perjantai 11. helmikuuta 2011

Diagnoosina Tenkkapoo

Mistä me äsken puhuttiin? Mitä mä oikein kysyin? Sano nyt se sana, siis mikä se on kun laitetaan kotioven lukkoon, se pieni esine? Ainiin: Avain!

Hassut unohdukset saavat ajan hetkeksi pysähtymään ja muodostavat vinhasti eteenpäin kiiruhtavien jalkojen eteen pohjattoman mustan holen. Minäkin, kaksikymmenyksivuotias, vielä varsin vireä ja muistikapasiteetiltani pätevä nainen putoan harvinaisen usein tuohon unohduksen mustaan aukkoon ja hapuilen tiedonjyväsiä kuilun seinämistä. Mikä minä olen? Missä milloin ja minkä ihmeen takia? Mikä on ovi? Ai hä? Oma pää on merkillinen paikka. Se huijaa muistavansa kaiken, ja seuraavassa hetkessä jo unohtaa.


Vanhuudenhöpperyyteen liittyvät black outit saattavat monen korvissa kuulostaa lutuisen hellyyttäviltä. 
Voi sitä mummelia, ei enää muista milloin on viimeksi syönyt, tai mikä on tyttärensä puolison nimi. Cuteeee, sweeet.... (söpöys ja lellittely vaimenevat viimeistään silloin, kun se samainen tytär itse muuttuu ventovieraaksi) Ai mikä tytär? Ei minulla ole lapsia.  

Muistisairaudet ovat pahimpia kaikista. Menneisyytensä unohtavan ihmisen entinen elämä pyyhkiytyy kadoksiin kuin leivänmurut tiskirätillä lattialle. Niistä ei paraskaan taikinanpyörittäjä saa leivottua enää kokonaista. Yhden ihmisen muisti ja muistot ovat korvien välissä, tallessa yhdellä ainoalla ihmisellä, hänellä itsellään. Tuhkana tuuleen ja pieruna Saharaan pöllähtää kokonainen ihmisikä, kuusikymmentä tai satakuusikymmentä vuotta (asiavirhe: maailman vanhin ihminen kuoli wikipedian tietojen mukaan 122 vuotiaana) Sama se. Silloin kun tenkkapoosta (ruotsin kielen verbistä tänka på=ajatella jtkn) tulee pysyvä olotila, yksi mittaamattoman arvokas, täysinäisesti eletty elämä karkaa heliumpallona tuuleen. Siellä se aikansa vinkuu ja vikisee, kunnes ripustautuu koivun oksaan ironisen punaisessa kirkuvassa kuoressaan. Jäljelle jää plastinen muovikelmu vailla henkeä ja elämää. 

***   ***   ***   ***


Mummon lapsuudenystävä sairastui Alzheimeriin. Veimme hänelle torttuja ja pipareita joulun alla, mutta tapaaminen oli pääosin vaivaannuttavan vaitonainen. Seuraavalla viikolla tämä ystävä soitti mummolle hyvän joulun toivotukset, ja ihmetteli, kun mummo ei ole käynyt häntä tapaamassa. Sen koomin ei mummo halunnut enää vierailla dementiakodilla; Ei se edes tiennyt että käytiin! mummo puolustelee, vaikkei tarvitsisi. Ymmärrän yskän, sillä tiedän, että hän pettyisi karvaasti, kun vastakaikua tai kiitosta ei kuuluisi. (Puhumattakaan varmuudesta, että tuo pitkäaikainen lapsuusystävä tietäisi kuka tämä nainen tässä on).

Muistisairaudet eivät ole koskettaneet elämääni kovin läheltä. Olen kaukaa kauhistellut ja etäältä surrut ystävien ystävien ja sukulaisten tuttavien puolesta, jotka vanhuudensairauksissaan alkavat unohtaa tavallisimpien asioiden nimiä, ja sekoittaa historian tapahtumia nykyaikaan. (joskus tätä nykytouhua katsellessani kyllä toivon, että voisin siirtyä ajassa muinaisuuteen, niihin so called "vanhoihin hyviin aikoihin") En ole osannut pelätä unohdusta, tai unhoon joutumista, sillä iäkkäämmilläkin lähiomaisillani leikkaa vielä terävästi. Siksi eräs viimeviikkoinen kotitilanne kolahti pääni postiluukusta sisään aikamoisella rytinällä.

***  ***  Selailin postin mukana tulleita mainoksia, kun mummo kysyi mitä olen lukemassa. Citymarket tarjosi jos jonkinlaista possunfilettä, irtokarkkeja ja säilykeananasta huokealla hinnalla, mistä alennustietoinen mummoni innostui. Pitäiskö lähteä hakemaan? (lue: lähdetkö hakemaan? Ei se ole kuin 5km kävelymatka.) En innostunut tuotteista, jotka joutuisin kantamaan niska vääränä toiselta puolen kaupunkia, joten olin puolustuskannalla: Luulen, että Prisma on halvempi (lue: lähempänä). En saattanut kuvitella, että kyseisen kauppakeskuksen(jossa mummo on tehnyt ruokaostoksensa liikkeen avajaispäivästä asti) mainitseminen muodostaisi välillemme ymmärtämättömyyden kivimuurin. Karmiva hiljaisuus peitteli meidät verhoonsa. (Sanoinko jotain väärin?) Mummo katsoi minua silmiin ja kysyi hitaasti kulmia kurtistaen: Mikä se on se Prisma?  

Suutunko vai itkenkö? Nauranko vai vastaanko kysymykseen? Hyvämuistinen, loogisen ajattelun ja erinomaisen päättelykyvyn omaava mummo jätti minut keskelle suurta tyhjyyttä, kylmien väreiden ja pelon hallitseman ilmapiirin ytimeen. Sano, että vitsailit. Sano se. (Hiljaisuus)  
Black out on inhimillinen reaktio, jankutin itselleni. Unohtaminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus tämän maailman tietotulvan ja nimikeryöppyjen sekamelskassa. (Olisi vahingollista muistaa ihan kaikki, vai mitä?) Koetin takoa päähäni, että sellaista sattuu ihan jokaiselle. Vetäydyin huoneeseeni. 

Puolen tunnin kuluttua kuulin mummon tepastelevan ovelleni. Koputus. Ovi raottuu ja mummo kysyy hämillään: Mitä minä äsken unohdin?
***   ***   ***   ***   ***