perjantai 4. helmikuuta 2011

Painavaa Asiaa

Luin artikkelin aliravituista vanhuksista, joiden ruokahalu on sairauksien myötä huvennut olemattomiin. Moni masentunut ikäihminen ei osaa tai edes halua enää ruokkia itseään, eikä lähellä ole ketään, joka pitäisi heistä huolta. Satoja eristäytyneitä, sukulaisettomia vanhuksia elää nälkäkuoleman partaalla omissa pienissä yksiöissään, joiden kuukausivuokrat ovat yks-yhteen kansaneläkkeen kanssa. Tiesin asiasta jo ennalta, ja silti tuntui pahalta. Mistä löytyisi apu kaikille yksinäisille mummoille? Kuka meistä on velvollinen olemaan ihminen ihmiselle? (minäkö? sinäkö? ei kai me kaikki?)

Netissä voi liittyä vapaaehtoisrinkiin, jonka jäsenet vierailevat yksinäisten eläkeläisten luona säännöllisesti ja varmistavat, että vanhus on saanut riittävästi ravintoa, peseytynyt ja selviytynyt arkipäivistä normaaliin tapaan. Liittyisin varmasti porukkaan, jos olisin mummoton nainen. Mutta minulla on mummo. Ja hän on yksin. Summarummarum: Tämä kotihiiri ei siis lähtenyt merta edemmäs kalaan(vaikka ulapalla huutaa hukkuvia verkkolasteittain!) vaan pestautui lähimmäiseksi lähimmäiselleen. (olen tullut ilmeisen mukavuudenhaluiseksi)
Ja pakko myöntää; tässä sitä on elämälle tarkoitusta, ja päiville merkitystä vaikka muille jaettavaksi!

Vapaaehtoisryhmäläisten tapaan yritän tukea mummoani ravitsemusasioissa. Aihetta opiskelleena(ja siihen liiankin syvästi henkilökohtaisesti perehtyneenä) osaisin neuvoa mummoa terveellisempiin elämäntapoihin, mikäli hän(-joka-on-aina-oikeassa) ottaisi yhtäkään vinkkiäni korvan taakse(ja korvakäytävästä sisään). Mutta mummollani sattuu olemaan erityislaatuisen hyvä valikoiva kuulo, ja milloin vaan sanallakaan kommentoin hänen vääristyneitä ravitsemuskäsityksiään, vastaus kuuluu: "Minuun eivät päde mitkään yleiset suositukset." Hänellä on omien sanojensa mukaan niin omanlaatuinen fysioloogia ja spesiaali ruoansulatus, että mikään yleispätevä tieto ei koske hänen Ainutlaatuisuuttaan.Vau! Olen sanaton.

Juttelin asiasta äitini(mummon tyttären) kanssa. Hän hämmästeli että, jopas on merkillistä... Jos mummolla kerran on täysin uniikki keho ja niin ennenkuulumattoman monimutkainen sisäelinlaitteisto, ettei vastaavaa ole nähty yhdelläkään elollisella olennolla maanpäällä, meillähän on tässä kahvipöydässä, vastapäätä istumassa aivan mittaamattoman arvokas tutkimuskohde lääketieteelliseen laboratorioon! Harkitsin jo soittamista numerotiedusteluun; "Saisiko Guinnes World Records -tuotantotiimiin? Meillä on täällä Riihimäellä maailman erikoisin ihmiskeho!" (Minut ja äitini voitaisiin tutkia samoin tein, ihan siltä varalta että olisimme perineet osamme ihme-ihmisen kromosomeista)


***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Huolestuttavissa määrin yliravittu mummoni on kuitenkin tilastotieteellisesti poikkeustapaus, ainakin jos lehtijuttuja on uskominen. Tilastojen mukaan suurin osa yksinelävistä vanhuksista kun kärsii jonkinasteisesta aliravitsemuksesta. Meidän mummo puolestaan on pudottanut ylipainoa koko ikänsä, koskaan varsinaisesti ylimääräisiään pudottamatta(jos ei lasketa satunnaisia satoja grammoja onnistuneen paastoillan jälkeen). Hän taistelee kalorien ja rasvojen, sokerien ja hiilihydraattien epämääräisessä viidakossa, eikä huomaa olevansa pahasti eksyksissä. Mummo ei luovuta; Sinnikkäästi se punnitsee syömänsä ruoat keittövaa´alla, merkitsee kalorit pikkuvihkoseen, ja uskoo pakkomielteisesti ei-ruokaa-klo-18-jälkeen-teoriaan. "Sillä tavalla paino putoaa. Illalla pitää olla nälässä." Painavaa faktaa oikeaoppisesta painonpudotuksesta tulee päivisin tuutintäydeltä, mutta puolenyön aikaan, kun kaupunki uinuu jo hiljaisuudessaan, pakastimen jäätelötuuttilokero raottuu hissun kissun. Pimeästä keittiöstä alkaa kuulua paperien rapinaa, ja suklaalevyn rivit lohkeavat yksitellen. Naksnaks. Mums mums. Aamulla keittiön roskiksessa lojuu Fazerin 200-grammaisen käärepaperi, ja sängynpohjalta könyää huonoa vointiaan vaikeroiva mummo.

"Oletko syönyt tänään kunnon ruokaa?" kysyn taas kerran kun palaan kaupungilta kotiin. Saan tympääntyneen ja kärkkään vastauksen: "No en nyt sellaista mitä sinä pidät kunnon ruokana."  Keskustelu jatkuu hienovaraisesti analysoiden ja vertaillen kumpaisenkin näkemyksiä ravitsevasta lounaasta; minä kannatin riisiä ja lihakastiketta(jotka odottivat mikrolämmitystä jääkaapissa), mummo taas vannoi pullan ja rinkelin nimeen(ja kaurakeksin, tortun, tuutin... ja ja). En ole mikään enkä kukaan tuomitsemaan toisen elintapoja, mutta jos ja kun mummo pitää tottumuksiaan ainoana totuutena, olisi sitten syytä olla valittamatta jälkiseuraamuksista.  


Kello on jo yli kuuden. Normaalit ihmiset syövät näillä main iltapalaa, otaksun. Mummo ei omien sanojensa mukaan olekaan "ihan normaali ihminen," mutta valehtelee mokoma itselleen. Ennalta-arvaamaton normaaliudenhetki koittaa nimittäin mummo-raukalle viimeistään parin tunnin kuluttua, kun päivänverran pitkitetty nälkä kostautuu sokerihimoilla ja haluilla ja yöllisellä herkkuhetkellä. Nyt se istuu sisukkaasti, suden nälkäisenä tv:n edessä, ja ammentaa huumoria, sääliä, myötätuntoa ja salaista yhteenkuuluvuudentuntua Syöpöt-sarjassa esiintyvien tosi-tv tähtien kanssa. Minä lähden iltapalalle nyt. Adios.

***   ***   ***   ***   ***