maanantai 21. helmikuuta 2011

Me Ajantappajat


Aika on rahaa, tietää mummo. Äidinäiti on venyttänyt pennejä ja senttejä, minuutteja ja tunteja kuin jumppanauhoja käsiensä välissä, kuulopuheiden ja lähituntumalta saadun kokemuksen perusteella miltei koko seitsemänkymmenneljän elinvuotensa ajan. (Roopeankkamaisuus on joillakuilla geeniperimässä) Minuuttiakaan ei joudu hukkateille heräämisen ja nukahtamisen välisenä ajanjaksona, sillä mummolla on vuosien kokemus ajanhallinnan periaatteista. Jos on ikänsä omistautunut ajan ja rahan perässä juoksemiseen (huomioitavaa: juosta-verbin symbolisuus. Mummo ei ole koskaan harrastanut varsinaista liikuntaa), ei edes eläkeikä aukaise Sesamin porttia Nautintojen Paratiisin edestä. Voi pyhä syntinen ajattomuus, autuus ja lepo! Ihminen tottuu kaikkeen, niin hyvässä kuin pahassa. Koko elämänmittainen, minuuttiaikataulutettu ohjelmasuunnitelma lienee sieltä pahemmasta päästä. (Kerro toki jos olet eri mieltä)

***   ***   ***

Olin mummon mukana sairaalassa. (=perusrutiinista poikkeava, mahdottoman stressaava ja aikaavievä lisäurakka tuli sotkemaan eläkeläismummon tavattoman hektistä arkikuviota.) Istuimme odotushuoneessa odottamassa pääsyä lääkärille. Aika mateli kellotaulussa, mutta kiitolaukkasi mummon korvien välissä. "Pääsisi jo sisään. Ei tässä jouda koko päivää istua." Toppuuttelin mummoa sanoen, että kyllä me vielä kotiin päästään. Yllätyksekseni hän aloitti monologin pihamme haravoista sun muusta tarpeistosta. "Tiedäthän sen rautalapion autokatoksessa? (Öö...Mihin tää liittyy?) "Se on paras lapio kovalla pakkasella. Seinän vieressä on muovilapio, jolla nostellaan kevyempää lunta. Ja terassilla on se rupsakka mokkulaharja, jota olen käyttänyt rappujen putsaukseen...." Keskeytin töykeästi mummon tarinan viereisen pariskunnan vilkuillessa meitä oudoksuen. "Mummo! Mitä sä puhut pihavälineistä, kun ollaan sairaalassa!" Äidinäiti tuhahti alentavaan sävyyn: "No kerron sinulle tärkeitä asioita, ettei mene tämä odotusaika hukkaan!"

***   ***   ***

Joutilaisuus on mummolle kirosana. (Edes 5-vuotiaan pikkuveljeni päästämät kovanluokan ärräpäät--Keneltä opitut?!--eivät vedä vertoja tuolle saamattomien lurjusten ja mukavuudenhaluisten filosofien käyttämälle substantiiville, joka viittaa tehottomuuteen ja hyödyttömyyteen, ts. ihmisarvoa rajusti alentaviin käsitteisiin) Kansainvälisten Slowlife-liikkeiden myötä elpyneelle termille löytyy myös lukuisia synonyymeja: Tauko, loma, lepo, odotus, viivästys, myöhästyminen, lykkäys, rentoutuminen, ja kaikki kuviteltavissa olevat väli-alkuiset sanat (välivuosi, väliaika...) ovat heavymetallia mummon korville.

Joku saattaa tulkita minun olevan suoranainen sadisti (psyykkishenkisessä mielessä), mutta myönnän nauttivani edellä mainittujen termien käytöstä ja toteutuksesta nimenomaan mummon läsnäollessa. (tosin olen vahvaa syyllisyyttä poteva yksilö, mistä johtuen kompensoin uhmakkaan käytökseni myöhemmin, nöyrällä kotiaskareiden puuhastelulla) Voin omalla käytökselläni myötävaikuttaa mummon asenteisiin ja jyrkkiin näkökantoihin työnteosta(tai teottomuudesta), lepoajasta(tai ajattomuudesta) ja nykynuorison saamattomuudesta(tai aikaansaavuudesta!). Mummo kun uskoo vahvasti tietävänsä miten päin 2000-lukuinen maailma seisoo, ja miten pahasti kallellaan.

 
"Minun nuoruudessa tehtiin työtä ihan tauotta, lapset ja aikuiset yhdessä aamusta iltaan. Ei nämä nykynuoret ole valmiita työntekoon!" (lue: peltotyöhön, hakemaan vettä kaivolta, kerimään villaa, lypsämään lehmiä käsin, elämään lanttu-perunakeitolla viikkokausia....) Vastasin (huom. ihan asiallisesti ja hermostumatta): "Niin valitettavaa kuin se sinusta onkin, meidän nykynuorten ei tarvitse enää tehdä niin fyysistä työtä. Miksi? Koska maailma on muuttunut, mummo!" Welcome back to Today!

***   ***   ***   ***   ***