lauantai 12. maaliskuuta 2011

Yksityisalue yhteiskäytössä

Olen kyseenalaistanut olemassaoloni. Yksikön ensimmäinen persoona, Minä, vapisee suuren kysymysmerkin alla, ja rimpuilee rajallisen kehon sisällä yrittäen epätoivoisesti päästä perille sen monimutkaisista ulottuvuuksista. (Käsi? Jalka? Onko tää mun pää?)

Kolmannen persoonamuodon, Hänen käyttäminen itsestä antaa perspektiiviä elämään, ja tarjoaa mahdollisuuden irtautua välimatkan päähän omasta rutiinikuplasta. Minä olen siis Hän, Joku toinen(loinen!), jolle tämä elämä tapahtuu. Tervettä vai sairasta? Mene ja tiedä, mutta ihmisestä voi tulla itselleen omituinen otus, jos ympäristö kannustaa itsestäerkaantumisprosessia hurraahuudoilla ja alistavilla argumenteilla. (Mikset tehnyt näin? Miksi teit noin? Kun sinä olet niin... *sitä ja tätä, asiayhteydestä riippuen*! Mikset alistu ohjeille? Silkkaa huolimattomuutta!)

I am She, herself and her.

***   *** Lukija odottaa nyt paljastuksia rankan juhlinnan jälkeisestä hallusinaatio-krapulasta, tai vast´ikään diagnosoidusta skitsofreniasta. Ikäväksesi joudun tuottamaan pettymyksen. Minusta on tullut minulle vieras ihan puhtaasti kotioloissa. Neljän seinän sisällä(=lukaalissa, jossa on muutama seinä ja väliseinä, ja väliseinän seinän seinä vielä lisäksi), ilman kolmiolääkkeiden tai etanolilitkujen pyörryttävää vaikutusta olen joutunut kasvotusten itseni (ja nokat vastakkain mummon) kanssa. Olemme kaksi erillistä ihmistä kahdella puolen piikkilanka-aitaa, ja kuitenkin hengitämme saman ilmanvaihdon suodattamaa happea saman katon alla. Mummo kurkottaa aidan raoista minun puolelleni(yksityisalueelle!) ja yrittää vimmatusti vetää minut omalle tontilleen diktatuurinsa alaisuuteen.

Jos aion pelastaa reviirini vieraan koiran(lue: mummon) pissalta ja karvoilta, on syytä opetella päänkovuutta ja sydämenkylmyyttä. On oltava itsekäs olematta pahansuopa, ja seisottava omilla jaloillaan tallomatta kenenkään varpaille. So simple! (Or is it?) Kuinka tapahtuu aktiviteetti nimeltään Käytännön toteutus?

***   ***   ***   ***   ***

Tiskikaapissa olevat muki ja puurolautanen ovat minun omaisuuttani. Tästä syystä ne eivät kuulu kyseiseen kaappiin, joka on talon emännän omistuksessa. Kuten aiemmin on tullut ilmi; minun tavaroideni lojuminen talomme sisustukseen juurtuneiden esineiden joukossa häiritsee koko talon, ennen niin tasapainoista flooraa ja faunaa. Ikään kuin minun tänne tuomani tarpeisto(Alias koko konsepti: fyysinen ja psyykkinen, aineellinen ja aineeton läsnäoloni!) olisi aivan väärässä paikassa, väärään aikaan. Astiakaapissa kuivuvat astiani ovat kuivalla maalla räpiköiviä kaloja, jotka mummo toistuvasti(päivittäin!) pelastaa kulmakaappiin katseilta piiloon. Ne eivät kuulu sisustussuunnitelmaan. (Anteeksi, että vien niin paljon tilaa.)

"Mikä tuo tuossa on?" mummo tivasi eräänä aamuna(kun minä olin lausunut Hyvän huomenen). Hän oli zoomisilmillään bongannut kirjani olohuoneen pöydällä. "Se on kirja," kerroin kuin viisivuotiaalle päivähoidossa.(jossa olen tätä nykyä töissä. Paradoksi: kotona mummo 75-vee, töissä lapsia 0-5-vee.) "Miten sinä olet sen tuohon unohtanut?" jatkui moittiva saarnaus. Ihmettelin sanavalintaa; Unohtanut? Enkö minä omassa kodissani (olettaen että saan pitää kotia kotinani ja elää siellä-ei Kuin kotonani, vaan nimenomaan Kotonani) saa lukea kirjaa missä huoneessa tahansa ja jättää teoksen lukemisen jälkeen juuri siihen, odottamaan seuraavaa lukemiskertaa? Vastaus: En saa. Kirjalla on paikkansa huoneeni kirjahyllyssä. (lue: poissa silmistä, poissa hoidettavien ja mieltä vaivaavien asioiden listalta)

***   ***   ***   ***

Minä olen minä, se on fakta.(tai pitäisi olla, otaksun?) Mutta mummon kanssa eläessäni joudun alituisesti muistuttamaan itseäni tästä vesiselvästä tosiasiasta. (peilin edessä itseäni silmiin tuijottaen; Sinä olet sinä, ja vieläpä luvan kanssa! Et ole kenenkään toisen (lue:mummon) ruumiinosa, alainen tai palvelija!) Koen syyllisyyttä, ja uhmaa, vihaa ja sääliä samanaikaisesti. Haluan elää omanlaistani, erillistä ja itsenäistä aikuisen naisen elämää, ja silti olla läsnä tyttärentyttärenä, auttamassa mummoa arjen askareissa -omalta yksityisalueeltani käsin. Mutta missä menee raja minun ja hänen välillä? Alkaako toinen siitä mihin minä lopun, vai vasta kauempaa, käsivarren mitan päästä? U

Uskon, että ihmisten väliset pelisäännöt lutviutuvat kohdilleen, yhteisesti hyväksyttävään muotoon vasta sitten kun molemmat osapuolet hyväksyvät erillisyytensä ja yhteensopimattomien elinalueiden rinta-rintaisen sijainnin. (siitäkin huolimatta, että toisen tontilla viheriöi siististi hoidettu puutarha, ja toisella rikkaruohoviidakko.)

Yhteisymmärrys vaatii oivalluksen: 1+1=2