tiistai 1. helmikuuta 2011

Tukikohtana Koti

Tulen väsyneenä kotiin. Täydellisen oikeaoppisiin kasoihin kolaamani lumikasat (saa onnitella: virheiden ja erheiden kautta saavutin lumikolauksen priimatason) toivottavat minut tervetulleeksi yksikerroksiseen, 200 neliömetrin alalle laajenevaan majaamme. Pihan pikkuvirheet, kuten liian lyhyiksi suunnitellut räystäät ja huonosti paikoillaan pysyvä lintulauta vain vahvistavat kotiinpaluun uniikkia luonnetta ja tietoa siitä, että täällä asiat hoituvat juuri minulle ominaisten kaavojen mukaan. (lue: mummon kaavoja tarkasti noudatten) Kotoisa olo alkaa jo sisäänastuessa, kun kaikki viisi aistia saavat täyttyä tutuista maku-, haju-, ääni- ja tuntoelämyksistä.(Eteisen kumimatosta kohoaa pehmyen siirappinen, jopa äitelän imelä tuoksahdus ja keittiössä huutaa kansanradio.) Kotona odottaa siis tuttu turvallisuus. Voin heittää(lue:ripustaa) rooliasun narikkaan ja potkaista(lue:asetella) kengät ritilän päälle kuivumaan. Huh helpotusta, päivä pulkassa!

"No kuinka selvisit?" kysyy mummo, kun ojennan hänelle mainokset, Kelan kirjeet ja velipojalta Espanjasta saapuneen postikortin. (Aamupostia ei enää tule, koska mummolla ei omien sanojensa mukaan ole aikaa lukea) Niin mistä? tekee mieli kysyä, mutta en jaksa viilata sanavalintoja ja pilkunpäitä uuteen muotoon. Uutisten ja lehtijuttujen kautta maailmankatsomuksensa luonut mummo nimittäin tietää, että ulkomaailma on paha paikka, ja tuntematon ihminen on peto. Piste.

Jos kaltaiseni nuori nainen viettää päivän keskellä nykymaallista ahneuden, sorron, väkivallan ja terrorin tannerta, missä kuka tahansa vastaantulija voi puukottaa silmään tai kiskaista maton jalkojen alta, on kysymys nimenomaan Selviämisestä. I am a survivor! Lähtö kotiovelta on kuin starttaisi maaliviivalta suoraan labyrinttiin, jossa vaanivat niin kymmenkouraiset lohikäärmeet(lue:K- ja S-kauppiaat), kolmipäiset gasellit(lue: himokkaat vastakkaisen sukupuolen edustajat) kuin kirveen kanssa heiluvat jättiläiset(lue:humalaiset ja alaikäiset tai muuten vaan liian kovaa ajavat kuljettajat). Mihin on tämä maailma mennyt? ihmettelee kolmekymmentäluvulla syntynyt mummo, jonka nuoruudessa kaikki oli toisin. Jauhot ja munat ostettiin yhdestä ainoasta osoitteesta kiistelemättömällä könttisummalla, miehet olivat rautaa ja autonkuljettajat aina selvinpäin! (Näinköhän?)

Selvisin kaupunkiviidakosta kotiin voittajana, vaan silti levottomin mielin. Säälintunteet yksinelävää, vapaasta tahdostaan eristäytynyttä mummoani kohtaan puskevat pintaan palatessani kotiin sosiaalisen elämän melskeestä. Mietin itsekseni mummon matavaa tiistaipäivää, jonka kulusta ei kukaan tiedä, ja jonka sisällön pystyn jo lyhyen yhdessäeloajan perusteella tarkasti kuvailemaan.(jätettäköön detaljeet toiseen kertaan) Lyhyesti: Siellä se pyöri aamusta iltaan olohuoneen ja keittiön väliä, listasi syömisiä ja kaloreita pikkuiseen päiväkirjaan ja nosteli sälekaihtimia sentin ylös tai alas auringonsäteiden kulloisenkin häikäisysuunnan mukaan. Tulin kotiin ja mummo kaipasi juttuseuraa. Minä puolestani hetken omaa rauhaa.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Kodin kutsuääni kaikuu kaikkialla maailmassa virittäen ihmiseen ikuisen ikävän, lakkaamattoman kaipuun oman pesäkolon suojaan. Neljän seinän sisällä on takuuvarma piilopaikka ulkomaailman peikoilta, jotka itse kullekin kummittelevat eri taajuuksilla, värähtelyillä ja monensorttisiin ulkomuotoihin asustautuneina. Peikko voi yllättää minut vaikka enkelin pukuun sonnustautuneena ja lyyristen korulauseiden taakse verhoutuneena. Onko siis viisainta ottaa neuvosta mummon, ja eristäytyä piiloon Isolta Pahalta Sudelta (lue:ihmisiltä, maailmalta...), vetää säleet kiinni silmien edestä ja elellä hissukseen lukulampun hämärässä valaistuksessa rutiineilla täytetyn päiväohjelman mukaan?

Äärimmäisen turvallisuuden ja extreme-seikkailullisuuden välimaastossa on oltava jokin sopivampi väylä, kultainen keskitie. Sitä kohti aion sokeana suunnata, ja taluttaa toista sokeaa tässä vierelläni. Eli konkreettisesti: seuraava haasteeni on mummon vieminen ihmisten ilmoille, kaupunkiin, kahville kahvilaan(hui mitä ajan tuhlausta!) Kävipä mielessäni jopa radikaalimpi vaihtoehto: pyytää ystäväni tänne yökylään(minkälainen kaveri? kauanko olette tunteneet? mitä te sitten syötte? onko sillä oma makuupussi? ei kai se vaan halua käydä suihkussa täällä?) Tässä siis alustava, virallinen kutsu ystävälleni; olet tervetullut jos olet Muumien näkymätön Ninni.