä ihan vahingossa netistä tilaamat cd- ja dvd-paketit, kaikki mahdolliset ja mahdottomat kerta- ja kuukausi- ja vuosimaksut, myöhästymismaksut, sakot ja mitä luonnollisimmin; pyörän pyllyn alle.

Mistä saa alkunsa oletus, että äiti on velvollinen maksaja, että mamma betalar, vaikka lapsi olisi jo miten aikuinen hyvänsä? Miksi mukana oleva äiti saa automaattisesti lompakon roolin, vaikka ostajana on aikuiseksi kasvanut, mahdollisesti äitiään parempituloisempi tytär? Siitä faktasta ei totta vie pääse mihinkään, ei äiti eikä tytär, että äiti on äiti ja tytär on tytär. Enkä pistä pahakseni ikuista lapsentitteliäni, päinvastoin: Mieluustihan minä olen mussukka, kultsi, baby ja rakas tyttöni, kuten äiti äitimäisesti omaa aikuislastaan lellii. Mutta pyörän maksan itse, ja muutkin kulut ja menot. Nyt, kaksykkösenä, alkaa olla jo oma vuoro.

***   ***   ***   ***   ***   ***

Mummon kanssa keskustelimme (VIRHE!) pyöränhankinnasta. "Niin, minäkin ostin äidillesi nuoruudessa kolme pyörää, ja kaikki se varastutti." Luit oikein: varastutti! (Mummolla on harvinaisiin mittasuhteisiin laajentunut suomenkielen sanavarasto) Ärtymystäni pidätellen kysyin painokkaasti: "Ihanko tarkoituksella antoi varastaa pyöränsä?" Mummo nyökytteli muistellessaan noita elämän traagisimpia hetkiä, joiden jälkeen hän visusti päätti, että hänen omaa pyöräänsä ei kukaan koskaan pölli! Mummomankeli nojaa vajan seinää vasten kuin koriste-esineenä, kahdella munalukolla seinässä kiinni. Voin aistia sen huokailevan tuskissaan: "Voi kun joku ottais mut käyttöön." Minä en sitä saa lainata, en edes suuren luokan kauppareissuja varten. Todennäköisesti antaisin sen tulla anastetuksi, tieten tahtoen, menopelin rahallisesta arvosta ja mummon rakkaudella säästämistä pyörävaroista piittaamatta. (that is my mission, my passion!) Olenhan tullut äitiini, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä tulee käsitteisiin hyvä ja paha, oikea ja väärä, niin määritelmiä löytyy yhtä monta kuin maailmasta ihmisiä.(+ wikipedian, googlen ja sanakirjojen antamat ratkaisut) Mutta kaiken takana on yksi yleismaailmallisista mielipiteistä ja vallitsevista näkemyksistä erillään oleva poikkeama, kaiken kattava ja ehdoton totuus: Mummon mielipide.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Äidinmielenmukaanko?


Intouduin kertomaan mummolle lapsiperheiden eroihin liittyvistä havainnostani. Olen nimittäin huomannut, että usein lapsiperheissä on joko liikunnalliset tai musiikilliset taipumukset. Ei molempia yht aikaa. Äiti on kannustanut meitä neljää sisarusta harrastuksesta toiseen pitkälle nuoruusikään saakka ja tuulispäinä olemmekin kokeilleet kaikkia mahdollisia(ja mahdollisuuksien rajoilla olevia) harrastuksia, aina ratsastuksesta telinevoimisteluun, ja partiosta(sen kauheuden lopetin kahden solmujensitomiskerran jälkeen) pallojen potkimis ja lyömislajeihin asti. Mutta musiikki on jäänyt retuperälle. Kaikella kunnioituksella veljieni(ja äidin) hyviä singstar-yrityksiä, ja syntymäpäivälaulantoja kohtaan; Meistä kukaan ei osaa laulaa.

Kadehdin aikoinaan luokkatoveriani, joka soitti kaikkia mahdollisia instrumentteja korvakuulolta, ja oli mukana musiikkiopistossa, kuorossa ja milloin missäkin konserteissa. "Meillä on liikkuva perhe," sanoin loppuyhteenvetona jutustelumme päätteeksi. Mummo ei kuitenkaan yhtynyt sporttisuuden ylistyslauluun, vaan pysyi järkähtämättömästi seesteisen askeettielämätavan kannattajana. Eihän hän olisi voinut myöntää olevansa suvun musta lammas: ainoa meistä, joka ei lähde edes kävelylle ilman uhkaus-lahjonta-kiristys-metodia.(vertailujoukoissa mm. viisivuotias joka lähtee ulkoilemaan ilman pakottamista, ja viisitoistavuotias, joka vastentahtoisestikin käy koiran kanssa kävelyllä, ja kaveri-ikävässään kävelee retkahousuissa kaupungin toiselle puolelle asti!)

"Minä olen todennut, että musiikilliset lapset ovat paljon tasapainoisempia, kuin liikkuvat lapset," mummo naljaisee, ja onnistuu lyttäämään positiivisen mielialani. Kääntäen=Meidän perhe(kiitos vaan)ei kuulu mummon arvostaman Pyhän tasapainoisuuden(Holy balance) piiriin. Rivien välissä kaikuu viittaus meihin lapsenlapsiin(jotka olemme vuosien aikana saaneet kuulla olevamme sekä levottomia, rauhattomia, ärsyyntyviä, stressaantuneita, laiskoja että viitsimättömiä), eikä vähiten perheemme kuopukseen, joka on lievästi sanottuna vilkas tapaus. Mummo tietää, että lapselle on parasta oppia rauhallisia ja hillittyjä leikkejä pienestä asti. "Se tekee lapsesta stressittömän!" Selevä. Sisarkuntamme sielullinen epätasapainoisuus(lue:aktiivinen luonne) siis syöksee meidät perikatoon ennemmin tai myöhemmin. What can we do?

***   ***   *** 

Nöyrrynkö kohtalooni, vai muutanko luonnettani? Siinä pulma. Millaiseksi minun pitäisi tulla sopiakseni äidinäidin mielikuvaan täydellisestä naisesta? Syyllisyydentunto ja riittämättömyys kalvavat, kun saan kuulla edellämainitun kaltaisia kommentteja ja sivulauseissa heitettyjä letkautuksia vääränlaisesta tavastani elää. "Sinusta tulee hyvä kokki/kotitalousopettaja/siivooja/kodinhoitaja!" Saan uusia ammattinimikkeitä rinnukseeni muutaman kappaleen viikkotahtia, mutta koskaan mummo ei ole kysynyt: "Mitä sinä haluaisit tulevaisuudessa tehdä?" Vastavuoroisuus puuttuu kanssakäymisestämme tyystin, ja niin kovasti kuin haluankin jaksaa kiinnostua menneiden aikojen asioista, en minäkään ole pelkkä korva. Kuuntelijan rooli on raskain kaikista, jos toinen ei osoita pienintäkään kiinnostusta vastapuolta kohtaan.

Olen ajatellut paljon äitiä ja mummoa, yksinhuoltajan elämää kolme vuosikymmentä taaksepäin. Mitä oli olla äiti, mitä tytär? Millaisessa ympäristössä äitini on kasvanut tytöstä naiseksi, millaisten arvojen ja ohjeiden, rutiinien ja arvojen kasvattamana? Uskon, että tämä väliaikainen elämänvaihe mummoni kanssa auttaa minua näkemään syitä ja seurauksia monille elämäntapahtumille, ja huomaamaan samoja käyttäytymismalleja meissä kaikissa kolmessa. Itse asiassa: mikä minua eniten mummossa ärsyttää, ovat juuri ne samat luonteenpiirteet, jotka minua rasittavat itsessäni ja joista kovalla sisulla yritän pyristellä irti. Näen minussa paljon äitiä, äiti kuulemma näkee minussa itseään. Näkyykö siis mummo meissä molemmissa?!

"Te näytte olevan kuin parhaat ystävät!" mummo sanoi kerran äidin lähdettyä kotiin. Äiti-tytär-suhde voi tosiaan kehittyä moneen suuntaan: kaverilliseksi, riippuvaiseksi, etäiseksi, vihamieliseksi, rikkonaiseksi tai miksei vaikka liikunnallismusiikilliseksi suhteeksi. (tätä ideaahan täytyy kehitellä pidemmälle...)
Ajankulusta ja yhteiskunnan muutoksista, ristiriidoista ja eroavaisuuksista, tiedosta ja taidoista huolimatta, tärkeintä on kuitenkin tietää, että äiti on aina äiti

 ***   ***   ***   ***   ***   ***








lauantai 5. helmikuuta 2011

Oppia ikä kaikki

Tänään koitti kauan odotettu leipomispäivä. Uuninlämmittämissessio suunniteltiin hyvissä ajoin etukäteen, että luukusta saataisiin tungettua päivän aikana sisään niin paljon tavaraa kuin jaksaisimme neljällä kätösellä tehdä. (tässä taloudessa ei uunia turhanpäiten lämmitellä) Ja toteutettavaa riitti. Mummon vakioleipomusten(joulutortut, "itse tehdyt" valmispaistopiirakat ja pannukakku) lisäksi sain minäkin kunnian tuoda omia ideoita pöytään. Niinpä valmistin jauhelihapasteijoita, vilhelmiina-keksejä ja uunikanaa.(tämä oli mummolle--ruoanlaiton keltanokalle--täysin uusi keksintö: kanankoipia uunissa! Härreguud!) "En minä ole ikinä tällaista tehnyt," hämmästeli harmaahapsinen mummo tuijottaessaan epäuskoisena uunin lasista sisään.

***   ***   ***   ***   ***

Olen jännityksellä seurannut yhteiselämääni mummon kanssa, ja tutkaillut mihin päin vaaka lähtee kallistumaan: syvä yhteisymmärrys vs. krooninen sotatila. Tasapainoilemme paraikaa laudan keskivaiheilla, vaikka ajoittain horjahdamme kumpainenkin toiselle äärilaidalle. Mummo on kuitenkin alkanut pikkuhiljaa suvaita minun nuorekkaampia, ehkä aavistuksen suurpiirteisiä tapojani toimia, vaikka on itse pilkunsahaaja sieltä neuroottisimmasta päästä. Hän on juurruttanut itsensä kaulaa myöten oikeaksi näkemäänsä elämänrytmiin, ja on häpeilemättä tuominnut muunlaiset elämäntavat(joista ei oikeastaan tiedä hölkäsen pöläystä) suoranaiseksi synninteoksi. Olen ollut huomaavinani äkillisiä ja yllättäviäkin muutoksia mummossa, jonka en olisi kuunaan voinut kuvitella joustavan jyrkistä periaatteistaan. Olen positiivisella tavalla hämmentynyt, mutta silti yhä varpaillani: Mitä tapahtuu? Onko pehmentyminen vain vanhuuden merkki? Onko tuo vielä se sama ihminen?

Olenpa minäkin pistänyt jotain vanhankansan niksejä korvan taakse, niin kovasti ja kärkkäästi kuin pidänkin oman pääni puolta. (me olemme yhtä: minä ja minun pää) Aamupuuro tosiaan maistuu erilaiselta kannen alla haudutettuna(!!!), ja olemme mummon kanssa yhtä mieltä siitä, ettei uunia kannata yhden leipomuksen takia lämmittää. Tosin viimeksi mainittu asia on meille tärkeä eri syistä; Minä ajattelen globaalia taloutta, ja länsimaiden liiallista energiankulutusta. Mummo murehtii henkilökohtaista sähkölaskua.

Kuuntelimme leipomisen lomassa uutisia vanhanmallisesta laatikkoradiosta. (Mummo lienee tässäkin ainutlaatuinen tapaus; se omistaa toimivan radion vuosimallia 1964!) Ennen uutislähetystä kanavalla soi amerikkalaista poppia, jonka mummo tuomitsi humpuukiksi. "Jos tällaista kuuntelisi, niin järki lähtis." Minä sanoin, että siinä on hyvät sanat. "Se kertoo ajasta, maailmasta ja elämäntarkoituksesta," tulkkasin englanninkielen suomeksi. Mummo tuhahti. Tuhahdus merkitsee enemmän kuin miljoona sanaa.

"Kun tässä elämässä vaan ehtisi nämä maalliset asiat hoitaa jälkipolville selviksi, niin siinä on tarkoitusta kylliksi." tiivisti mummo ajatuksensa elämästä. (Edellinen suomeksi käännettynä: laskut, talon kirjat, perintöasiat, tilitiedot, tavaroiden ja tarpeiston sijainnit kaapeissa ja laatikoissa, museoon kuuluvat esineet...) Ja minä vaivaan päätäni deadlineilla, hiustyyliongelmilla, ravitsemusasioilla ja elämänhallinnan ongelmallisuudella! Millainen organisaattori mummolla mahtaa olla päänsä sisällä, hänen järjestellessään nippeleitä ja nappeleita tiettyihin lokeroihin, ja vedellessään suuria maalarinteippejä jokaiseen mahdolliseen purnukkaan, jotta me jälkipolvet sitten tietäisimme missä on mitäkin. Tuo loputon touhotus nostaa usein niskakarvani pystyyn ja saa minut tutisemaan halusta huutaa: "Get a life!" Mutta en huuda. Mummolla nimittäin on elämä.(kyllä se hengittää ja eteenpäin porskuttaa, vaikka vähän erilaisen kaavan mukaan) Ja itse asiassa joudun tekemään (jälleen kerran) yhden myönnytyksen; Oli tottavieköön helppoa löytää oikean kokoisia pakastusrasioita pannukakulle, piirakoille ja pullalle, kun hyllynreunassa loisti korostuskynällä väritetyt plakaatit: Matalat rasiat, Keskikokoiset rasiat, Suuret rasiat. (Tätä tietä! Tännepäiiiin! Welcome to the paradise of plastic!)

Elämä osaa joskus olla ihanan helppoa! (varsinkin silloin, jos joku on hoitanut organisointipuolen etukäteen, varta vasten minua ajatellen)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

perjantai 4. helmikuuta 2011

Painavaa Asiaa

Luin artikkelin aliravituista vanhuksista, joiden ruokahalu on sairauksien myötä huvennut olemattomiin. Moni masentunut ikäihminen ei osaa tai edes halua enää ruokkia itseään, eikä lähellä ole ketään, joka pitäisi heistä huolta. Satoja eristäytyneitä, sukulaisettomia vanhuksia elää nälkäkuoleman partaalla omissa pienissä yksiöissään, joiden kuukausivuokrat ovat yks-yhteen kansaneläkkeen kanssa. Tiesin asiasta jo ennalta, ja silti tuntui pahalta. Mistä löytyisi apu kaikille yksinäisille mummoille? Kuka meistä on velvollinen olemaan ihminen ihmiselle? (minäkö? sinäkö? ei kai me kaikki?)

Netissä voi liittyä vapaaehtoisrinkiin, jonka jäsenet vierailevat yksinäisten eläkeläisten luona säännöllisesti ja varmistavat, että vanhus on saanut riittävästi ravintoa, peseytynyt ja selviytynyt arkipäivistä normaaliin tapaan. Liittyisin varmasti porukkaan, jos olisin mummoton nainen. Mutta minulla on mummo. Ja hän on yksin. Summarummarum: Tämä kotihiiri ei siis lähtenyt merta edemmäs kalaan(vaikka ulapalla huutaa hukkuvia verkkolasteittain!) vaan pestautui lähimmäiseksi lähimmäiselleen. (olen tullut ilmeisen mukavuudenhaluiseksi)
Ja pakko myöntää; tässä sitä on elämälle tarkoitusta, ja päiville merkitystä vaikka muille jaettavaksi!

Vapaaehtoisryhmäläisten tapaan yritän tukea mummoani ravitsemusasioissa. Aihetta opiskelleena(ja siihen liiankin syvästi henkilökohtaisesti perehtyneenä) osaisin neuvoa mummoa terveellisempiin elämäntapoihin, mikäli hän(-joka-on-aina-oikeassa) ottaisi yhtäkään vinkkiäni korvan taakse(ja korvakäytävästä sisään). Mutta mummollani sattuu olemaan erityislaatuisen hyvä valikoiva kuulo, ja milloin vaan sanallakaan kommentoin hänen vääristyneitä ravitsemuskäsityksiään, vastaus kuuluu: "Minuun eivät päde mitkään yleiset suositukset." Hänellä on omien sanojensa mukaan niin omanlaatuinen fysioloogia ja spesiaali ruoansulatus, että mikään yleispätevä tieto ei koske hänen Ainutlaatuisuuttaan.Vau! Olen sanaton.

Juttelin asiasta äitini(mummon tyttären) kanssa. Hän hämmästeli että, jopas on merkillistä... Jos mummolla kerran on täysin uniikki keho ja niin ennenkuulumattoman monimutkainen sisäelinlaitteisto, ettei vastaavaa ole nähty yhdelläkään elollisella olennolla maanpäällä, meillähän on tässä kahvipöydässä, vastapäätä istumassa aivan mittaamattoman arvokas tutkimuskohde lääketieteelliseen laboratorioon! Harkitsin jo soittamista numerotiedusteluun; "Saisiko Guinnes World Records -tuotantotiimiin? Meillä on täällä Riihimäellä maailman erikoisin ihmiskeho!" (Minut ja äitini voitaisiin tutkia samoin tein, ihan siltä varalta että olisimme perineet osamme ihme-ihmisen kromosomeista)


***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Huolestuttavissa määrin yliravittu mummoni on kuitenkin tilastotieteellisesti poikkeustapaus, ainakin jos lehtijuttuja on uskominen. Tilastojen mukaan suurin osa yksinelävistä vanhuksista kun kärsii jonkinasteisesta aliravitsemuksesta. Meidän mummo puolestaan on pudottanut ylipainoa koko ikänsä, koskaan varsinaisesti ylimääräisiään pudottamatta(jos ei lasketa satunnaisia satoja grammoja onnistuneen paastoillan jälkeen). Hän taistelee kalorien ja rasvojen, sokerien ja hiilihydraattien epämääräisessä viidakossa, eikä huomaa olevansa pahasti eksyksissä. Mummo ei luovuta; Sinnikkäästi se punnitsee syömänsä ruoat keittövaa´alla, merkitsee kalorit pikkuvihkoseen, ja uskoo pakkomielteisesti ei-ruokaa-klo-18-jälkeen-teoriaan. "Sillä tavalla paino putoaa. Illalla pitää olla nälässä." Painavaa faktaa oikeaoppisesta painonpudotuksesta tulee päivisin tuutintäydeltä, mutta puolenyön aikaan, kun kaupunki uinuu jo hiljaisuudessaan, pakastimen jäätelötuuttilokero raottuu hissun kissun. Pimeästä keittiöstä alkaa kuulua paperien rapinaa, ja suklaalevyn rivit lohkeavat yksitellen. Naksnaks. Mums mums. Aamulla keittiön roskiksessa lojuu Fazerin 200-grammaisen käärepaperi, ja sängynpohjalta könyää huonoa vointiaan vaikeroiva mummo.

"Oletko syönyt tänään kunnon ruokaa?" kysyn taas kerran kun palaan kaupungilta kotiin. Saan tympääntyneen ja kärkkään vastauksen: "No en nyt sellaista mitä sinä pidät kunnon ruokana."  Keskustelu jatkuu hienovaraisesti analysoiden ja vertaillen kumpaisenkin näkemyksiä ravitsevasta lounaasta; minä kannatin riisiä ja lihakastiketta(jotka odottivat mikrolämmitystä jääkaapissa), mummo taas vannoi pullan ja rinkelin nimeen(ja kaurakeksin, tortun, tuutin... ja ja). En ole mikään enkä kukaan tuomitsemaan toisen elintapoja, mutta jos ja kun mummo pitää tottumuksiaan ainoana totuutena, olisi sitten syytä olla valittamatta jälkiseuraamuksista.  


Kello on jo yli kuuden. Normaalit ihmiset syövät näillä main iltapalaa, otaksun. Mummo ei omien sanojensa mukaan olekaan "ihan normaali ihminen," mutta valehtelee mokoma itselleen. Ennalta-arvaamaton normaaliudenhetki koittaa nimittäin mummo-raukalle viimeistään parin tunnin kuluttua, kun päivänverran pitkitetty nälkä kostautuu sokerihimoilla ja haluilla ja yöllisellä herkkuhetkellä. Nyt se istuu sisukkaasti, suden nälkäisenä tv:n edessä, ja ammentaa huumoria, sääliä, myötätuntoa ja salaista yhteenkuuluvuudentuntua Syöpöt-sarjassa esiintyvien tosi-tv tähtien kanssa. Minä lähden iltapalalle nyt. Adios.

***   ***   ***   ***   ***

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ennen kuin jäätyy ja mätänee

Sanonko ruman sanan? En. Kiltit tytöt eivät kiroile. Himputin himputti! Niin saa sanoa, koska eräs lastenlauluorkesteri teki aikoinaan biisin paremmasta kiroilusta ja kyseinen sana korvasi kappaleessa ne ääneenlausumattomat, vähän roisimmankuuloiset ärräpäät. (Ne, joita nyt kernaasti päästelisin ilmoille, ja jotka ihan kielenpäällä odottavat huulille muodostumistaan.) Mutta en voi, koska olen kaksikymmentäyksi, eli siis pitkällä yli siitä rajasta, jonka jälkeen ihmisen on kyettävä hillitsemään itsensä, ja olemaan poikkeuksetta kärsivällinen. Se on kuulemani mukaan yksi ihmisen hyveistä; kärsivällisyys. En ole vielä joutanut sisällyttämään sellaista elämääni.

Äärimmäiset tunnetilat ovat tänään vieneet suuren osan aivokapasiteetistani, mikä on laskenut sekä energiatasoa että positiivista elämänasennetta rajusti alaviistoon. Laskusuhdanne alkoi aamulla vilkaistuani lämpömittariin; plus yksi astetta! Mielialani laski kun kurkistin ulos, missä räystäiltä tippui raskasta loskalunta talonvieruksille. Siellä minua odotti päivän työmaa, joka ei voisi odottaa huomiseen. Loska ehtisi jäätyä yönaikana, ja aamulla alkaisin lapiointityöt kaksinverroin kiukuspäissäni. "Ulkovajassa on se kevyt rautalapio, millä saa hyvin lumet hakattua," kertoo mummo, joka jää sisälle lepäämään untuvatossuissaan. Vedän ulkoilutamineet niskaan ja marssin lapio olalla kohti lumivuoria. Ajattelen olevani Veikka Gustafsson järjestysnumerolla kaksi. Mielikuvat helpottavat elämää ja tekevät raadannasta jopa eksoottisen kokemuksen.

Olen harrastanut monensortin kuvittelua pienestä asti: Yläasteella esitelmiä pitäessäni kuvittelin luokkakavereiden olevan lampaita. Eipä takellellut puhe, eivätkä punoittaneet posket tällä lammaspaimenella! Onneksi aika on tehnyt muutoksia koulusysteemissäkin. Äidin lapsuudessa ala-asteikäiset joutuivat vielä laulamaan yksin luokan edessä! Sellaisesta julkisesta nöyryytyksestä tuskin selviäisin ajatuksenvoimalla, vaikka olisin saanut syntymälahjana jakautuneen persoonallisuuden. En saanut; kiitän äitiä hyvistä geeneistä. (Paitsi että; periytyykö laulutaidottomuus äidin vai isän kromosomeista?)

Ovi kävi. Mummo pisti päänsä esiin pesäkolon suojista, kuin käki kellosta. "Älä sitten kolaa liian syvältä ettei nurmeen tule jälkiä." Päässäni alkaa soida biisi: "Älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita. Ei, ei saa..." Tässä taloudessa eletään Älä-elämää. Täytyy kävellä varpaillaan ja olla Nukku Matti, kuvitella kokoajan että varpaiden alla on helmikuinen järvenjää, joka saattaa pettää minä hetkenä hyvänsä. Älä! Ei! Et kai? En en, mummo, älä huoli. (lue: prk*lfehjggjh*!!! antaisit mun nyt vaan kolata!!!)

***   ***   ***   ***   ***  

Mummolla on omituinen pakkomielle saada ruoat välittömästi pois pilaantumasta. Suurin opettelun ja nöyrtymisen paikka mummolle onkin ollut ruoka-annosten pitäminen jääkaapissa jopa kaksi, kolmekin päivää yhteen putkeen. Sain lopulta asiaan vähän selvyyttä, kun hän, lady of the house, otti asian puheeksi: "Yhden kerran elämässäni minulla on jauhot homehtuneet kaapissa. Silloin päätin, että minulla ei ruoat enää pilaannu!" Tässä siis elämänohjenuora meille jälkipolville: Taistele kynsin ja hampain sen puolesta, että ruoka ei mene ikinä, koskaan, milloinkaan pahaksi! Tälle tavoitteelle kannattaa omistaa elämänsä. Siinä voi piillä ratkaisu merkityksettömyyden, masennuksen, ja muidenkin mielenterveysongelmien parantumiseen. Syö ruokasi ennen kuin se mätänee! The hero lies in you.

"Mikä tuo kananmuna on?" mummo tivaa kun tulen kauppareissulta kotiin. Pöydällä kipossa on muna, jonka keitin eilen. (siis 24 tuntia sitten!) Kerron, että siinä näyttäisi olevan kananmuna. "Ketä varten se on?" jatkaa levottomaksi muuttunut mummo. Sori, unohdin laittaa nimilapun! Vastaan liioitellun rauhalliseen sävyyn(kuin poliisikuulustelija äidin lempisarjassa, CSI Miamissa), että se on ylimääräinen ja sen saa syödä. Bon apetit!
Vastanäyttelijäni jatkaa ärtyneenä, että ei niitä niin ylettömästi kannata kerralla keittää, kun ei ne tule syötyä. Munakeskustelu ei olisi loppunut, jos en olisi marssinut uhmakkaana huoneeseeni: "Se on mummo muna, pelkkä MUNA!"

Nyt se yksinäinen muna huutaa keittiön pöydällä mummon nimeä, samoin kuin eilinen makaronilaatikon jämä jääkaapissa, rusinapussi ylähyllyllä(johon on korostuskynällä väritetty viimeinen voimassaolopäivä) ja vihreät teet kuivakaapissa. Tuhottava ennen kuin on liian myöhäistä! ne laulavat kuorossa mummon korville. Viimeksi mainittu oli virheostos, jota mummo katuu kovaan ääneen harva se päivä. "Oli liian kitkerää teetä. Pakko ne on juoda pois tuolta kaapista." Mainitsin ohimennen, että tee säilyy kyllä vaikka tuleville sukupolville, mutta päähänpinttymät eivät OMO:lla lähde. "Kyllä minä ne juon. Hunajaa täytyy laittaa reilusti, ei muuten mene alas," tokaisi mummo, jolle teehetkikin on yksi suoritus päiväohjelmassa.

Rasti ruutuun: Homma hoidettu. Pois alta, pois silmistä ja sydämestä.

***   ***   ***   ***   ***

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tukikohtana Koti

Tulen väsyneenä kotiin. Täydellisen oikeaoppisiin kasoihin kolaamani lumikasat (saa onnitella: virheiden ja erheiden kautta saavutin lumikolauksen priimatason) toivottavat minut tervetulleeksi yksikerroksiseen, 200 neliömetrin alalle laajenevaan majaamme. Pihan pikkuvirheet, kuten liian lyhyiksi suunnitellut räystäät ja huonosti paikoillaan pysyvä lintulauta vain vahvistavat kotiinpaluun uniikkia luonnetta ja tietoa siitä, että täällä asiat hoituvat juuri minulle ominaisten kaavojen mukaan. (lue: mummon kaavoja tarkasti noudatten) Kotoisa olo alkaa jo sisäänastuessa, kun kaikki viisi aistia saavat täyttyä tutuista maku-, haju-, ääni- ja tuntoelämyksistä.(Eteisen kumimatosta kohoaa pehmyen siirappinen, jopa äitelän imelä tuoksahdus ja keittiössä huutaa kansanradio.) Kotona odottaa siis tuttu turvallisuus. Voin heittää(lue:ripustaa) rooliasun narikkaan ja potkaista(lue:asetella) kengät ritilän päälle kuivumaan. Huh helpotusta, päivä pulkassa!

"No kuinka selvisit?" kysyy mummo, kun ojennan hänelle mainokset, Kelan kirjeet ja velipojalta Espanjasta saapuneen postikortin. (Aamupostia ei enää tule, koska mummolla ei omien sanojensa mukaan ole aikaa lukea) Niin mistä? tekee mieli kysyä, mutta en jaksa viilata sanavalintoja ja pilkunpäitä uuteen muotoon. Uutisten ja lehtijuttujen kautta maailmankatsomuksensa luonut mummo nimittäin tietää, että ulkomaailma on paha paikka, ja tuntematon ihminen on peto. Piste.

Jos kaltaiseni nuori nainen viettää päivän keskellä nykymaallista ahneuden, sorron, väkivallan ja terrorin tannerta, missä kuka tahansa vastaantulija voi puukottaa silmään tai kiskaista maton jalkojen alta, on kysymys nimenomaan Selviämisestä. I am a survivor! Lähtö kotiovelta on kuin starttaisi maaliviivalta suoraan labyrinttiin, jossa vaanivat niin kymmenkouraiset lohikäärmeet(lue:K- ja S-kauppiaat), kolmipäiset gasellit(lue: himokkaat vastakkaisen sukupuolen edustajat) kuin kirveen kanssa heiluvat jättiläiset(lue:humalaiset ja alaikäiset tai muuten vaan liian kovaa ajavat kuljettajat). Mihin on tämä maailma mennyt? ihmettelee kolmekymmentäluvulla syntynyt mummo, jonka nuoruudessa kaikki oli toisin. Jauhot ja munat ostettiin yhdestä ainoasta osoitteesta kiistelemättömällä könttisummalla, miehet olivat rautaa ja autonkuljettajat aina selvinpäin! (Näinköhän?)

Selvisin kaupunkiviidakosta kotiin voittajana, vaan silti levottomin mielin. Säälintunteet yksinelävää, vapaasta tahdostaan eristäytynyttä mummoani kohtaan puskevat pintaan palatessani kotiin sosiaalisen elämän melskeestä. Mietin itsekseni mummon matavaa tiistaipäivää, jonka kulusta ei kukaan tiedä, ja jonka sisällön pystyn jo lyhyen yhdessäeloajan perusteella tarkasti kuvailemaan.(jätettäköön detaljeet toiseen kertaan) Lyhyesti: Siellä se pyöri aamusta iltaan olohuoneen ja keittiön väliä, listasi syömisiä ja kaloreita pikkuiseen päiväkirjaan ja nosteli sälekaihtimia sentin ylös tai alas auringonsäteiden kulloisenkin häikäisysuunnan mukaan. Tulin kotiin ja mummo kaipasi juttuseuraa. Minä puolestani hetken omaa rauhaa.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Kodin kutsuääni kaikuu kaikkialla maailmassa virittäen ihmiseen ikuisen ikävän, lakkaamattoman kaipuun oman pesäkolon suojaan. Neljän seinän sisällä on takuuvarma piilopaikka ulkomaailman peikoilta, jotka itse kullekin kummittelevat eri taajuuksilla, värähtelyillä ja monensorttisiin ulkomuotoihin asustautuneina. Peikko voi yllättää minut vaikka enkelin pukuun sonnustautuneena ja lyyristen korulauseiden taakse verhoutuneena. Onko siis viisainta ottaa neuvosta mummon, ja eristäytyä piiloon Isolta Pahalta Sudelta (lue:ihmisiltä, maailmalta...), vetää säleet kiinni silmien edestä ja elellä hissukseen lukulampun hämärässä valaistuksessa rutiineilla täytetyn päiväohjelman mukaan?

Äärimmäisen turvallisuuden ja extreme-seikkailullisuuden välimaastossa on oltava jokin sopivampi väylä, kultainen keskitie. Sitä kohti aion sokeana suunnata, ja taluttaa toista sokeaa tässä vierelläni. Eli konkreettisesti: seuraava haasteeni on mummon vieminen ihmisten ilmoille, kaupunkiin, kahville kahvilaan(hui mitä ajan tuhlausta!) Kävipä mielessäni jopa radikaalimpi vaihtoehto: pyytää ystäväni tänne yökylään(minkälainen kaveri? kauanko olette tunteneet? mitä te sitten syötte? onko sillä oma makuupussi? ei kai se vaan halua käydä suihkussa täällä?) Tässä siis alustava, virallinen kutsu ystävälleni; olet tervetullut jos olet Muumien näkymätön Ninni.