tiistai 13. syyskuuta 2011

Hiirenhiljaisuusfoobisuutta

Yksin kotona. Spoooky? No ei sentään. Eihän aikuinen nainen saa pelätä, mutta kummastus lienee sallittu reaktio ottaen huomioon varsin eriskummallisen tilanteen täällä kotona.

(Alla: Mummon jättämä viesti keittiönpöydällä hänen lähdettyään taksilla Lahteen silmäleikkaukseen)

Ensimmäistä kertaa (jos ei lasketa mummon viisituntisia ruokaostosreissuja, joiden aikana talo on yksin minun) saatoin kävellä olohuoneeseen, ottaa parit tanssiaskeleet, soittaa musiikkia niin että sanoitukset kuuluvat ainakin kahden huoneen päähän ja jättää kahvikuppini tiskipöydän reunalle tietäen että siinä se tulee seisomaan vielä tunninkin päästä.

Kukaan ei siivoa jälkiäni, eikä tiskaa kuppeja, jotka epähuomiossa jätän pöydälle. Nyt jätän kaiken kuten haluan ihan tarkoituksella ja täydessä huomiossa! Onpa kivaa olla huolimaton!


 When cat´s away, the mice will play -Kun kissa on poissa, hiiret pomppivat pöydillä.

Olen hiiri ja kissa yhtäaikaa. Hupsu vapauden tunne pelmahti hartioilta käsivarsiin ja kipusi kutittamaan kainaloita kun astuin ovesta sisään. Olen yksin, herrattarena talossa. Mummooo?

Tekee mieleni kertoa äidin äidille, että paitani rötköttää tuolinkaiteella ihan miten sattuu, että käytin keskuspölynimuria (joka on minulta, keskuspölynimurinkäyttötaidottomalta ankarasti kielletty), että asetin sälekaihtimet väärälle korkeudelle ja että sateessa kastunut takkini kuivuu huoneeni oven päällä. (sen uksen harjalla josta kuulemma irtoaa maalit ja värit yhdellä sormenpyyhkäisyllä). Voi minua, mikä kaaos! alan jo huolestua käytöksestäni, kunnes järkevöidyn. Eihän tämä ole sotkua nähnytkään. Tältä näyttävät elämänjäljet.

***   ***   ***   ***   ***   ***

Ja kuitenkin. Jokin kalvaa. Tietoisuus totaalisesta yksinäisyydestä tekee olostani jähmeän. Tahmean. Hankalan. Nojaan keittiön tiskipöytään ja tuijotan autiolle pihatielle. Mieleeni tulee mummo. Tällä tavoin hänkin nojailee tiskipöytään päivät pääksytysten ja tuijottaa aroniapensaassa hyppiviä otuksia. Sitäkö yksinäisyys teettää? 

Yksinäinen ihminen luo itselleen vakioaseman pensasaitaa vastapäätä, siitä kohdasta, josta näkee  naapuriin ilman kiikareita ja jossa saattaa kaivella hampaita hammastikulla samalla kun tunnustelee  ruukkukukkien mullan kosteudentilaa. Siinä on turvapaikka. Kukaan ei näe sisälle, mutta sisältä näkee kaiken.

Yhden päivän kokemus autiotaloelämästä ei jättänytkään minuun lähtemätöntä vaikutusta.
Olen mykistynyt!

Kuulostelen vesijohtojen (tai jonkin muun teknologisen ihmeen) natinaa tapettien takana, tunnustelen peltikatolla ropisevaa sadetta ja hymisen tietokoneen huminan tahdissa.  
Mummo? Äiti? Ei kukaan haluais jutella mulle?

Yksinäisyys on metka juttu. Se tekee kummia korvien välissä. Millainen kupla mummon ympärille onkaan muodostunut vuosikymmenten mittaisen yksinäisyyden aikana! Kyllä se vaan on sillä lailla, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jos ei nyt aivan halimaan ja pusimaan, niin ihan vaikka vaan ärsyttämään omalla olemassaolollaan.