maanantai 8. elokuuta 2011

Kahvinaismoralismia

Aamukahvi on hengissäselviämisen ehto. Okei, aikalisä! Radikaali äärimmäisyyspersoona otti taas vallan puheistani. Pehmennän lausuntoani hieman, ja lausun seuraavaa: Aamun ensimmäinen kupillinen on vähintäänkin onnistuneen aamun edellytys. Parhaassa tapauksessa pysyn vireässä tilassa jopa kolme tuntia heräämisen jälkeen ja saatan puolierehdyksessä suoda kanssaeläjille hymyn jos toisenkin. Mutta vain yhdellä ehdolla: JOS ja KUN saan mustan kupposen kurkusta alas. 

Normaalisti aamukahvi on normaaleista normaalein toimenpide heti sängystä noustuani. Tiptip, on lempiääneni, jonka päästää ilmoille suosikkikodinkoneeni. The kahvinkeitin, my hero, my darling and lover. Korvia hivelevä tiputusääni syntyy siitä ihmeestä, kun Juhlamokan murut tiristyvät yhteen kraanaveden kanssa suodatinpussissa, mistä ne yhteenliittyneinä suodattuvat pannuun minua, ja vain minua varten. Ah, näin kuuluu alkaa jokainen päivä. Kuinka saisin herätyskelloon saman äänen, kahvinlorina tiptip?

***   ***  ***   ***   ***

Osaatte ehkä jo odottaa kliimaksia? Näen huulille muotoutuvan kysymyksen; Vaan kuinkas tänään kävikään? Niinpä niin. Tänään jäi kaffe saamatta, hymy muodostumatta, jalka nousematta ja aurinko paistamatta. Ikävistä ikävin, pitkääkin pidempi ketjureaktio sai alkunsa litanian ensimmäisestä kohdasta; kaffe... jäi.. saamatta! Joka-aamuinen pienisuuri nautintoni tuhottiin ennen kuin ehdin sanoa; Tahdon!

Hörpsin puoli kuppia mokkaa samalla kun paukutin näppäimistöä sormenpäät ruvella. Hommat oli tehty ennen puolta päivää, ja yhdentoista maissa kiiruhdin keittiöön täyttämään mukini viimeisellä kahvitipalla, jonka jätin pannuun odottamaan. Minua, ja yksin minua. (lue: ei siis mummoa, ei mummoa) Vaan missä juomani olikaan? Kappas, savuna ilmaan pölähtänyt(lue: viemäristä alas) Hetken pyörittelin pannua käsissäni, ja uumoilin olisiko mahdollista, että kahvi haihtuisi höyrynä tai hiilidioksidina huoneilmaan. Kemiaa tuntemattomanakin kykenin päättelemään, että ei, se ei olisi mahdollista, ei ainakaan näin maagisissa mittasuhteissa. Itse pannukin oli nimittäin kadonnut taivaan tuuliin. (lue: tiskikaappiin, pestynä ja puunattuna)

-Oho, mun kahvi onkin kadonnut, puuskahdin kovemmin kuin olin tarkoittanut. (Siis hyvinkin tarkoituksellisesti.) Tarkoitin: Miks ja minne hemme*tiin mun kahvi on kadonnut??? Mummo kuunteli kansanradion uutislähetystä pylly pystyssä, ja kaiveli tikulla hampaanvälejä. -Minä sen kaadoin pois, ja pannunkin pesin, hän lausui ylväästi. Miksi? kysyin minä, ja jatkoin, että olin tässä aikeissa juoda kahvini. -Joka päivä joudun pesemään tuon pannun, kun sinne jää sinun jämiä, marttyyrimummo vaikeroi, kuin olisi pitkän sinnittelyn jälkeen päästänyt ilmoille sisintään painavan taakan. Toivottavasti helpotti!

Oli onni, että asia tuli viimein puheeksi. Loimme yhteistuumin talouteemme uuden järjestyssäännön: Mummon ei tarvitse enää pestä pannua minun jälkeeni, ja minä kyllä juon keittämäni tipat pohjanmaan kautta. Ja ellei niin käy, kuten mummo on monena peräkkäisenä päivänä rekisteröinyt jääneen käymättä, pannun puunaus hoituu jatkossa Marian toimesta, hänen omien kätöstensä kautta. Vau, ihailtavaa omatoimisuutta, sanoisin. Köhköh.

*** ***   ***   ***   ***   ***   ***

Paholaisen juoma, myrkkyliemi, musta surma ja vatsalaukun syövyttäjä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä kutsun rakastani lyhyen ytimekkäällä nimellä, kahvi. Syksymmällä nimitys tosin muuntuu kansainväliselle kielelle ja joudun joustamaan suomenkielenrakkaudestani kahvilakeskusteluissa: One coffee please, teen tilauksen uudessa yliopistokaupungissani kuin maailmannainen konsanaan. Tänne jää mummo, ja kahvinkeitin kodin koristeeksi. Säälittää! (keittimen kohtalo nimittäin)

-Sinun pitäisi vähentää kahvinjuontia, mummolla oli tapana moralisoida (Huomioi: Oli tapana. Nykyään ei enää ole, kiitos verbaalisten väittelytaitojeni.) Neuvossa olisi perää, jos joisin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta neuvoissa ei ole päätä eikä häntää, silloin kun neuvoja ei ole perillä neuvottavan aineenkäytön reaalimittasuhteista. Kahvinjuontiargumenttinsa mummo perusti niihin hetkiin, joina satuimme kohtaamaan keittiössä. Kohtasimme aamuisin. Siihen aikaan keitin päivän ainoan kupilliseni. Enpä arvannut, että joskus yksikin on liikaa.

Onneksi olen onnenpekka, jonka pelastaja hengittää niskaan valmiina tulossa hätiin kriittisellä hetkellä. Hän, my saviour, kaataa turmiolliset elämäntapani viemäristä alas. Tiptipdropdrop. Sinne meni paha, syntinen puolikupillinen! Mikäli mummoa on uskominen, PäiväAngst voi sittenkin olla kärsimisen arvoinen tunnetila. Muutoin olisin kaiketi menehtynyt kofeiinin yliannokseen aikapäiviä sitten.