sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Äidinmielenmukaanko?


Intouduin kertomaan mummolle lapsiperheiden eroihin liittyvistä havainnostani. Olen nimittäin huomannut, että usein lapsiperheissä on joko liikunnalliset tai musiikilliset taipumukset. Ei molempia yht aikaa. Äiti on kannustanut meitä neljää sisarusta harrastuksesta toiseen pitkälle nuoruusikään saakka ja tuulispäinä olemmekin kokeilleet kaikkia mahdollisia(ja mahdollisuuksien rajoilla olevia) harrastuksia, aina ratsastuksesta telinevoimisteluun, ja partiosta(sen kauheuden lopetin kahden solmujensitomiskerran jälkeen) pallojen potkimis ja lyömislajeihin asti. Mutta musiikki on jäänyt retuperälle. Kaikella kunnioituksella veljieni(ja äidin) hyviä singstar-yrityksiä, ja syntymäpäivälaulantoja kohtaan; Meistä kukaan ei osaa laulaa.

Kadehdin aikoinaan luokkatoveriani, joka soitti kaikkia mahdollisia instrumentteja korvakuulolta, ja oli mukana musiikkiopistossa, kuorossa ja milloin missäkin konserteissa. "Meillä on liikkuva perhe," sanoin loppuyhteenvetona jutustelumme päätteeksi. Mummo ei kuitenkaan yhtynyt sporttisuuden ylistyslauluun, vaan pysyi järkähtämättömästi seesteisen askeettielämätavan kannattajana. Eihän hän olisi voinut myöntää olevansa suvun musta lammas: ainoa meistä, joka ei lähde edes kävelylle ilman uhkaus-lahjonta-kiristys-metodia.(vertailujoukoissa mm. viisivuotias joka lähtee ulkoilemaan ilman pakottamista, ja viisitoistavuotias, joka vastentahtoisestikin käy koiran kanssa kävelyllä, ja kaveri-ikävässään kävelee retkahousuissa kaupungin toiselle puolelle asti!)

"Minä olen todennut, että musiikilliset lapset ovat paljon tasapainoisempia, kuin liikkuvat lapset," mummo naljaisee, ja onnistuu lyttäämään positiivisen mielialani. Kääntäen=Meidän perhe(kiitos vaan)ei kuulu mummon arvostaman Pyhän tasapainoisuuden(Holy balance) piiriin. Rivien välissä kaikuu viittaus meihin lapsenlapsiin(jotka olemme vuosien aikana saaneet kuulla olevamme sekä levottomia, rauhattomia, ärsyyntyviä, stressaantuneita, laiskoja että viitsimättömiä), eikä vähiten perheemme kuopukseen, joka on lievästi sanottuna vilkas tapaus. Mummo tietää, että lapselle on parasta oppia rauhallisia ja hillittyjä leikkejä pienestä asti. "Se tekee lapsesta stressittömän!" Selevä. Sisarkuntamme sielullinen epätasapainoisuus(lue:aktiivinen luonne) siis syöksee meidät perikatoon ennemmin tai myöhemmin. What can we do?

***   ***   *** 

Nöyrrynkö kohtalooni, vai muutanko luonnettani? Siinä pulma. Millaiseksi minun pitäisi tulla sopiakseni äidinäidin mielikuvaan täydellisestä naisesta? Syyllisyydentunto ja riittämättömyys kalvavat, kun saan kuulla edellämainitun kaltaisia kommentteja ja sivulauseissa heitettyjä letkautuksia vääränlaisesta tavastani elää. "Sinusta tulee hyvä kokki/kotitalousopettaja/siivooja/kodinhoitaja!" Saan uusia ammattinimikkeitä rinnukseeni muutaman kappaleen viikkotahtia, mutta koskaan mummo ei ole kysynyt: "Mitä sinä haluaisit tulevaisuudessa tehdä?" Vastavuoroisuus puuttuu kanssakäymisestämme tyystin, ja niin kovasti kuin haluankin jaksaa kiinnostua menneiden aikojen asioista, en minäkään ole pelkkä korva. Kuuntelijan rooli on raskain kaikista, jos toinen ei osoita pienintäkään kiinnostusta vastapuolta kohtaan.

Olen ajatellut paljon äitiä ja mummoa, yksinhuoltajan elämää kolme vuosikymmentä taaksepäin. Mitä oli olla äiti, mitä tytär? Millaisessa ympäristössä äitini on kasvanut tytöstä naiseksi, millaisten arvojen ja ohjeiden, rutiinien ja arvojen kasvattamana? Uskon, että tämä väliaikainen elämänvaihe mummoni kanssa auttaa minua näkemään syitä ja seurauksia monille elämäntapahtumille, ja huomaamaan samoja käyttäytymismalleja meissä kaikissa kolmessa. Itse asiassa: mikä minua eniten mummossa ärsyttää, ovat juuri ne samat luonteenpiirteet, jotka minua rasittavat itsessäni ja joista kovalla sisulla yritän pyristellä irti. Näen minussa paljon äitiä, äiti kuulemma näkee minussa itseään. Näkyykö siis mummo meissä molemmissa?!

"Te näytte olevan kuin parhaat ystävät!" mummo sanoi kerran äidin lähdettyä kotiin. Äiti-tytär-suhde voi tosiaan kehittyä moneen suuntaan: kaverilliseksi, riippuvaiseksi, etäiseksi, vihamieliseksi, rikkonaiseksi tai miksei vaikka liikunnallismusiikilliseksi suhteeksi. (tätä ideaahan täytyy kehitellä pidemmälle...)
Ajankulusta ja yhteiskunnan muutoksista, ristiriidoista ja eroavaisuuksista, tiedosta ja taidoista huolimatta, tärkeintä on kuitenkin tietää, että äiti on aina äiti

 ***   ***   ***   ***   ***   ***