sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Mittatilausmuonaa

Nyt seuraa omaan alaani liittyviä huomioita, mitä pahoittelen jo etukäteen niille, joita alahuomiot (=ei siis mitään kaksimielistä) eivät kiinnosta vähäisimmässäkään määrin. Vähäinen määrä on muuten englanniksi Trace. Opin sen tutkiessani Coca colan mikroravintoaineita pleksilasien läpi, ja vertaillessani tutkimustuloksia Ravintoainetietopankin vastaaviin. Reilu kolme neljäsosaa ravintoaineista antoi kokiksen kohdalla lukeman 0, Zero (järkytys? yllätys?) kun taas joissakin sektoreissa seisoi lukema: Trace=Rahtunen. Lopullinen analyysi tuotti seuraavat numeraaliset arvot: 220ml kokiksessa on rahtunen rautaa ja sinkkiä ja 1.89 % päivän kalsiumsuosituksesta. Sananen niille jotka ilahtuivat viimeisestä arvosta ja jatkavat tämän tiedon nojalla kolan lipittämistä entiseen malliin: Colan sisältämä kofeiini häiriköi kalsiumin imeytymistä ja aiheuttaa vatsassa happoja, jotka vatsa puolestaan tasapainottaa irrottamalla kalsiumia luista.
















Summarum: Mitä enemmän kolaa juot, sitä enemmän tarvitset kalsiumia, sillä oletuksella että osteoporoosi ei lukeudu tavoitelistallesi.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
En aio pitkästyttää teitä koulumonologeilla tai opiskelualaani liittyvillä aiheilla liiaksi asti. Vain sen verran kuin on pakko ja pakon edessä on itse kunkin nöyrryttävä. Tänä aamuna kumarran ystävälleni Pakolle, istahdan koneen ääreen ja alan näpyttää.

Pakkorako aukeni jalkojeni eteen eilen iltakävelyn aikana. Olin jättänyt rannan ja metsäpolun jo turvallisesti taakseni, mutta lankesin sudenkuoppaan vielä viimemetreillä, kaupan hyllyllä nimittäin. Sitkeän eipäs-juupas-väittelyn jälkeen sain itseni uskomaan, että ansaitsen lauantai-iltana pientä hemmottelua (olihan minulla mojova viiden tunnin koulutyöputki takanani ja sen lisäksi lenkkeilyt, kirjoitustyöt, suursiivous ja muiden tärkeiden asioiden hoito!)

Siispä astelin keskustan Pharmasiaan, liikkeeseen, jossa yhdistyvät sekä apteekki, lahjatavarakauppa, terveysruokakauppa, silmälasiliike, kodintarvikeosasto, vauvanhoitotarpeistsection ja mitä vielä. (Vapaa suomennos=Säästökarit)

Astelin siis, tavoittelni uskollisena terveysruokahyllylle. Flapjackeja notkui vinoissa pinoissa, niin jogurtilla, suklaalla kuin marengilla kuorrutettuja. Oi voi, heikkouteni! (Liitän reseptin pian avattavalle resepti-sivulle, koska uskon jakavani tämän heikkouden monen kohtalotoverin kanssa) Meinasin noudattaa vanhoja tottumuksia ja napata mukaani sen kuivimman ja vähäkalorisimman vaihtoehdon, mutta muistutin itseäni: "Ajat ovat muuttuneet. Nyt sinä otat sen mitä tekee mieli." Teki mieli sitä jogurttipäällysteistä.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Otin herkkupalan kämmenelleni kuin kultakimpaleen ja ennen kotiinlähtöä päätin vielä kiertää lahjatavaraosaston kautta. Kuinka ollakaan, silmiini tarttui jotakin muuta. Hups. Se rako. Pakollinen monttu, johon oli kurkattava. Mitä ihmettä minä näinkään? Ohittaessani vauva-osastoa näin hyllyn jonka reunassa luki suurin fontein: FINGER FOOD. Suora suomennos= Sormiruokaa. Ajattelin, että kyseessä täytyy olla Halloween-pila tai mainoskikka, jolla myydään ihmisille Treatteja(karamelleja) jaettavaksi peikoille ja haamuille, jotka tulevat oven taakse anelemaan herkkupaloja keljun kepposen uhalla. Valitettavasti näin ei ollut. Sormiruokasektori oli ympärivuodenosasto, jolla myydään jokapäiväistäleipää. Kyseiset leivät oli suunniteltu varta vasten taaperoita, hampaattomia, kävelykyvyttömiä ipanoita varten, niitä noiden sormet eivät taivu kuin nyrkin asentoon.

Juuri tuota nyrkkimuodostelmaa tuotesuunnittelijat olivat käyttäneet julmasti hyväkseen. Fingerfood-brändin alla myytiin nimittäin vauvankämmenenkokoisia suklaahippikeksejä (4-6 keksin paketeissa), vauvansormenmittaisia suolatikkuja, peukalonpäänkokoisia perunalastuja ja juustonaksuja, ja pikkurillinpaksuisia, suklaalla, mansikalla tai jogurtilla kuorrutettuja myslitankoja. Valinnanvaraa oli kuin paahtoleivissä! (ja niissä meinaan on! kirjoittanen aiheesta tulevaisuudessa)  

Laboratoriossa analysoimme myös sipsien arvoja ja itse asiassa monen mikroaineen lukemat kohosivat merkittäviin lukemiin. Panin merkille, että perunan C-vitamiinipitoisuus ei laske sipsientuotantoprosessin aikana, sillä 65g sipsipussistapakkauksesta saa melkein 60 % päivän c-vitamiinitarpeesta. Ajatella! Ajateltavaa on kuitenkin myös siinä, mitkä ravintoaineet imeytyvät ja mitkä eivät, kun kyseessä on Hybersulattu ja SuperTransrasvoitettu vitamiinipommi. Parempi olla ajattelematta, ajattelee moni. Heille sanoisin: Teille tehkää mitä vaan mut lapset säästäkää!

***   ***   ***   ***   ***   ***
Nyt tiedän, että kaikki ne äidit ja isit jotka ojentavat sipsi- ja keksipaketteja rattaissa istuville tenavilleen, saattavat todellisuudessa olla autuaan tietämättömiä huijatuksitulemisestaan. Ruoka, jota myydään apteekin rakennuksessa vauva-osastolla, ei voi olla muuta kuin terveellistä ruokaa, right? 
(Lue uutinen allaolevasta tytöstä uutissivuiltani)






















Ennen mietin: Miten nämä ihmiset voivat syöttää kaksivuotiaille sipsejä välipalaksi?! Nyt mietin: Miten kukaan kehtaa tuoda markkinoille kaksivuotiaille suunnatut välipalasipsit?

Tämä kansa, Britannian kansa, saa minut poistolaltani kerta toisensa jälkeen.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Harvinainen poppasgeeni

Minussa on jotain. Sitä jotain. Katseessani on imukykyistä vetovoimaa, joka vetää puoleensa kaikkia napoja riippumatta napojen yhteensopimattomuudesta. (=huomatkaa kemiallisfysiikkainen kielikuva, joka paljastaa minun päässeen lopultakin sisälle molekyylien maailmaan) Ihonpintani on kuin villakangastakki, johon takiaiset kiinnittyvät ensimmäisellä kosketuksella ja pääni yläpuolella killuva sädekehä loistaa niin kirkkaana, etteivät päät voi muuta kuin kääntyä puoleeni. "Katsokaa! Enkeli?" No jos ei aivan enkeli, niin Maija Poppanen vähintään.

Kipaisin koulun kirjastossa ennen suuntaamistani viikonloppurientoihin. (Joku kaiken nähnyt ja kokenut riento-konkari tosin saattaa kyseenalaistaa meikäläisen riennot, joilla ei ole mitään tekemistä clubbailun ja baarielämän kanssa.) Palautin mokelyylibiologiaopuksen (Melkein luettuna! Tai tarkemmin; Likimain avattuna) ja marssin uuden asiani kanssa kohti kirjastotätiä. Välihuomio: Miksi kirjastotätit ovat aina samannäköisiä riippumatta kansallisuudesta, iästä, pituus-paino-indeksistä tai vaatetyylistä? 

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

AskBu-Servicen (Vapaa suomennos= Kysy meiltä-Me vastaamme-palvelupisteen) edessä oli neljän opiskelijan ruuhka, mutta asetuin jonon jatkoksi saadakseni asiani viimeinkin hoidettua. Edelläni seisoi hyvin nuori äiti mahdottoman paljon nuoremman tyttärensä kanssa. Kikkarapää jokelteli ja äitinsä siirteli tätä kainalosta toiseen yrittäen samalla pidellä kiinni kahden kangaskassin remeleistä. Baby kilisteli metalliavaimenperään kiinnitettyä avainnippua ja vaikutti levottomalta. Sanomatta lienee selvää, ettei äidilläkään ollut maailman helpoimmat paikat.

Yhtäkkiä vauva kierähti mutkalle ja käänsi katseensa taaksepäin. Palloposki tillitti minua häpeilemättä silmästä silmään, minua, joka pälyilin pitkin (koko)lattia(matto)a ja kirjahyllyjen sivuseiniä pysyäkseni piilossa. Mutta tiedänhän minä, ettei lapsia ole huijaaminen. Siinä olin. Tässä ja nyt. Paljastuin! Kymmenien ihmisten joukosta vauva bongasi juuri minut ja nappasi sinisten silmiensä haaviin. Kiinni jäit! Avaimet kopsahtivat lattialle tiiviin nyrkin sisästä ja vauvelin silmät pyöristyivät  kananmunien muotoon. Kävimme muutaman sekunnin mittaisen tuijotuskilpailun, kunnes se tuli. Hymy. (jota osasin odottaa)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  

Jos ei nyt sentään aivan ihan mitään kertakaikkisen puoleensavetävää, niin jotain varsin eriskummallista minussa täytyy olla. Kaupassa käyminen on muuttunut himpun verran ahdistavaksi, sillä miltei poikkeuksetta saan puoleeni hymyjä ja vilkutuksia tuikituntemattomilta lapsilta. Vilkutan ja hymyilen takaisin, ei kai siinä muuta voi. Pienessä mielessäni kuitenkin mietin: Mitä tässä on takana? Ja kassalta haluaisin kuumeisesti kysyä: Voisitko näyttää missä täällä on se Piilokamera?

Holly, se oli kirjastovauvan nimi, ojensi nyrkiään puoleeni kuin tarjotakseen minulle salaista yllätystä. Kirjastoäitikin kiinnostui selkänsä takaisista tapahtumista, kun huomasi lapsensa kääntyneen 180 astetta nurin perin ja saavan vastakaikua jutteluyrityksilleen. "Kenelle sinä juttelet?" nainen naurahti ja huomasi minut. Vastasin Hollyn puolesta: "Neiti löysi uuden ystävän." Keskustelimme äitinsä, Hannahin kanssa opiskelijaelämästä ilman vauvaa ja vauvan kanssa. Jälkimmäisestä mitään tietämättömänä kuuntelin korvat hörössä ja ihmettelin kuinka kukaan kykenee hoitamaan samalla sekä koulun, työn että perhe-elämän. Huh, ilman vauvoja ja miehiä ja vakituista työtäkin päivät tuntuvat loppuvan kesken! (Hatunnosto kaikille maailman äideille)

Kahdenkeskisen tuokiomme keskeytti siis kolmas pyörä nimeltään äiti. Hollyn intensiivinen katse kertoi että olin jättänyt tämän huomiotta uppouduttuani aikuisten väliseen keskusteluun vieraalla kielellä. Kutistuin kokoon vaativan katseensa alla. Sori beibi! Kyllä täti sinut muistaa! Yksi vilkaisu kirkkaisiin silmiin riitti tuottamaan hymyn. Vasen käsi nousi tavoittelemaan hiuksiani ja annoin houkuttelevan vaaleat kutrini kosketeltaviksi. (Kivuliaista kokemuksista oppineena pidin kuitenkin kiinni poninhännästä. Just in case.) Hannah pyöritti päätään ja hämmästeli palleroisen rauhoitunutta käytöstä ja loputonta kiinnostusta minuun. "Holly ei koskaan ota kontaktia vieraisiin ihmisiin," hän painotti samalla kun kyseinen, vieraitavälttelevä pikkuneiti H pyrki minua kohti kädet ojossa ja avasi eteeni vastikään suussa käyneen ja suusta ulostulleen nyrkkinsä.  

 














 Lahja Marialle: valmiiksinuoltu kalifornialainen Sultana-rusina.

Tämä nainen on sulaa vahaa.  

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Pikapostia brittiläisittäin

Jännittäviä asioita tapahtuu. Paistinpannukatastrofi (Lue teksti; Elämää läpi sormien, 10.10.2011) on enää haikea muisto menneisyydessä, sillä lapset (lue: 2 brittiläistä kämppätoveriani) kyllästyivät leikkimiseen ilman vastustajaa.(lue:minua) En jaksanut lähteä mukaan pelleilyyn, vaan päätin vastedes pestä, kuivata ja siirtää paistinpannuni omaan lukittuun kaappiini jokaisen käyttökerran jälkeen. Tiedän, olen ilkeä täti, maailman huonoin lastenvahti, joka vie lelut lukkojen taakse. Sori kaverit! Tätä nälkäistä naista ei paljon naurata, kun hän löytää tiskinsä likaisina milloin mistäkin alkaessaan laittaa ruokaa. Se on Over now! Kuuden naisen valtakuntaan on laskeutunut rauhan aika--tai vaihtoehtoisesti: antisosiaalisuuden kulta-kausi.

Minulla ei ole hätää. No worries! Olen varsin pätevä puhumattomuuden haastavalla alalla. (Lue elämänvaiheestani mummoni kanssa. Tekstit: Tammikuu 2011 -13.9.2011) Liki yhdeksänkuukautisen vaiteliaisuuskoulutuksen jälkeen luulin jo valmistuneeni opinahjosta nimeltään Mykkäkoulu ja edistyneeni aavistuksen verran ylemmälle koulutustasolle. (Paperien mukaan opiskelen Yliopistossa.) Olosuhteet pakottavat kuitenkin ottamaan takapakkia. Palaan koulun penkille kuulemaan josko lehtori Mykkyydellä olisi vielä jotakin opetettavaa.  

Voisinko kenties jatkaa uraani mykkyyskouluttajaksi asti!?

****    ****   ****    ****

Luulotteluni kumoutuvat yksi toisensa jälkeen. Luulin nimittäin myös leikkimisen loppuneen lopullisesti ja asuinkavereidenkin kypsyneen lopulta yliopistomaailman vaatimuksiin. Otaksuin, että aiempi tapaus liittyi vain humalapäiseen sekoiluun ja perjantai-iltaiseen irrotteluun kavereiden kanssa. "Hyvä idea! Tumpataan röökit ton ulkomaalaisen opiskelijan paistinpannuun! Hyvä läppä hei Dude!" Pystyin sulattamaan asian silkalla välinpitämättömyydellä, joka edesauttoi pilailuinnostuksen laantumista. Kukapa sitä haluaisi yksinään leikkiä? (Viereisen kuvan yksikseenleikkijä on harvinainen rajatapaus-borderline case)
                                                                          
***   ***   ***   ***


Kerroin siis jännittävien aikojen olevan käsillä. Nyt odotatte maailmanluokan paljastuksia, kuten: "Olen alkanut uskoa Maya-intiaanien ennustukseen 21.12.2012 koittavasta maailmanlopusta" tai "Tapasin poppamiehen, joka antoi minulle ikuisen elämän eliksiiriä." No. Jotain vastaavaa on tosiaankin tapahtunut. Nimittäin Katoamistemppu järjestysnumerolla 2. Minun postini on viety!


Lähdin tänään, viikon ainoana vapaapäivänä virkistämään mieltäni rantaan, koska ilma oli uuskesäinen ja yllätysaurinkoinen. (=myrskypäivien jälkeen tuli uusi kesä ja yllättävä aurinko) Päätin samalla kurkistaa postilokeroon (joka on yhteinen taloutemme kuudelle naiselle), josko minulle olisi kirjettä kotiväeltä. Ja olihan siellä! Kukallinen pikku kirjekuori mummolta! Tuli tippa linssiin. Luin mummon haparoivilla kirjaimilla kirjoitetun osoitteeni ja postileiman jossa luki "Suomi Finland." Oih. Päätin kuitenkin malttaa uteliaisuuteni. (ja pelkonikin; Mitä se mummo kirjoittaa? Pahoitteleeko mahdollisesti meidän yhteiselon hankaluutta? Ehkäpä pyytää anteeksi ja saa minut samalla tuntemaan, että minun jos jonkun pitäisi pyytää anteeksi?) Huulilleni jäi kuitenkin hymy jättäessäni kirjeen lokeroon odottamaan paluutani ulkoa auringosta. Olipa sisältö kipeää tai kepeää, haluan palavasti lukea mummon viestin.

(<--äidin kortti löysi tiensä perille. <3 Haaveeksi jäi mummon posti.)

***   ***   ***   ***   ***

I AM BACK. Palasin lenkiltä liian myöhään. Posti oli kadonnut! Mietintämyssy päähän. Kukaan muu ei pääse lokeroomme, kuin minä ja viisi muuta. Nobody else. Olin poissa pari tuntia ja sillä aikaa mummon kirje katosi pieruna Saharaan. Puff. Arvoitukseksi jäi mitä mummolla oli sanottavaa. Ja huomionarvoista on se, että tällä kertaa suostuisin vaikka maksamaan siitä että saisin kirjeen käsiini ja pääsisin jakamaan ajatuksia juuri mummon, parhaimman mykkäkoulutoverini kanssa.

















Taidanpa avata suuni täällä huopatossutehtaalla selvittääkseni asian. Paperilappueskustelut ilmoitustaululla eivät edistä aikuisihmisten keskinäistä yhteiseloa ainakaan positiiviseen suuntaan. Kihisen täällä sentasoisesta kiukusta että mitkään maailman jeesusteipit eivät enää pitelisi huuliani yhdessä!

(Kirjeen) Varastaminenhan on, voi jestas!, mitä synnillisin rikkomus, jos ei nyt aivan kymmentä käskyä ja Jumalaa, niin kirjeen omistajan henkilökohtaista koskemattomuutta vastaan! ÄRGH!


Johtopäätös on tämä:  Äärimmäiset tunteet ja pitkät välimatkat saavat ihmisen avaamaan suun. Sano aa!

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Motivaatioporkkanoita

Ilmoitusasiaa: Olen hengittänyt koko viikonlopun ajan keuhkopussieni pohjasta asti. Huh helpotusta, paniikki pakeni pienestä mielestäni ja piinallinen pelon painolasti putosi harteiltani lattialle. Elämäni ensimmäinen yliopistoraportti meni läpi niin että torvet vaan soi ja liput liehuivat! Puomi tosin värähti kerran tai pari paperieni viilettäessä ilman halki ylärimaa hipoen, mikä aiheutti pientä epävarmuutta lopputuloksesta. Mutta yli meni, läpi, ohi ja ympäri että huiskis! Bravo minulle! Vetäisen rastin ruutuun. Opiskelija. Minä. Hyväksytty.

Ennen ensimmäistä kokeenpalautuspäivää ei voi tietää mitä opettaja odottaa, ja millaisella seulalla hän arvottaa ja tyrmää oppilaiden kirjoitelmat. Nyt tiedän. Täytin kaksi kolmasosaa odotuksista, eli olen ilmeisesti tähdännyt nuoleni oikeaan suuntaan. Täyskymppiä täytyy vielä treenata, mutta njääh, mitä pienistä? Harkinnen armotonta petrausta ja pyrkimistä täydellisiin lopputuloksiin vasta kun palkkiona on muutakin kuin mustaa valkoisella. Milloin opettajat alkavat palkita oppilaita ulkomaanmatkoilla, stipendeillä, ruokarahalla tai vapautuksilla tulevista kokeista? Se vasta olisi jotain!

Amerikassa ollaan jälleen askeleen edellä muuta maailmaa. (tai jäljessä, riippuu katsotaanko asiaa ravitsemusasiantuntijan vai roskaruoka-asiantuntijan, vai jonkun toisen asian tuntijan näkökulmasta). Eräissä rapakon takamaan kouluissa kympin oppilaille on nimittäin luvassa ilmaisia ateriointeja McDonaldsissa ja Burger Kingissä. Ruoka on metodi numero yksi kun kyseessä on tien raivaaminen kenen tahansa sydämeen.

Mä vihaan kemiaa! kiukuttelee moni maailman lapsi. Ja nuori. (Ja tämä nuori aikuinen allekirjoittaa.) Opettaja ja vanhemmat ovat umpikujassa. Kuinkas nyt pannaan suut, kun lapsi päätti laittaa kemian pannaan? BLING! Yllätys! Saat supermega-aterian Mäkkärissä jos kokeesta tulee kymppi!  

Jee! Kiitti, oot paras opettaja! iloitsee moni lapsi. Ja nuori. Ja tämä nuori aikuinen nostaa peukut pystyyn. (Voisin myydä roskaruokalahjakortin jollekulle ja tienata ekstraruokarahaa, jolla ostaisin kauan himoitsemani, liki 10 punnan hintaisen katkarapu-mango-merilevä-salaatin Marks&Spenceriltä)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Totta puhuakseni, en kannata ruoalla palkitsemista ainakaan lasten kohdalla. Me aikuiset tehkäämme mitä lystäämme, olemmehan niin fiksuja ja filmaattisia asian kuin asian suhteen, että tiedämme mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Right? (Ps. Katso viereinen kuva; kuuden opiskelijanaisen yhteisjääkaappi, joka sisältää ruokaa ja ruoannäköistä ja jotain joka ei muistuta ruokaa nimeksikään. Bon Apetit)

Amerikan uutinen oli pienoinen shokki. Apua! Maassa jossa lapset sairastavat jo samoja sairauksia kuin isovanhempansa(diabetes 2, sepelvaltimotauti, veritulpat ja muistihäiriöt vain muutamia mainitakseni) itse koululaitoskin on lähtenyt mukaan lasten sairastuttamiskierteeseen. Eikä kyse ole pelkästään fyysisistä ongelmista, jotka seuraavat ravintoaineköyhän ruokavalion myötä, sillä vaikutukset heijastuvat käytökseen, mielialaan ja psyykeeseen miltei suoraviivaisesti. Lasten totuttaminen roskaruokaan ei ainakaan edesauta kasvua ja kehitystä, koulumenestyksestä puhumattakaan. (Huom. Allaoleva kuva (pikkuveljestäni) ei liity tapaukseen, mutta ruoka-aiheeseen kylläkin. Lapsi on terve kun se suuttuu jos on nälkä!)

Nyt mietit äsyyntyneenä: Ihan kuin yksi roskaruoka-ateria tekisi ihmisestä lihavan ja sairaan! Ei teekään. Enkä sanonut sinne päinkään. (en ainakaan tarkoittanut) Kyse on tunnetun ja laajalti käytetyn uhkaus-lahjonta-kiristys-periaatteen soveltamisesta käytäntöön. Se on koukuttava ja moneen tilanteeseen sovellettavissa oleva menetelmä, joka osoittautuu jopa käyttökelpoiseksi oikein käytettynä. (Huom: lue kaksi viimeistä sanaa uudelleen)

Koira, joka tietää saavansa herkkupalan onnistuneen suorituksen jälkeen, tekee hyvän suorituksen jatkossakin. Samoin on lapsen laita. Kysymys onkin herkkupalasta. Millaisia porkkanoita heilutamme lasten silmien edessä? Mitä opetamme heidät himoitsemaan ja tavoittelemaan? Jos ongenkoukussa roikkuu BigMac ateria kerta toisensa jälkeen, on syytä epäillä vapaa pitelevän henkilön pätevyyttä toimia namupalan lahjoittajana.

Aikuisihmisen statusta ei pitäisi kaiketi kyseenalaistaa, mutta joskus vaan käy niin hullusti, että aikuinen ei itsekään tiedä eroa hyvän ja pahan välillä. (Tarkennus: Yksittäinen roskaruoka-ateria ei suinkaan ole Paholainen itse. Oikein käytettynä se voi olla mitä suurin hyvis, mutta väärissä käsissä suoranaista myrkkyä.)

Koira vieroitetaan namupalasta ja lopulta se kiltisti istuu, seisoo, makaa yhdellä sormennapsautuksella.(kouluttajan napsautuspätevyydestä riippuen) Lapsi ei ole eläin. Hän oppii vaatimaan ja tulemaan palkituksi vaatimallaan tavalla, eikä ole millään tasolla syypää pinttyneistä tavoista koituviin seurauksiin. Seuraukset ovat seurausta syistä, jotka on laitettu alulle viattomien pikkupikmäkkien muodossa.

***   ***   ***   ***   ***

Ajattelin palkita itseni rimaahipoenläpäistystä kokeesta, mutta epäröin onko sellainen edes sallittua. Täytyykö palkinnon olla siis astetta pienempi kun en yltänyt huippupisteisiin? Njääh, mitä suotta numeroimaan. Minulle oli täyttä kymppiä se että pääsin läpi!

Voin ylpeänä kertoa saavuttaneeni tavoitteeni, ja näin ollen saan kunnian kustantaa itselleni aivan liian kalliin porkkanan. Onnekseni Marks&Spencers on auki viikon jokaisena päivänä, ja voin toteuttaa välitavoitteeni koulun tarjoamaa maailmanympärimatkaa odotellessa. (Unelmani: Katso kuva ja lue kappale 4)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

perjantai 21. lokakuuta 2011

Missä milloin siellä sielloin

Minulla on muistissani paljon kaikenlaista. Korvieni välissä vilisee solujen ja synapsien muotoon tiivistyneitä post it -lappuja, jotka muistuttavat tekemättömistä töistä ja suoritettavista toimista lakkaamatta. Kannan mukanani ilmoitustaulua, joka ei suinkaan ole irrallinen esine kainalossani vaan merkittävä osa minua, minuuteni rakennuspalikka. Sisäinen muistitaulu on kuin käsi tai jalka, selkäranka tai etuaivolohko, jota ilman olisin puutteellinen ja vajavainen yksilö. Muistiton, tiedoton, hui! Varhaisiän dementikko? Informaatiomassojen muovaaminen ja deadlinien kohtaaminen tekevät minusta täysinäisen ihmisen, aktiivisen naisen, jolla on tavoite. TO DO. DO IT. 

Muisti on metka systeemi. (Käytän näinkin yksinkertaista ilmaisua koska käsissäni on aivan mahdottoman hankala käsittelynkohde) Tänään psykologian tunnilla havahduin aatokseen, joka peitteli levottoman mieleni pehmeään untuvaan ja sai minut ajattelemaan, että aivotoiminta on kaikkinensa ihan hirveän arvokas omaisuus. Omistan aivotoimintaa! (Laatu ja määrä ovat sitten whole new stories) Viime vuosina olen repinyt hiuksia päästäni liiallisten ajatusten vilistessä pitkin mieleni hermoratoja ja kieriskellyt lakanoissa muistojen, suunnitelmien, pelkojen, toiveiden ja villien visioiden törmäillessä kalloni sisäseiniin ja ikkunalaseihin kuin puolisokeat talitintit. Päätyökseni olen manannut ajatuksia, tosipirulaisia, suoraan alimpaan helvettiin.

Lukioaikaan yritin tavoittaa niin sanotun hetkessä elämisen taidon. Taistelin sisukkaasti elääkseni tässä ja nyt murehtimatta elämää liikaa taakse taikka eteen. Nyt kiitän Luojaa siitä ettei toiveeni käynyt toteen. Tässä ja nyt olisi yksinään kovin tyhjä tila elettäväksi.

Mitä siis opin tänään? Päähäni pesiytyi (kaikkien niiden vakiopesijöiden ja kuokkavierailijoiden lisäksi) yksi ajatus, lause, joka johdatti minut omaehtoisten SML-opintojen pariin välittömästi päästyäni kotiovista sisään. (SML=Self-managed learning=itsenäinen opiskelu) Sain nimittäin suurenluokan valaistumiskokemuksen opettajan, tässä tapauksessa gurun, heitettyä ilmaan puolihuolimattoman sivulauseen: 

"Without memory we would be slaves of the moment." (Ilman muistia olisimme tämän hetken orjia)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Mitä murehdittavaa on siinä että on joutunut joskus murehtimaan? Mitä unohdettavaa siinä, että on kokenut asioita joita ei olisi halunnut kokea? En taatusti olisi onnellisempi jos saisin deletoida menneisyyden kipeät muistot tai tulevaisuudessa häämöttävät, sietämättömän välttämättömät TO DO -asiat. Jos en muistaisi mennyttä, tai näkisi tulevaisuudessa merkkiäkään elossaolemisestani, eläisin totisesti tässä ja nyt. Mutta minä en olisi Minä. En lintu enkä kala. Olisin joku muu. Muu kalainen.

Ihmisellä on omituinen taipumus voivotella ja jossitella, mutitella (=toistaa sanaa mutta), saivarrella ja analysoida virhevalintojaan ja katkeroida (=adj. katkeran verbimuoto, ei kuitenkaan katkeroitua) hetkiä joina on tullut tehtyä emämunaus. Voi kun en olisi koskaan valinnut niin ja näin. Voi kun -pääsisin takaisin sinne ja siihen hetkeen. Voi kun -saisin jo nämäkin työt alta pois. Kaiken huipulla valtikkaa pitelee kuningastoivomus: Voi kun -ei tarttis ajatella niin paljon!


"On oltava varovainen toiveidensa kanssa, koska ne voivat käydä toteen," sanottiin lasten sadussa josta otin vaarin. (tai hyvän haltijan, kuka lieneekään) Ajatukset ovat sekä siunaus että kirous. On riskialtista toivoa sellaisen asian katoamista, johon sisältyy sekä hyvää että pahaa. Samalla katoaa myös kolikon toinen puoli, aivan kuten silloin, jos poistaa ruokavaliostaan yhden kokonaisen ravintoaineryhmän yhden ainoan ravintoaineen takia. Joku eliminoi dieetistään rasvaiset maitotuotteet rasvan vuoksi, mutta menettää samalla oivan proteiinin ja kalsiumin lähteen. Hyvä ja paha eivät sulje toisiaan pois. Ne ilmenevät yhdessä, käsikynkässä kuin eläkepäiviään viettävä pariskunta.

Tapasin heidät rannassa valokuvatessani merta. (=tarkoituksellinen clichee, tarkoituksena aiheuttaa meditatiivisia mielikuvia lukijoiden ajatusmelskaisissa aivoyksiköissä) Pappa talutti rouvaa kuin pientä lasta, ja pieni hän olikin, pikkurouva keltaisessa syystakissaan. He pysähtyivät kohdalleni ja pappa totesi sään olevan täydellinen valokuvaamiseen. "Minulla oli nuorena miehenä sellainen vanhan ajan kamera, joka oli ainakin kymmenen kertaa tuon kokoinen." Nauroin ja sanoin, että nykyään on niin hienot pelit ja vehkeet. Pappa ajautui muistoihin. Hän kertoi koti-albumiensa sisällöstä, matkakuvista, hääkuvista, perhepotreteista joita oli kertynyt hyllyjen täydeltä vuosien saatossa. Rouva oli hiiren hiljaa, mutta kun pappa osoittautui puheliaaksi, innostuin utelemaan heidän yhteisistä nuoruusmuistoistaan. "Oletteko olleet kauan naimisissa? Kuinka tapasitte? Onko teillä lapsia?" (Puolustuspuhe: En mahda mitään luontaiselle kissanuteliaisuudelleni)


 Mummo pysyi vaiti. Hän oli kuin patsas, lasittuneet silmät ja köyryinen selkä kumarassa ikään kuin yrittäisi piiloutua maailmalta. "Ai että muistoja?" pappa hymyili kaihoisasti.  

"Niitähän riittää. Harmi vaan, että vaimoni ei enää muista juuri eilistä pidemmälle."

***   ***   ***   ***   ***

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Mummoverta suonissa!

Toivotan syksyn tervetulleeksi ja avaan käsivarteni hyytävään halaukseen. Lokakuu lähestyy talvisempaa puoliskoaan, mutta tämä Suomi-neito ei jää ajassa jälkeen. Lapaset (tosin läpälliset sellaiset, jotka muuttuvat sormikkaiksi yhdellä napinavauksella), kaulaliina (Toistan: Liina. Ei mikään turkkilainen sifonkihuivi) ja papukaijalankasäärystimet ovat olleet vakiovarustukseni jo viimeisen kuukauden ajan. Lisähuomautus: Kyseisen lankakerän väri syöksyi verkkokalvoilleni Prisman lankaosastolla, mikä puolestaan syöksi minut neulojahirmu-äidin luokse vetoomukseni kanssa. Voitko neuloa mulle säärystimet? 

Saan osakseni pitkiä katseita t-paidoissaan hikoilevilta paikallisilta, jotka kiirehtivät viettämään iltapäivää rannalle töiden ja koulupäivien jälkeen. Hyvänen aika, minä olen Suomesta! Minua saa paleltaa! Onko tässä joku paradoksi? kysyn itseltäni ja vastaan kieltävästi. Ystäväni nauravat minulle, talvitytölle. Sanovat: Hello wintergirl! Kysyvät: Miten sinua voi paleltaa? Sinähän olet Suomesta!

***   ***   ***   ***   ***

Sain itseni lähtemään kävelylenkille pitkällisen aamu-urakoinnin jälkeen. (Ai että mikä urakointi? ai että tämä vaatii selitystä?) No. En varsinaisesti rehkinyt, tai suorittanut fyysistä hikoilua vaativaa työrupeamaa, vaan näpytin muutaman esseen alkulauseet Wordiin. Mikä sankariteko! Sain itseni uskomaan, että koulutyöt ovat hyvällä mallilla, kun yksikään paperi ei ammota tyhjyyttään. Päätin siis palkita itseni ruhtinaallisella ja täyspäiväisellä tyhjänpäitenpalloilulla. (Huom. Palloilulla en tässä yhteydessä viittaa joukkuelajien harastamiseen tai vapaa-ajan kuluttamiseen pallovenyttelytunnilla)

Nojasin etuviistoon ja lähdin voitokkaaseen taistoon vaakatasoista tuulenpuhuria vastaan. Hiukset lensivät putkena perässäni, posket kipristelivät kuin talvipakkasella ja minä valloitin Everestiä. Keskustassa minihameisiin ja ballerinoihin sonnustautunut teinityttökomppania katsoi minua, eskimoa, pitkään ja hartaasti. Luulivat minun olevan eksyksissä.  

Missä pohjoisnapa?

***   ***   ***   ***   ***   ***

Mietiskelin vähän verenkiertoa ja ruumiinlämpöä, ihmisen anatomiaa ja kudoskerrosten lämmöneristysmekanismia siinä kävellessäni. Miksi joku tarkenee ja toinen ei? Onko kylmä veri geenien, kasvatuksen vai elämänkokemusten tulosta? Olin huolissani t-paitaväen terveydentilasta. Vilustuvat vielä poloiset, hölmöt, kun eivät tajua pelastaa itseän ajoissa. (Mainittakoon, että minä en kuunaan käyttäisi pyöräilykypärää, voi miten typerältä se näyttäisi päässäni, enkä lopettaisi kahvin juontia, vaikka sen todistettaisiin kasvattavan syöpäsoluja sisälläni kunnes olen läpimätä ja homeessa kuin perheemme entinen koti) Hetkellisesti koin olevani väärässä paikassa väärään aikaa, talvinainen kesämaassa.

Ulkopuolisuudentunne korjaantui kuitenkin paikallisen ruokakaupan juusto-osastolla. Punnitsin juuri kevytversion ja äärettömän kevyen version hyötyhaittasuhteita, kun viereeni pöllähti kaksi mummoa.  
"Look what this girl is buying!" köyryselkäisempi visersi alapuolellani. (Suom. Katsos mitä tämä tyttö aikoo ostaa!) Minulla oli kädessäni se ärsyttävän kevyt versio, jonka olin kyllä aikeissa vaihtaa terveellisempään ja maukkaampaan täysrasvaiseen.

 Otan täyden vastuun sanoista, jotka sanon nyt täydestä sydämestäni: Rasvattomuusbuumi on puppua! Hullutus levisi maailmalle jota kuinkin 10 vuotta sitten, tatuoitui ihonpintaan, eikä lähde kokonaan pois edes juuriharjalla! ARGH! Irrottaudu ja pelasta itsesi vielä jos voit.

***   ***   ***

Mummelit tulivat kylkeeni kiinni ja kurkistivat ylöspäin, tarkemmin sanottuna 173 senttimetrin korkuisen varteni huipulle.  "This is why we are fat and you are not (Tämä selittää miksi me olemme lihavia ja sinä et ole)" he nauroivat. Toistan: Nauroivat. Tarkoitan: Tekivät asiasta huumoria, hupijutun, vitsin, joka naurattaa ja saa iloiseksi. Ei siis tarkoita: vakava asia, korjattava ja paikattava virhe joka on kiireesti korjattava.

Juttelimme aikamme ravitsemusasioista ja vannoin lujasti rasvaisten juustojen nimeen. "Rasvattomuus on pötypuhetta!" sanoin painokkaasti ja kannustin mummoja pitämään leivos- ja keksiostoksensa koreissaan. Mummelit nauroivat (toistan itseäni mutta niin tekivät mummotkin) ja sanoivat olevansa samaa mieltä. Elämästä täytyy nauttia! Toinen jatkoi rasvan tarpeellisuudesta: "Kun syö rasvaa, ei palele!" Hätkähdin. Oliko se tarkoitettu minulle? Vitsailiko mummeli lämpökerrastostani?


Huoahdin helpotuksesta kun asustukseni jäi huomiotta ja jutustelu jatkui aina sokerileivonnaisista lapsuuden joulunviettoperinteisiin ja viinilaatuihin asti (ei sillä että tietäisin paljoakaan viimeisestä). Lopuksi toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa, minkä jälkeen mummot lähtivät tutkailemaan viiniosaston antia. Juuri ennen heidän kotoamistaan hyllyjen väliin tein erään merkittävän havainnoin.

Mummoilla oli yllään toppatakit ja jaloissaan pakkasen kestävät lämpösaapikkaat.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Elämää läpi sormien

Naisten väliset suhteet ovat haastavimpia kaikista. Sen olen saanut todeta harvinaisen todeksi asuessani viimeiset kolme viikkoa kuuden naisen taloudessa (Kyllä: Kuuden. kuusi. numero viiden jälkeen. Six!). Joudun -valitettavasti- myös kumoamaan käsitykset naisväen kollektiivisesta siisteydestä, mikä on ilmiselvä tabu monien tuntemieni naisten(lue: mummoni) keskuudessa. 

"Kyllä jokainen nainen kuivaa lavuaarin käytön jälkeen," vakuutti mummo minulle kerran kun murjaisin vitsin samaisesta aiheesta. Anteeksi vaan mummo, mutta nyt osuit hutiin. Kaikki ihmiset eivät kuivaa lavuaaria, eivät vie roskia ulos päivittäin, eivät aseta sälekaihtimia tietylle korkeudelle eivätkä pese astioita saman päivän aikana. Ja niitä, meitä, on paljon. Täällä ja tällä hetkellä. (Pitänen tämän faktan kuitenkin itselläni, sillä kaikki tieto ei ole hyvästä edes elämänkoulun karaisemalle supermummolle.)

***   ***   ***   ***   ***

Taloudessamme on meneillään suurenluokan katastrofi nimeltään Paistinpannu (Toisin sanoen: Frying pan). Brittinuorilla on varsin vapaamielinen suhtautuminen muiden omaisuuteen ja paikalliset kämppäkaverini lainaavatkin keittiövälineitäni harva se päivä. Kaikin mokomin, nou problemos! sanoisin mielelläni, ja sanoinkin. Mutta jatkoin lausetta yhden virkkeen verran eteenpäin: Jos peset ne astiat käytön jälkeen! (Huom. Ajoin itseni allikkoon käyttämällä lievää, äidillisen lempeää ilmaisua "jos") Seinän takana majailevalle brittitoverilleni If on todellakin If asiayhteydestä riippumatta. Annoin hänelle vapauden valita. Hän valitsi Noun Yeessin sijaan.

Koulusta palattuani olin aikeissa paistaa itselleni pikaisen munakkaan. Pikainen luonteeni joutui kuitenkin valtavan haasteen eteen, kun tarvittavaa välinettä ei löytynyt mistään. Lopulta, viidentoista minuutin mittaisten suuretsintöjen jälkeen paistinpannuni löytyi kuin löytyikin! -Uunista. Likaisena! Aloin hinkata pannua kiukusta kihisten ja yllättäen nenääni pöllähti tupakan haju. Avot! Ilmeisesti yksi eilisillan juhlijoista oli tumpannut röökinsä paistinpannuuni. Okei. Calm down, yritin pelastaa itseni seinillehyppimiseltä. (Ehkä tässä on tapahtunut inhimillinen erehdys; paistinpannut menivät sekaisin keskenään?) Mutta ei, se ei ole mahdollista ellei ystäväni satu olemaan väri- ja muoto- ja materiaalisokea samanaikaisesti. Paistinpannumme ovat nimittäin ihan eri maata.                                     



Luulin viestini menneen perille parin sanomisen jälkeen, mutta ei. Yhteys pätkii yhä. Helou! Maria täällä, kuuleeko kukaan? Yksinpuhelu keittiön ilmoitustaulun viestilappusilla ei tuota tulosta ainakaan verbaalisessa mielessä. Briteillä on taito kommunikoida käytännön toiminnan kautta. Tällä haavaa pelailemme salamyhkäistä leikkiä nimeltään: Hide-and-Seek (ts. Olemme piilosilla!). Miten riemukasta. Tänään paistinpannuni löytyi kämppikseni astiakaapista puhtaaksi pestynä.

***   ***   ***   ***

Eri sukua, eri maata, eri ikäluokkaa ja erityislaatuisen erilaisia ajattelumalleja omaavia naisihmisiä on taloudessamme kuusin kappalein. Mites tässä nyt sitten oltaisiin ja elettäisiin? Samaa keittiötä ja olkkaria pitäisi pystyä käyttämään yksissä tuumin ja välillä vähän rupatellakin kuin ihminen ihmiselle. Lisäksi täytyisi pitää yhteistilat siisteinä ja hermot kasassa, vaikka viiden ihmisen sietämättömät ominaisuudet miten kiristäisivät pinnaa.


Pinnankiristyksessä olen jo kokenut konkari, asuinhan mummon kanssa kokonaiset puoli vuotta jatkuvan hermopaineen alla. (Lisähuomautus: Hermopaineesta suurin osa johtui toki omasta asenteestani, ja kielteisestä suhtautumisesta mummon mummomaisiin elämäntapoihin) Nyt olen onnistuneesti hillinnyt kärkevää kieltäni ja elänyt, muiden tavoin, puolisokeana ravihevosena. Toisin sanoen; Päätin vetää läpät silmien suojaksi. Jos keittiö on juhlinnan jäljiltä kuin kaatopaikka, minä raivaan pöydälle vain sen verran tilaa että saan keitettyä puuroni tai paistettua munakkaani. Siivoan omat  jälkeni ja ja annan loppujen olla.

"Ignore and tolerate --you may save lives! " (read: your mental health)