keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ennen kuin jäätyy ja mätänee

Sanonko ruman sanan? En. Kiltit tytöt eivät kiroile. Himputin himputti! Niin saa sanoa, koska eräs lastenlauluorkesteri teki aikoinaan biisin paremmasta kiroilusta ja kyseinen sana korvasi kappaleessa ne ääneenlausumattomat, vähän roisimmankuuloiset ärräpäät. (Ne, joita nyt kernaasti päästelisin ilmoille, ja jotka ihan kielenpäällä odottavat huulille muodostumistaan.) Mutta en voi, koska olen kaksikymmentäyksi, eli siis pitkällä yli siitä rajasta, jonka jälkeen ihmisen on kyettävä hillitsemään itsensä, ja olemaan poikkeuksetta kärsivällinen. Se on kuulemani mukaan yksi ihmisen hyveistä; kärsivällisyys. En ole vielä joutanut sisällyttämään sellaista elämääni.

Äärimmäiset tunnetilat ovat tänään vieneet suuren osan aivokapasiteetistani, mikä on laskenut sekä energiatasoa että positiivista elämänasennetta rajusti alaviistoon. Laskusuhdanne alkoi aamulla vilkaistuani lämpömittariin; plus yksi astetta! Mielialani laski kun kurkistin ulos, missä räystäiltä tippui raskasta loskalunta talonvieruksille. Siellä minua odotti päivän työmaa, joka ei voisi odottaa huomiseen. Loska ehtisi jäätyä yönaikana, ja aamulla alkaisin lapiointityöt kaksinverroin kiukuspäissäni. "Ulkovajassa on se kevyt rautalapio, millä saa hyvin lumet hakattua," kertoo mummo, joka jää sisälle lepäämään untuvatossuissaan. Vedän ulkoilutamineet niskaan ja marssin lapio olalla kohti lumivuoria. Ajattelen olevani Veikka Gustafsson järjestysnumerolla kaksi. Mielikuvat helpottavat elämää ja tekevät raadannasta jopa eksoottisen kokemuksen.

Olen harrastanut monensortin kuvittelua pienestä asti: Yläasteella esitelmiä pitäessäni kuvittelin luokkakavereiden olevan lampaita. Eipä takellellut puhe, eivätkä punoittaneet posket tällä lammaspaimenella! Onneksi aika on tehnyt muutoksia koulusysteemissäkin. Äidin lapsuudessa ala-asteikäiset joutuivat vielä laulamaan yksin luokan edessä! Sellaisesta julkisesta nöyryytyksestä tuskin selviäisin ajatuksenvoimalla, vaikka olisin saanut syntymälahjana jakautuneen persoonallisuuden. En saanut; kiitän äitiä hyvistä geeneistä. (Paitsi että; periytyykö laulutaidottomuus äidin vai isän kromosomeista?)

Ovi kävi. Mummo pisti päänsä esiin pesäkolon suojista, kuin käki kellosta. "Älä sitten kolaa liian syvältä ettei nurmeen tule jälkiä." Päässäni alkaa soida biisi: "Älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita. Ei, ei saa..." Tässä taloudessa eletään Älä-elämää. Täytyy kävellä varpaillaan ja olla Nukku Matti, kuvitella kokoajan että varpaiden alla on helmikuinen järvenjää, joka saattaa pettää minä hetkenä hyvänsä. Älä! Ei! Et kai? En en, mummo, älä huoli. (lue: prk*lfehjggjh*!!! antaisit mun nyt vaan kolata!!!)

***   ***   ***   ***   ***  

Mummolla on omituinen pakkomielle saada ruoat välittömästi pois pilaantumasta. Suurin opettelun ja nöyrtymisen paikka mummolle onkin ollut ruoka-annosten pitäminen jääkaapissa jopa kaksi, kolmekin päivää yhteen putkeen. Sain lopulta asiaan vähän selvyyttä, kun hän, lady of the house, otti asian puheeksi: "Yhden kerran elämässäni minulla on jauhot homehtuneet kaapissa. Silloin päätin, että minulla ei ruoat enää pilaannu!" Tässä siis elämänohjenuora meille jälkipolville: Taistele kynsin ja hampain sen puolesta, että ruoka ei mene ikinä, koskaan, milloinkaan pahaksi! Tälle tavoitteelle kannattaa omistaa elämänsä. Siinä voi piillä ratkaisu merkityksettömyyden, masennuksen, ja muidenkin mielenterveysongelmien parantumiseen. Syö ruokasi ennen kuin se mätänee! The hero lies in you.

"Mikä tuo kananmuna on?" mummo tivaa kun tulen kauppareissulta kotiin. Pöydällä kipossa on muna, jonka keitin eilen. (siis 24 tuntia sitten!) Kerron, että siinä näyttäisi olevan kananmuna. "Ketä varten se on?" jatkaa levottomaksi muuttunut mummo. Sori, unohdin laittaa nimilapun! Vastaan liioitellun rauhalliseen sävyyn(kuin poliisikuulustelija äidin lempisarjassa, CSI Miamissa), että se on ylimääräinen ja sen saa syödä. Bon apetit!
Vastanäyttelijäni jatkaa ärtyneenä, että ei niitä niin ylettömästi kannata kerralla keittää, kun ei ne tule syötyä. Munakeskustelu ei olisi loppunut, jos en olisi marssinut uhmakkaana huoneeseeni: "Se on mummo muna, pelkkä MUNA!"

Nyt se yksinäinen muna huutaa keittiön pöydällä mummon nimeä, samoin kuin eilinen makaronilaatikon jämä jääkaapissa, rusinapussi ylähyllyllä(johon on korostuskynällä väritetty viimeinen voimassaolopäivä) ja vihreät teet kuivakaapissa. Tuhottava ennen kuin on liian myöhäistä! ne laulavat kuorossa mummon korville. Viimeksi mainittu oli virheostos, jota mummo katuu kovaan ääneen harva se päivä. "Oli liian kitkerää teetä. Pakko ne on juoda pois tuolta kaapista." Mainitsin ohimennen, että tee säilyy kyllä vaikka tuleville sukupolville, mutta päähänpinttymät eivät OMO:lla lähde. "Kyllä minä ne juon. Hunajaa täytyy laittaa reilusti, ei muuten mene alas," tokaisi mummo, jolle teehetkikin on yksi suoritus päiväohjelmassa.

Rasti ruutuun: Homma hoidettu. Pois alta, pois silmistä ja sydämestä.

***   ***   ***   ***   ***