sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Suusupussa sopuun

On tässä vietelty hiljaiseloa. (Ja vähän täysvolyymiseloakin, totta puhuakseni.) Kahden naisen välillä vallitseva vaitonaisuus valtasi myös tietoteknisen ulottuvuuden, eli tässä tapauksessa tämän nimenomaisen Blogin, jonne yleensä puran sekä mykkäkoulun, että sotatantereen kuulumiset. Vaan tällä kertaa sanavarastoni ovi on pysynyt visusti lukittuna. (Sekä teoriassa että käytännössä, aikuisten oikeesti ja lapsellisen typerästi) Tiks kiinni.

"Kamalasti tavaraa tuolla sinun komerossa. Pitäisi kai ne järjestää? Minä voin järjestellä, jos sinä et halua..." mummo kakisti ensimmäiset sanansa päiviä kestäneen sanattomuuden jälkeen. Jokaista suustani tulevaa tavua painottaen, murisin: "Ne ovat minun tavaroitani. Älä koske niihin." En voi sietää asioihini puuttumista, tavaroideni ja jääkaapissa olevien ruokatarvikkeideni siirtelyä ja tutkiskelua, ja kaikensortin neuvomista mitä arkisimmissa asioissa. "En ole viisivuotias!" vastaan viimeisenä argumenttina ja painelen takaisin... noh, tarvinneeko edes mainita -oman huoneeni uumeniin. Sweet home my own roomie!

***   ***   ***   ***  

Koko yhteiselämämme ajan olen kokenut olevani kaikinpuolin liiallinen, tarpeistoineni ja tarpeineni. Jokainen minulle kuuluva esine on tiellä, väärässä paikassa tai vääränlainen. Pesen astiani väärin, pyykkään virheellisesti, imuroin ja elän ja hengitänkin kaiketi epäoikeaoppiseen rytmiin! Kun mummo mainitsee minun tavaroistani, ja minä otan nokkiini, en suinkaan suutu kyseessä olevan tavaran vuoksi. Ehei! Koko edellä mainittu konsepti muotoutuu päähäni sillä sekunnilla kun mummo alkaa nalkuttaa, ja alan nähdä punaista silmieni verkkokalvoilla: Taas olen Liikaa ja tiellä ja Vääränlainen! Siltä tuntuu. Minusta. Vaan entä mummo? En olekaan pohtinut asiaa...

Eräänä kauniina päivänä äiti sai minut ajattelemaan himpun verran uusiksi... "Mummo ajattelee sillä hetkellä kyseistä tavaraa, ei mitään sen suurempaa tai laajempaa." Voisko...? Oisko tosi...? Että mummo ei sittenkään tieten tahtoen halua supistaa olemassaoloani minimalistiseen tilaan, tai karkottaa minua katseelta piiloon, pois kuluttamasta ja olemasta olemassa.(!!!) Mitä jos se mummeli ihan oikeasti ajattelee vain ja ainoastaan sitä konkreettista esinettä sanoessaan: "Tämän voisi siirtää muualle"? Ehkä mummon neuvot eivät aina olekaan luettavissa: Sinut voisi siirtää muualle/muuttaa toiseksi/toisenlaiseksi...

Onko mahdollista, että minä, aktiivinen sanojen käyttelijä, todellinen lukutoukka ja kirjallisuuden rakastaja, olenkin tässä tapauksessa lukenut rivien välejä totaalisen väärin? Jospa asiat ovat joskus niin yksinkertaisia, miltä näyttää ja kuulostaa. (... ilman tarvetta syväanalyysijossittelulle, jota minä, journalistimaisella luonteellani tuppaan aktiivisesti vapaa-aikaharrastelemaan)

*** ***   ***   ***

Mummo on elänyt ikänsä yksin, omilla säännöillään ja rutiineillaan. En voi kuvitella millainen haaste tämä tilanne(lue=minä) onkaan mummon järjestätyneelle systeemille. Olemassaoloni on raskas painolasti, sen saatan aistia hänen epäluonnollisesta käytöksestään, stressaantuneisuudesta ja levottomasta olemuksesta. Mutta tosiasiassa en voi käsittää millaisessa paineessa hän elää päivittäin minun ollessani läsnä, mykkänä ja hyökkäysvalmiudessa. (vaikkakin vain psyykkisesti, omassa huoneessani suljetun oven takana) Asiaa oikein analysoidakseni: Varsin kunniakkaasti hän on selviytynyt toisen ihmisen läsnäolosta saman katon alla -ottaen huomioon vuosikymmenien yksineloajan! Pointsit mummolle! (Varovaiset sellaiset, ainakin toistaiseksi, kunnes seuraava maailmojen sota koittaa.)

"Toisaalta olet taakka, toisaalta pelastus," sanoi äiti. Ihmettelin suuresti tuota kommenttia, mutta aloin kuin aloinkin ajatella yhteiseloamme uudesta näkökulmasta. Sairasteleva, kuoleman läheisyydestä ja tuonpuoleisesta puhuva mummo saattaakin kaiken kärttyisyyden ja epätietoisuuden keskellä kokea minut turvaksi. Minä olen täällä, jos jotakin sattuu! -Vaikkakin edelleen, useimmiten visusti suljetun oveni takana. (Lisätietoja: Lue aiempi kappale.)

Shh. Hiljaa hyvä tulee. (Hyvä, parempi, paras...)

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Naapurinlapset pihalla taas

Naapurin lapsista näkee, että heillä on tasapainoinen perhe-elämä. Tytöt kirmaavat pihalla hyväntuulisina ja tervehtivät ohikulkijoita kohteliaasti. "Siinä vasta terveitä ja esimerkillisiä lapsia," ihailee mummo ikkunan takaa. Lieneekö selitys vanhempien akateemisissa tutkinnoissa, hyväpalkkaisissa ammateissa vai kenties absolutistisen alkoholittomassa elämäntavassa? pähkäilee kiikarit käsissään hän, joka todennäköisesti päätyy kaikki edellämainitut ominaisuudet yhdistävään lopputulokseen. Voi kun meidänkin perheessä olisi noin eteviä lapsia/rutkasti taloudellista menestystä/tittelientäyteinen henkilöhistoria/pysyvät liitot ja pitkät urat ja love&peace&rocknroll(lue:kansanradiorock).

***   ***   ***   ***  Miten kaukana me olemmekaan mummonmielenmukaisesta, täydellisestä perhe-idyllistä! Naapurin esimerkkiperheen ja meidän välillämme ammottava kuilu on pohjattoman syvä ja sen sisus tyystin tuntematon. Ainoat lapset, jotka tässä huushollissa pääsevät positiivisten otsikoiden alle, saati että päätyvät keskustelunaiheiksi ylipäätään, ovat edellämainitut naapurinlapset. Ne Tasapainoisten Vanhempien jälkeläiset, The Esimerkkitapaukset. Meidän asioista mummo ei puhu. Ei kysy, ei puhu, ei kiinnostu. 

Valitettavasti oman perheenjäsenet ovat läsnä myös ikkunoiden sisäpuolella. Kyläillessään täällä, perheemme viisivuotias kuopus juoksee pitkin huoneita, ja luo taloon formularadan äänimaailman. Vau, mikä melske ja hurina, kun Lapsi pääsee työnsä pariin! Mummon hermot eivät kestä kymmentä minuuttia kauempaa. Innoissaan leikkivää Miroa hän komentaa tiukasti hiljenemään, vedoten pojan yliaktiivisuuteen ja synnynnäiseen levottomuuteen. "Keneenköhän on tullut, kun ei osaa rauhallisia leikkejä leikkiä..." mumisi mummo viimeisen vierailun päätteeksi.

Oi näytä minulle se lapsi, joka istuu lukemassa/askartelemassa(sotkematta)/värittämässä(oikeilla väreillä viivojen sisäpuolelta) ihan hiljaa hissukseen, rauhassa ja tasapainossa aamusta iltaan, kunnes on iltapesupisun ja nukkumaanmenon aika, joita hän niin ikään kuuliaisesti ja nöyränä, kitisemättä ja natisematta noudattaa! --Ei mummo, väärä vastaus. Eivät edes ne naapurinlapset.

"Kaikki lapset metelöivät ja kiukuttelevat kotonaan," kerroin mummolle hajottaen idyllisen kuvajaisen täydellisistä naapurintytöistä. Mummo ei myöntänyt mitään, vaan jatkoi kertomalla tarinaa toisesta vakoilunkohteestaan: "Siinä valkoisessa talossa asuu tyttö, jota ei voi ihanaksi sanoa!" (puhumme siis viisivuotiaasta, ei-ihanaksi leimautuneesta tytöstä) Mummo näki tytön vierittämässä soraa vesiränneihin. Tuomio tuli. Tyttö menetti ihanuutensa ikiajoiksi. Ei tipu pääsiäismunia, jos erehtyy tänne virpomaan!

***   ***   ***   ***   Kaikki lapset kiukkuilevat, ja tekevät kepposia. Tietyssä iässä jäynän tekeminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus! Näin voin todeta kolmen pikkuveljen isosiskona, ja lasten kanssa muutenkin paljon työskennelleenä. (paraikaa paraikaa työssä lasten parissa...) Vaan mitä tietää mummo? "Eivät kaikki lapset tee ilkeyksiä. Se on vanhemmista kiinni, miten kasvattavat lapsensa." Selvä pyy. Mummolla on siis vahva Näkemys (Ehkäpä jopa, Simsalabim; Oikea vastaus!) lastenkasvatuksen kiperimpiin kysymyksiin!

Kuinka tehdään kilttejä lapsia? Kuinka lapsi vaikenee, hiljenee, mykistyy, nukahtaa, abrakadabra? Kasvatus on varmaan kinkkinen juttu! (ja juuri siinä kinkkisyydenpelossa en itse aio koskaan lukeutua kasvattajiin, vaan pelkästään kasvattamisenpohtijoihin) Ylistys äideille jälleen kerran! Mahtaa olla hankalaa tietää, milloin lapsi kasvaa kieroon, milloin suoraan kohti aurinkoa. Äidin täytyy olla varpaillaan ja sormillaan kokoajan, ja havannoida jos lapsensa varsi huojuu vinosti yläviistoon, tai kallistuu osteoporoottisesti selkä notkolleen niks naks. Äidinvaisto helpottanee niitä jotka vaistoavat äidillisillä vaistoillaan, mutta onneksi on saatavilla myös mustaa valkoisella. Saanen esitellä; Minun mummoni, Suuri oraakkeli joka tietää.