maanantai 10. lokakuuta 2011

Elämää läpi sormien

Naisten väliset suhteet ovat haastavimpia kaikista. Sen olen saanut todeta harvinaisen todeksi asuessani viimeiset kolme viikkoa kuuden naisen taloudessa (Kyllä: Kuuden. kuusi. numero viiden jälkeen. Six!). Joudun -valitettavasti- myös kumoamaan käsitykset naisväen kollektiivisesta siisteydestä, mikä on ilmiselvä tabu monien tuntemieni naisten(lue: mummoni) keskuudessa. 

"Kyllä jokainen nainen kuivaa lavuaarin käytön jälkeen," vakuutti mummo minulle kerran kun murjaisin vitsin samaisesta aiheesta. Anteeksi vaan mummo, mutta nyt osuit hutiin. Kaikki ihmiset eivät kuivaa lavuaaria, eivät vie roskia ulos päivittäin, eivät aseta sälekaihtimia tietylle korkeudelle eivätkä pese astioita saman päivän aikana. Ja niitä, meitä, on paljon. Täällä ja tällä hetkellä. (Pitänen tämän faktan kuitenkin itselläni, sillä kaikki tieto ei ole hyvästä edes elämänkoulun karaisemalle supermummolle.)

***   ***   ***   ***   ***

Taloudessamme on meneillään suurenluokan katastrofi nimeltään Paistinpannu (Toisin sanoen: Frying pan). Brittinuorilla on varsin vapaamielinen suhtautuminen muiden omaisuuteen ja paikalliset kämppäkaverini lainaavatkin keittiövälineitäni harva se päivä. Kaikin mokomin, nou problemos! sanoisin mielelläni, ja sanoinkin. Mutta jatkoin lausetta yhden virkkeen verran eteenpäin: Jos peset ne astiat käytön jälkeen! (Huom. Ajoin itseni allikkoon käyttämällä lievää, äidillisen lempeää ilmaisua "jos") Seinän takana majailevalle brittitoverilleni If on todellakin If asiayhteydestä riippumatta. Annoin hänelle vapauden valita. Hän valitsi Noun Yeessin sijaan.

Koulusta palattuani olin aikeissa paistaa itselleni pikaisen munakkaan. Pikainen luonteeni joutui kuitenkin valtavan haasteen eteen, kun tarvittavaa välinettä ei löytynyt mistään. Lopulta, viidentoista minuutin mittaisten suuretsintöjen jälkeen paistinpannuni löytyi kuin löytyikin! -Uunista. Likaisena! Aloin hinkata pannua kiukusta kihisten ja yllättäen nenääni pöllähti tupakan haju. Avot! Ilmeisesti yksi eilisillan juhlijoista oli tumpannut röökinsä paistinpannuuni. Okei. Calm down, yritin pelastaa itseni seinillehyppimiseltä. (Ehkä tässä on tapahtunut inhimillinen erehdys; paistinpannut menivät sekaisin keskenään?) Mutta ei, se ei ole mahdollista ellei ystäväni satu olemaan väri- ja muoto- ja materiaalisokea samanaikaisesti. Paistinpannumme ovat nimittäin ihan eri maata.                                     



Luulin viestini menneen perille parin sanomisen jälkeen, mutta ei. Yhteys pätkii yhä. Helou! Maria täällä, kuuleeko kukaan? Yksinpuhelu keittiön ilmoitustaulun viestilappusilla ei tuota tulosta ainakaan verbaalisessa mielessä. Briteillä on taito kommunikoida käytännön toiminnan kautta. Tällä haavaa pelailemme salamyhkäistä leikkiä nimeltään: Hide-and-Seek (ts. Olemme piilosilla!). Miten riemukasta. Tänään paistinpannuni löytyi kämppikseni astiakaapista puhtaaksi pestynä.

***   ***   ***   ***

Eri sukua, eri maata, eri ikäluokkaa ja erityislaatuisen erilaisia ajattelumalleja omaavia naisihmisiä on taloudessamme kuusin kappalein. Mites tässä nyt sitten oltaisiin ja elettäisiin? Samaa keittiötä ja olkkaria pitäisi pystyä käyttämään yksissä tuumin ja välillä vähän rupatellakin kuin ihminen ihmiselle. Lisäksi täytyisi pitää yhteistilat siisteinä ja hermot kasassa, vaikka viiden ihmisen sietämättömät ominaisuudet miten kiristäisivät pinnaa.


Pinnankiristyksessä olen jo kokenut konkari, asuinhan mummon kanssa kokonaiset puoli vuotta jatkuvan hermopaineen alla. (Lisähuomautus: Hermopaineesta suurin osa johtui toki omasta asenteestani, ja kielteisestä suhtautumisesta mummon mummomaisiin elämäntapoihin) Nyt olen onnistuneesti hillinnyt kärkevää kieltäni ja elänyt, muiden tavoin, puolisokeana ravihevosena. Toisin sanoen; Päätin vetää läpät silmien suojaksi. Jos keittiö on juhlinnan jäljiltä kuin kaatopaikka, minä raivaan pöydälle vain sen verran tilaa että saan keitettyä puuroni tai paistettua munakkaani. Siivoan omat  jälkeni ja ja annan loppujen olla.

"Ignore and tolerate --you may save lives! " (read: your mental health)