lauantai 19. maaliskuuta 2011

Maailma kallellaan!

Mummolla oli huonoja uutisia. "Jääkaapissa on päiväysvanhaa rahkaa!" Miten minä en ollut käyttänyt sitä ajoissa? Huono, huono, huolimaton tyttö. Soimaan itseäni loppupäivän tästä kurjan kivuliaasta tapaturmasta, johon olen luonnollisesti syyllinen(syntinen saatana kurja, kuten laulussa sanotaan). Mummon pikkuruinen maailma kupsahti pahasti etukenoon, kun hän jälleen kerran joutui todistamaan tyttärentyttären holtitonta elämäntapaa. Aijai voivoi. Minä sulkeuduin huoneeseeni, ja mummo seurasi perässä: "Voiko sitä enää käyttää? Se on viikon vanhaa. Jos voi, niin sinä saat luvan syödä sen tämän päivän aikana."(kiitos kunniasta; että saan oikein LUVAN! Oma lupa onkin ollut harvinaista herkkua tässä taloudessa.)  

Jees söör. Nostin mielessäni oikean käden otsalle kuin alokas vääpelille armeijarivissä. (Älkööt tuomitko mahdollisista virheistä titteleistä puhuessani; en ole käynyt armeijaa, mutta muistelen kuulleeni alokkaasta, vääpelistä, kenraalista... öö. Hitleristä?) Kerran mummon kanssa nahistellessani komensin tiukasti olemaan puuttumatta minun asioihini. Mummo siihen: "Olenko minä sinusta sitten joku Gestapo?!" (nauratti ja itketti niin tasaiseen vuorotahtiin, etten kyennyt vastaamaan joota tai eitä.) Kieltämättä kurkunpäässä kangisteli houkutus vastata myöntävästi, ja nähdä millaisen reaktion saisin aikaan. Voi minua sadistia! Joka tapauksessa; tämän päivän Case(suom.tapaus) on rahka ja rahkan tuhoaminen ennen kuin se mätänee roskistavaraksi.

***   ***   ***   *** 

Olin lähdössä kaupunkiin, kun mummo kiiruhti eteiseen paksun reseptikansion kanssa. "Älä vielä mene! Nyt täytyy etsiä joku kakkuohje, mihin sen rahkan voisi käyttää. Se täytyy TUHOTA pian." Okei, olen pelkkänä korvana kaikkien ideoiden edessä. Mummo ei tosiasiassa osaa valmistaa juuri yhden yhtäkään perusruokaa, lukuunottamatta torttuja(valmistaikinasta) ja karjalanpiirakoita(paistovalmis), jotka hän omituisessa syömismallissaan luokittelee ihmisen Perusravinnoksi. Niinpä odotin kiinnostuksella hätiköityjä ideoita rahkan käyttömahdollisuuksista.

"Mitä jos tekisin kuivakakun ja korvaisin maidon rahkalla? Tai lettutaikinan, johon laittaisin maidon sijasta rahkaa ja vispikermaa?" En osannut sataprosenttisella varmuudella vastata mitään(olisi pitänyt soittaa ammattilaiskokille, eli äidille), mutta vihjasin, että ei kuulosta toimivalta reseptiltä. Lupasin tehdä kahvirahkaa, mikä mykisti hetkeksi jauhopeukalomummon alati jäkättävän suun: "Ai... että sellaista Moushea?"

***   ***   ***   ***

Tänään olisin ollut oikeutettu nauttimaan vanhentunutta, maustamatonta rahkaa ilman syyllisyydentuntoa. Sain l-u-v-a-n. Ajatella! Katsoin kuitenkin etuoikeudekseni kieltäytyä tästä kunniasta, ja annoin mummon syödä riskialttiin kahvirahkan ihan omiin kiduksiinsa. Olkoonkin, että hän nyt katkeroituu entisestään ja muistuttaa tapahtuneesta joka kerta lähettäessään minut ruokaostoksille. "Et nyt sitten osta sitä rahkaa, kun se ei viimeksikään tullut syötyä!" (Siellä se nyt nautiskelee minun tekemääni herkkua pimeässä keittiössä, vallan hyvällä ruokahalulla)

Samanlainen, yhdestä inhimillisestä virheestä alkanut syyllistämis-muistuttamis-ketjureaktio lähti liikkeelle, kun hukkasin mummon S-kortin kauppareissulla. (Oli ilmeisesti pudonnut takintaskussa olleesta repeämästä teille tietämättömille) Tietysti olin pahoillani(!) ja harmitti, etten ollut huomannut kortin katoamista. Mutta asioita voi käsitellä niin monella tavalla(oikeastaan vain kahdella):

1) Niin, että maailma kaatuu tähän, tai 
2) Niin, että elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Lienee tarpeetonta kertoa, kummasta näkövinkkelistä minä katsoin boonuskortin katoamista, ja kummasta mummo.Hän ei uskonut, että sellaista voi tapahtua kenelle tahansa.
- Ei voi. Ei ainakaan sille, joka hoitaa asiansa kunniakkaasti ja huolellisesti viimeistä piirtoa myöten. (minulta taisi jäädä uupumaan se ratkaiseva viimeinen piirto. Damn!)

Tilasimme uuden kortin yhdellä puhelinsoitolla. Asian piti olla sillä selvä, mutta mummon sydän ja pallea ja vatsalaukku taisivat tehdä tuplavoltit ja piruetit tämän arkirutiinia vavisuttavan tragedian seurauksena. Nyt saan siis kuulla aiheuttamasti kaaoksesta jokaisen kauppareissun kynnyksellä. "Ja nyt katsot tarkkaan minne sen kortin laitat. Lompakkoon, eikö vaan? Ei taskun pohjalle. Se viimekertainen ei saa tapahtua enää uudestaan." Minä, nainen 22-vee, nappaan kortin mukaani siltä seisomalta, enkä nöyrry kuuntelemaan yhtään enempää tytöttelyä ja voivottelua.

Ohjelista nimittäin täydentyisi yksityiskohtaisilla tarkennuksilla, koskien niin rahkaa(ei enää jos en syö ajoissa!), vihanneksia(ei, jos kilohinta on enemmän kuin viimeksi), leipää(sitä oululaisen viipaloitua, koska hän on niin lumoutunut sen erinomaisuudesta--toisinsanoen; ei ole vuosiin kokeillut mitään muuta), hunajaa(suomalaista kukkaishunajaa--kaikki muu on laadultaan heikkoa), kaurakeksejä(hän syö omien sanojensa mukaan niitä kuin porsas--ja todistetusti rasiat tyhjenevät alta aikayksikön) ja pakasteita. (otatko mukaan tämän kylmäkassin?) Olen todennut, että on viisaampaa lähteä kävelemään keskustaa kohti kuuntelematta pidempiä jorinoita ovenraossa; Mummo soittaa jokatapauksessa perään, kun havahtuu muistamaan jotakin, mistä huolimatonta tytöntylleröä täytyy taas muistuttaa.

***   ***   ***   ***   ***