perjantai 30. syyskuuta 2011

Avainasioita

Merenrantakaupungit ovat ihmeellisiä paikkoja. Meren läheisyys tyynnyttää mielen ja tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon. Aaltojen kohina ja lokkien kirkuna ovat kuin meditaatiomusiikkia korville. Auringon viimeisten säteiden piirtyessä veden pintaan suusta putkahtaa ilmoille spontaani huokaus: Vau. 

"Aurinko, meri ja Scotch Egg - Muuta ei ihminen tarvitse."
-Kaupan kassasetä

Scotch egg = makkaralihaan kääritty kovaksi keitetty perinnemuna
(Kuvassa yllä. Alla tuplapakkaus sianlihamuffinsseja)


***   ***   ***   ***

Bournemouthin väestö on jakautunut kahteen osaan. Rantaviivaa tampatessani ohitan pieniä vuokramökkejä (neliömetri kertaa kaksi) joiden edessä istuu eläkeläisiä vieri vieressä raidallisissa rantatuoleissaan. Vanhuuden päivistään nauttivat pariskunnat keittävät kahvetta trangialla, rojahtavat tuoliinsa verkkaisin liikkein ja avaavat päivän lehden levollisin mielin. Nuorisojoukko remuaa ohitse uimahousuissaan. Vanhukset nostavat aurinkolasejaan ja tervehtivät näitä iloisesti. (Lue: tervehtivät näitä iloisesti. Älä siis lue: Mulkaisevat näitä vihamielisesti.)

Yliopistonuoret hallitsevat rannan toista puoliskoa. He pelaavat lentopalloa, heittelevät frisbeetä ja nautiskelevat picnic-eväitään ensirakkauksiensa kainaloissa. Ja pitävät meteliä. Kyllä, he antavat itsensä näkyä ja kuulua. 17 000 oppilasta käsittävä Yliopisto näyttäisi kokoontuneen rannalle aurinkoa palvomaan, ihan koko sakki jokaista nenää ja nuppia myöten. Meno on sen mukainen, mutta ilmiselvästi, ja kaikesta päätellen saakin olla. Kukaan ei kiellä tai motkota, mätkätä tai saarnaa. Mitä kummaa?

Mummot ja papat tarkkailevat nuorten touhuja hymyillen, ketkä omien tupiensa edustoilla ketkä rantakahviloiden terasseilla. He vaihtavat sanan tai kaksi, hörppäävät tassilta teetä ja viittovat merelle päin kuin muistellen menneitä aikoja. -Katsos, tuolla on kalastajavene, tokaisi eräs mies vaimolleen lyhyesti. Mitäs sitten? kysyisi joku. Sehän on vain kalastajavene. Tuolla iäkkäällä pariskunnalla taisi olla yhteinen salaisuus, kalastajavenemuisto, jonka henkiin herättämiseksi tarvittiin vain yksi sana. Key word.

Meillä nuorilla on paljon opittavaa vanhemmiltamme ja vanhempiemme vanhemmilta. Olen usein ihmetellyt vanhoja pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä kokonaisen ihmisiä(isyyde)n. Minun näkökulmastani katsottuna: aivan liian kauan. Kuten minun mummo ja pappa. Kysyin kerran miten he ovat jaksaneet katsella toisiaan niin pitkään, täydet 60 vuotta! Mummo nauroi ja pappa vastasi:

Yhteisymmärryksellä, pelkällä yhteisymmärryksellä.

***   ***   ***   ***   ***

Bournemouthiin on rantautunut kaksi ääripään sukupolvea. Nuoriso aloittelee täällä uraansa, perustaa ehkä perheen, suunnittelee omaa elämäänsä ja tulevaisuutta. Vanhusväestö on löytänyt rauhallisen paikan elämänsä loppuvuosille. Niin kummalliselta kuin kuulostaakin, tämä kaupunki on prikulleen tasapainossa kahden ääripään välillä.

Ristiriidan hetkellä muista pappani sanat: Yhteisymmärrys on avainsana



keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kysymätön tieltä eksyy

Nysse alkoi! Muuttoviikko on takana päin ja triljoonasti opintoviikkoja nenän menosuunnassa. (Huom. en ole uskaltanut laskea tulevia kouluviikkoja ihan päivän päälle)  

Miten tässä nyt sitten olisi? Kuinka päin ja mihin suuntaan kallellaan? Pitäisi osata olla niin opiskelijaa niin opiskelijaa kolmen vuoden kouluttoman elämänvaiheen jälkeen. Tiesittekö muuten tämän; aikuinenkin opiskelija joutuu olemaan läsnä tunneilla, ilmestymään paikalle ajoissa ja antamaan raportteja ennen deadlinen umpeutumista? Aikuinen ihminen!    

Tuntuu kuin olisin palannut ala-asteelle. Kyllä opettaja. Ai kuinka opettaja? Tarvitsisin apua opettaja. Minulla on geeneissäni itsepärjäämisen taito -tai jos ei taito, niin ainakin loputon sisu yrittää itse viimeiseen hengenvetoon asti.

Vaikka-läpi-harmaan-kiven -elämänasenne siirtyi mummolta äidin kautta minulle ja osoittautuu joskus todelliseksi kiroukseksi. Jos nimittäin tarvitsen apua, enkä sitä pyydä, olen allikossa ennen kuin ehdin sanoa HELP.

***   ***   ***   ***

Sitkeistä sitkein mimmi tarttuu oljenkorteen vasta kun on kaulaansa myöten lirissä. Onko se jo liian myöhäistä?

Opettajani kertoi tarinan kahdesta kiinalaisopiskelijasta, jotka olivat gradua vaille valmiita kandidaatteja. Gradujen palautusta edeltävällä viikolla he tulivat ensimmäistä kertaa (huom.kolmen vuoden opintojensa loppusuoralla) kysymään neuvoja tutkimustensa kanssa. "It was all rubbish!"(=Täyttä roskaa!) opettaja puuskahti.Tytöt olivat tehneet turhaa työtä, koska teksti ei vastannut tehtävänantoa.

Heidän valmistumisensa lykkääntyi vuodella eteenpäin.

Niin lykkääntyvät myös elämä, onnellisuus ja kokonaisvaltainen hyvinvointi, jos ei ole valmis myöntämään omaa rajallisuuttaan ja tukeutumaan muihin ihmisiin. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää. Kysyä voi aina, se on ilmaista eikä rasita yhtäkään osapuolta.(Paitsi satunnaisia asiakaspalvelijoita, jotka närkästyvät joutuessaan palvelemaan typeriä asiakkaita)  

Mikä tärkeintä: Kukaan ei osaa kaikkea, mutta jokainen jotakin.

***   ***   ***   ***
Pitkä yksinäisyys saattaa tehdä ihmisestä niin sisukkaan sissin, ettei sen suu aukea ennen viimeistä korahdusta. Mummo on siinä hilkulla. Vasta viimeisten kuukausien aikana hänen kivenkova luonteensa on näyttänyt pehmentymisen merkkejä.

Ennen maailmalle lähtöäni mummo selvitti bussiaikatauluja voidakseen käydä itse kaupassa (huom. vielä vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että mummo maksaisi rahaa bussimatkoista!). Yllättäen hän on alkanut myös ottaa vastaan äidin neuvoja niin ruoanlaitossa, kodinhoidossa kuin kauppa-asioissakin.  


Vanhuus ei tule yksin - ikä tekee ihmeitä ihmisessä.

***   ***   ***   ***   ***   ***



Äitikin osasi yllättää rohkeudellaan. Englannin matkan aikana hän kyseli ummet ja lammet, vaikka tiesi altistuvansa naurunpyrskähdyksille minun puoleltani.  

Äiti: "Tarkoittaako litter roskista? Hassua. Ajatteles jos suomalaisen roskiksen kyljessä lukisi roskakori!" (-kävelylenkillä äiti häkeltyi paikallisista erikoisuuksista)


Äiti: "Ai ne nesteet saa olla purkkien sisällä minigrip-pussissa?! Mä ajattelin, että ne pitää kaataa sinne pussin sisään." (-keskustelu käsimatkatavaraan otettavista nesteistä)

Tarjoilija: "Sparkling or still water?" Äiti: "Yes." Minä: "Still, please." Äiti (kuiskaa): "Saako täällä aina vaan pullovettä?"

Äidin neuvoa seuraten aion möläyttää typerimmiltäkin tuntuvat kysymykset lehtorien ja rehtorien, luennoitsijoiden ja tutorien kuultavaksi. (kääntäen: naurettavaksi) Suomalainen nainen menee läpi harmaan kiven, kunhan uskaltaa pyytää lainaksi moukarin tai kaksi, ja apuvoimia edessä kohovien muurien murtamiseksi.

torstai 22. syyskuuta 2011

Sisupussinaiset maailmalla

Väliraportti: Olen yhä olemassa. Ja äiti kans.(lentokonetrauman aiheuttaman hetkellisen ruumiistaitautumiskokemusten jälkeen)

Olemme täysissä ruumiin ja sielun voimissa täällä englantilaiskielisessä saarivaltiossa jota Englanniksikin kutsutaan. Nou siis hätä! Matkalaukut ja lentomatkan shokeeraama äiti on nyt saatu turvallisesti kuljetettua etelärannikolle, eli matkamme lopulliseen päätepisteeseen. Alku hyvin, kaikki hyvin.

***   ***   ***   ***  ***

Opiskelijaboksini alkaa näyttää kodilta, kiitos aasin... anteeksi, äidin. Kantojuhtani selkä taipui ilmiömäiselle kaarelle ja käsivartensa venyivät kauppakassien jatkeiksi kuin kuminauhoina ikään. Tyynyt, peitot, kipot, kupit ja sapuskat saatiin kannettua kahden naisen voimalla lähisupermarketilta kotiin asti. Huh huijaa. Huilaamatta meni ihan koko matka. Grau!


Osoitimme jälleen kerran todeksi, että nainen on salaisuuksia ja yllätyksiä täynnä. Samoin kuin A5-kokoisesta käsilaukusta löytyy kaikki maailman tarpeisto (niin huulirasvat, jatkojohdot, muoviaterimet, hakaneulat kuin varavaatteetkin), myös nainen itse kätkee sisäänsä suunnattoman määrän eri tilanteissa vaadittavaa, elintärkeää tarpeistoa. Nimettäköön pinnanalainen tarpeisto vaikkapa naisenergiaksi.

Ei olisi tullut mieleenkään pyytää miehistä apua kauppakassien pakkaamiseen, niiden kantamiseen tai ovien avaukseen. Nou wei! Meikänaiset pärjäävät omillaan ja mukautuvat kameleontteina vallitseviin olosuhteisiin. Hauislihaksen massa kaksinkertaistuu yhden ajatuksen voimalla fyysistä työtä vaativissa tilanteissa ja päinvastoin; jos on tarvis olla herkkä ja altis, aulis ja arka, nainen pienenee miniatyyri-ihmiseksi ja aiheuttaa vastapuolessa spontaanin avuntarjoamistunteen. Ovelia olemme me, naiset. Kettuja ja puluja, nallekarhuja ja lihansyöjäakasveja samanaikaisesti.


Olisipa joku napannut kuvan minusta ja äidistä matkalla Asdalta (Paikallinen ruokakauppa. Vertaa: Prisma) kotiovelle. Siinä olisi ollut potentiaalinen voittajaehdokas maailman vahvimmat naiset -kuvakilpailuun!

***   ***   ***

Brittiläistymistä hidastaakseni olen kuunnellut Tuure Kilpeläistä ja kaihoisaa karavaaniaan iltojeni ratoksi.
Biiseistä päätellen miehetkin taitavat tykätä olosuhdemuutoksiin kykenevistä naisista.


Heikot naiset, vahvat naiset: http://www.youtube.com/watch?v=v5rBTycaaZU

torstai 15. syyskuuta 2011

Lähtökuopissa

Historian tuulet puhaltavat ikkunasta sisään. Ne havisuttavat sälekaihdinten muodostamaa lehdistöä tuplalasien välissä, ja hulmuttelevat tottunein ottein lattiaa luuttuavien sivuverhojen liepeitä. Vedän villasukat jalkaan ja ajattelen vähän elämää. (Huomaa: Ajattelen mieluusti vain hyvin pieniä ja yksinkertaisia asioita)

Käänteentekevät hetket ovat siis käsillä. Jätän taakseni entisen elämänvaiheen ja lähden opiskelemaan Englantiin. Mummo sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin taitonsa mukaan, mikä lienee aikaavievä prosessi kaltaiselleen pitkänlinjan rutiinieläjälle. Hänen kannaltaan on valitettavaa, että minä en osaa jämähtää paikoilleni. Tulin, asetuin, elin, autoin ja touhusin aikani kunnes aika tuli täyteen. Kiitos Ole hyvä ja Hyvästit.  Nykynainen on Duracell-pupu, jonka pomput suuntaavat eteenpäin. Vain eteenpäin.

Life is in chapters- Elämä kulkee jaksoissa.  

Monenlaisia jaksoja on tullutkin käytyä läpi, elämässä, nuoruudessa. Voi huh hurjaa! Naisen elämään mahtuu triljoonia murroskausia ja taitekohtia. Sitä ehtii aloittaa, läpikoluta ja lopettaa lukemattomia erilaisia perioodeja, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, kulkevat limittäin ja lomittain ja johdattavat vaivihkaa uusien tuulien syleilyyn. Jotkut elämänvaiheet jatkuvat pitkään(jotkut aivan tolkuttaman pitkään!) miltei alkuperäisessä muodossaan. Toiset törmäävät seinään ennen kuin pääsevät kiitoradalle. Niin se muuttuu, elämä, sivu sivulta ja lehti lehdeltä.  

Ding, on aika kääntää sivua. Nyt me aloitamme.

***   ***   ***   ***   ***

Suljen silmäni ja näen mielessäni kiitoradan. Ryanairin kone ponnistaa vauhtia asfaltista ja ponkaisee taivaan tuuliin. Viiiuuuh! Olen kärpänen katonrajassa (tässä tapauksessa koneen siivellä) ja kurkistan sisään pyöryläisestä ikkunasta.


Katsos kummaa! Ketkäs ne siellä koneessa istuvatkaan? Kaksikymppinen maailmanmatkaaja yhdessä nelikymppisen viro-ruotsi-akselin reissaajan kanssa(jotka nekin reissut voinee laskea yhden käden sormilla)! Jälkimmäinen tuijottaa visusti oman mielensä syvyyksiin silmät suljettuina ja toinen maanittelee pelostajäykistynyttä matkatoveria kurkistamaan helmeilevän pilvimeren suuntaan. Äiti katso! Me ollaan nyt ilmassa! 

Tytär ja äiti, Maria ja Maarit ne siellä matkaavat Englantiin. (Huomaa: Taptuma realisoituu tulevana lauantaina) Ensiksimainittu tyrkyttää jälkimmäiseksimainitulle purukumia ja kutsuu lentoemäntää tuomaan tälle lasillisen punaviiniä. Äiti on ekaa kertaa koneessa, kuuluu pahoittelevansävyinen viesti. Lontoossa tytär pyörähtää maailman suurimman maailmanpyörän matkassa kierroksen jos toisenkin, ja samalla korkeanpaikankammoinen äiti jää kulmakuppilaan näpertämään fish&chipsejään. Osaisin tehdä itse parempia, miettii mielessään.

***       ***       ***       ***

Täydellinen sekametelisoppa on valmis jos kuvioon heitetään mummo mukaan. Tarkennettakoon, että mummo ei suin surminkaan lähtisi matkalle mukaan, mutta hänellä on kuitenkin maailmanmatkailusta vakaat mielipiteet. Sota-ajalla syntyneelle traditiomummolle maailma tarkoittaa tv-ruudulle ilmestyvää lohdutonta kuvaa Mogadishusta ja naapurin ikkunan takana näkyvää elämänmenoa. Hän ei voi ymmärtää ulkomaille lähdön vakavampaa puolta ja kansainvälisyyden merkitystä 2000-lukuisessa maailmassa.


Routa porsaan kotiin ajaa. Ajatus pyörii mummon huulilla hänen yrittäessään ilmaista näkemyksensä matkanteosta ja lähtemisestä merta edemmäs kalaan. Sanavalmiina muinaisajan kasvattina mummo osaa muotoilla sanansa tyylipuhtaaseen muotoon: Pääseehän sieltä takaisin jos ei pärjää.

Hyvää matkaa kirvesvartta!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Hiirenhiljaisuusfoobisuutta

Yksin kotona. Spoooky? No ei sentään. Eihän aikuinen nainen saa pelätä, mutta kummastus lienee sallittu reaktio ottaen huomioon varsin eriskummallisen tilanteen täällä kotona.

(Alla: Mummon jättämä viesti keittiönpöydällä hänen lähdettyään taksilla Lahteen silmäleikkaukseen)

Ensimmäistä kertaa (jos ei lasketa mummon viisituntisia ruokaostosreissuja, joiden aikana talo on yksin minun) saatoin kävellä olohuoneeseen, ottaa parit tanssiaskeleet, soittaa musiikkia niin että sanoitukset kuuluvat ainakin kahden huoneen päähän ja jättää kahvikuppini tiskipöydän reunalle tietäen että siinä se tulee seisomaan vielä tunninkin päästä.

Kukaan ei siivoa jälkiäni, eikä tiskaa kuppeja, jotka epähuomiossa jätän pöydälle. Nyt jätän kaiken kuten haluan ihan tarkoituksella ja täydessä huomiossa! Onpa kivaa olla huolimaton!


 When cat´s away, the mice will play -Kun kissa on poissa, hiiret pomppivat pöydillä.

Olen hiiri ja kissa yhtäaikaa. Hupsu vapauden tunne pelmahti hartioilta käsivarsiin ja kipusi kutittamaan kainaloita kun astuin ovesta sisään. Olen yksin, herrattarena talossa. Mummooo?

Tekee mieleni kertoa äidin äidille, että paitani rötköttää tuolinkaiteella ihan miten sattuu, että käytin keskuspölynimuria (joka on minulta, keskuspölynimurinkäyttötaidottomalta ankarasti kielletty), että asetin sälekaihtimet väärälle korkeudelle ja että sateessa kastunut takkini kuivuu huoneeni oven päällä. (sen uksen harjalla josta kuulemma irtoaa maalit ja värit yhdellä sormenpyyhkäisyllä). Voi minua, mikä kaaos! alan jo huolestua käytöksestäni, kunnes järkevöidyn. Eihän tämä ole sotkua nähnytkään. Tältä näyttävät elämänjäljet.

***   ***   ***   ***   ***   ***

Ja kuitenkin. Jokin kalvaa. Tietoisuus totaalisesta yksinäisyydestä tekee olostani jähmeän. Tahmean. Hankalan. Nojaan keittiön tiskipöytään ja tuijotan autiolle pihatielle. Mieleeni tulee mummo. Tällä tavoin hänkin nojailee tiskipöytään päivät pääksytysten ja tuijottaa aroniapensaassa hyppiviä otuksia. Sitäkö yksinäisyys teettää? 

Yksinäinen ihminen luo itselleen vakioaseman pensasaitaa vastapäätä, siitä kohdasta, josta näkee  naapuriin ilman kiikareita ja jossa saattaa kaivella hampaita hammastikulla samalla kun tunnustelee  ruukkukukkien mullan kosteudentilaa. Siinä on turvapaikka. Kukaan ei näe sisälle, mutta sisältä näkee kaiken.

Yhden päivän kokemus autiotaloelämästä ei jättänytkään minuun lähtemätöntä vaikutusta.
Olen mykistynyt!

Kuulostelen vesijohtojen (tai jonkin muun teknologisen ihmeen) natinaa tapettien takana, tunnustelen peltikatolla ropisevaa sadetta ja hymisen tietokoneen huminan tahdissa.  
Mummo? Äiti? Ei kukaan haluais jutella mulle?

Yksinäisyys on metka juttu. Se tekee kummia korvien välissä. Millainen kupla mummon ympärille onkaan muodostunut vuosikymmenten mittaisen yksinäisyyden aikana! Kyllä se vaan on sillä lailla, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jos ei nyt aivan halimaan ja pusimaan, niin ihan vaikka vaan ärsyttämään omalla olemassaolollaan.





maanantai 12. syyskuuta 2011

Aina matkassa mukana on Äiti

Clickkaa ja valaistu: Jokainen nainen kantaa mukanaan omaa äitisuhdettaan

Bongasin yllä olevan linkin netistä, ja ajattelin jakaa sen täällä kaikkien naisten ja äitien, sekä naistenmielisten ja äitihenkisten mietittäväksi. Vaikka kyseinen artikkeli onkin yhdeksän vuotta vanha, pidän sitä varsin ajankohtaisena vinkkipakettina myös meille nykynaisille, jotka painiskelemme elämän suurella tatamilla äitejämme vastaan -ja heidän puolellaan. Toki teksti on miehenmielisillekin avointa luettavaa. Click and learn!

Vinkkejä äideille ja tyttärille

 

Vinkkejä aikuisten tyttärien äideille:


- Älä yritä elää parempaa elämää tyttäresi kautta. Anna hänelle vapaus valita oman elämänsä suunta. Päästä irti, kun on sen aika.
- Älä kadehdi tyttäresi elämää.
- Älä puutu tyttäresi kodinhoitoon tai lastenkasvatukseen.
- Vältä sekaantumasta tyttäresi perheriitoihin tai ruokkimasta hänen itsesääliään. Ristiriitatilanteissa pysy neutraalina.
- Ole tarpeen mukaan tyttäresi tukena. Älä kuitenkaan uhraa tyttäresi vuoksi omaa elämääsi.
- Älä painosta sinkkutytärtäsi parisuhteeseen.

Vinkkejä aikuisille tyttärille:


- Älä muistuta äitiäsi jatkuvasti hänen virheistään.
- Auta äitiäsi rakentamaan parempaa suhdetta itseesi lapsiesi kautta.
- Suhteuta äitisi arvomaailma siihen aikakauteen, jolloin äitisi arvot ovat syntyneet. Äitisi on eri sukupolven kasvatti, jota sinun on mahdollista ymmärtää.
- Älä odota äidiltäsi liikaa jaksamista, sillä äitisi ei ole palvelijasi. Anna äitisi elää omaa elämäänsä.
- Opettele antamaan anteeksi.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kukkaiskommunikaatiota

"Ota tästä ilmaisia kevätliljan taimia. Annamme ne pois!" Kyltti seisoo tienpientareella omakotitalon edustalla, ja saa minut pysäyttämän pyöräni ja tutkimaan lähemmin yllättävää ilmaistarjontaa. Totta se on! Ystävällinen talon asukas on laittanut jakoon ylimääräiset kasvintaimensa ja päättänyt ilahduttaa naapuruston puutarhaihmisiä villillä tempauksellaan. On asiallista mainita, että minä en ole kasvi-ihminen henkeen enkä vereen, vaikka äiti kovasti haluaisikin perehdyttää minut idätyksen ja kotikasvatuksen saloihin. Olen 1989-vuoden synnynnäinen ja modernin aikakauden kasvatti, joka hakeutuu sisäsiistien töiden ja valmiiksikasvatettujen versojen (Lue: muoviversioiden) pariin. Mutta voisi kai sitä yhden ilmaisen liljanpoikasen napata mukaan...

Kurottaudun liljarykelmän puoleen, kunnes hetken mielijohteesta kohotan katseeni ylöspäin. Taimien vierellä seisoo postilaatikko, ja sen kyljessä kaksinumeroinen lukema: 10! Lasken yksi plus yksi, vaikka väsymyksen kourissa lyhyenkin matematiikan haasteet ovat kuin siansaksaa sinivalaalle. Tajuan kuitenkin sen verran, että 1) Olen kotikadullani ja 2) Asun mummoni kanssa talossa numerossa kymmenen. Me siis jaamme naapureille ilmaisia kukkia! Alkuinnostus lopahtaa ja tekee mieli vetää huppu yli otsan. Hävettää, naurattaa ja itkettää samanaikaisesti. Lienevät saman tunnetilan eri ilmenemismuotoja?

***   ***   ***   ***   ***

En tiedä miksi mutta idea taimienjakamisesta ei tuntunutkaan enää niin loistokkaalta. En halua olla osallisena tapahtumassa, josta minulle ei ole kerrottu sanallakaan ja jonka teemoista ja aihepiireistä minulla ei ole minkääntason tietoa! Pahinta kaikista olisi, jos naapurit tulisivat keskustelemaan asiasta, kiittämään tai vihjailemaan että teillähän on hauskoja ideoita mummon kanssa. Te annatte taimia pois! Ikään kuin olisimme yksissä tuumin suunnitellet ja ideoineet tapausta toteutettavaksi ja sitten julistaneet tulokset kaikkien nähtäväksi. Ei, ei, pois sellainen minusta, naapurusto(yli)ystävällisyys ja viherpiipertely yhdessä mummon kanssa! Suunnittelin jopa pimpauttavani naapureiden ovikelloja välittääkseni heille merkittävän ilmoitusasian: Tämä oli sitten mummon idea.

Itse asiahan oli kertakaikkisen hyväätarkoittava ja piristävä poikkeus muuten niin jämähtäneeksi muuttuneessa naapurustoilmapiirissä. Kukapa nyt tarkoittaisi mitään pahaa jakaessaan omastaan muille? (Poikkeus vahvistaa säännön: Myrkkymakkaroita koirille syöttäneillä ihmisillä(lue: Iltalehti ja Iltasanomat loppukesältä) ei toki ollut yhtä puhtaat jauhot pussissa kuin keltaliljoja jakavalla mummollani.)

Miksi siis koin edelläkuvatunkaltaisen shokkireaktion nähtyäni keltaliljojen ilmaisjakoa mainostavan kyltin oman pihamme sisäänkäynnin luona? Vastaus kysymykseeni: Koska mummoni on sen tyylilajin mummo, joka ei anna mitään ilman vastalahjaa, eikä ota mitään vastaan ilman kiitollisuuden raskasta velkataakkaa. Hän tietää naapureiden elämästä enemmän kuin nämä itse, mutta ei kuuna päivänä haluaisi kutsua heitä kotiovien sisäpuolelle. Ja nyt mummo jakaa ilmaisia keltaliljan taimia tienposkessa! Jo on aikoihin eletty!

Shokeerauduin, koska en voinut uskoa tapahtunutta todeksi.