perjantai 28. lokakuuta 2011

Harvinainen poppasgeeni

Minussa on jotain. Sitä jotain. Katseessani on imukykyistä vetovoimaa, joka vetää puoleensa kaikkia napoja riippumatta napojen yhteensopimattomuudesta. (=huomatkaa kemiallisfysiikkainen kielikuva, joka paljastaa minun päässeen lopultakin sisälle molekyylien maailmaan) Ihonpintani on kuin villakangastakki, johon takiaiset kiinnittyvät ensimmäisellä kosketuksella ja pääni yläpuolella killuva sädekehä loistaa niin kirkkaana, etteivät päät voi muuta kuin kääntyä puoleeni. "Katsokaa! Enkeli?" No jos ei aivan enkeli, niin Maija Poppanen vähintään.

Kipaisin koulun kirjastossa ennen suuntaamistani viikonloppurientoihin. (Joku kaiken nähnyt ja kokenut riento-konkari tosin saattaa kyseenalaistaa meikäläisen riennot, joilla ei ole mitään tekemistä clubbailun ja baarielämän kanssa.) Palautin mokelyylibiologiaopuksen (Melkein luettuna! Tai tarkemmin; Likimain avattuna) ja marssin uuden asiani kanssa kohti kirjastotätiä. Välihuomio: Miksi kirjastotätit ovat aina samannäköisiä riippumatta kansallisuudesta, iästä, pituus-paino-indeksistä tai vaatetyylistä? 

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

AskBu-Servicen (Vapaa suomennos= Kysy meiltä-Me vastaamme-palvelupisteen) edessä oli neljän opiskelijan ruuhka, mutta asetuin jonon jatkoksi saadakseni asiani viimeinkin hoidettua. Edelläni seisoi hyvin nuori äiti mahdottoman paljon nuoremman tyttärensä kanssa. Kikkarapää jokelteli ja äitinsä siirteli tätä kainalosta toiseen yrittäen samalla pidellä kiinni kahden kangaskassin remeleistä. Baby kilisteli metalliavaimenperään kiinnitettyä avainnippua ja vaikutti levottomalta. Sanomatta lienee selvää, ettei äidilläkään ollut maailman helpoimmat paikat.

Yhtäkkiä vauva kierähti mutkalle ja käänsi katseensa taaksepäin. Palloposki tillitti minua häpeilemättä silmästä silmään, minua, joka pälyilin pitkin (koko)lattia(matto)a ja kirjahyllyjen sivuseiniä pysyäkseni piilossa. Mutta tiedänhän minä, ettei lapsia ole huijaaminen. Siinä olin. Tässä ja nyt. Paljastuin! Kymmenien ihmisten joukosta vauva bongasi juuri minut ja nappasi sinisten silmiensä haaviin. Kiinni jäit! Avaimet kopsahtivat lattialle tiiviin nyrkin sisästä ja vauvelin silmät pyöristyivät  kananmunien muotoon. Kävimme muutaman sekunnin mittaisen tuijotuskilpailun, kunnes se tuli. Hymy. (jota osasin odottaa)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  

Jos ei nyt sentään aivan ihan mitään kertakaikkisen puoleensavetävää, niin jotain varsin eriskummallista minussa täytyy olla. Kaupassa käyminen on muuttunut himpun verran ahdistavaksi, sillä miltei poikkeuksetta saan puoleeni hymyjä ja vilkutuksia tuikituntemattomilta lapsilta. Vilkutan ja hymyilen takaisin, ei kai siinä muuta voi. Pienessä mielessäni kuitenkin mietin: Mitä tässä on takana? Ja kassalta haluaisin kuumeisesti kysyä: Voisitko näyttää missä täällä on se Piilokamera?

Holly, se oli kirjastovauvan nimi, ojensi nyrkiään puoleeni kuin tarjotakseen minulle salaista yllätystä. Kirjastoäitikin kiinnostui selkänsä takaisista tapahtumista, kun huomasi lapsensa kääntyneen 180 astetta nurin perin ja saavan vastakaikua jutteluyrityksilleen. "Kenelle sinä juttelet?" nainen naurahti ja huomasi minut. Vastasin Hollyn puolesta: "Neiti löysi uuden ystävän." Keskustelimme äitinsä, Hannahin kanssa opiskelijaelämästä ilman vauvaa ja vauvan kanssa. Jälkimmäisestä mitään tietämättömänä kuuntelin korvat hörössä ja ihmettelin kuinka kukaan kykenee hoitamaan samalla sekä koulun, työn että perhe-elämän. Huh, ilman vauvoja ja miehiä ja vakituista työtäkin päivät tuntuvat loppuvan kesken! (Hatunnosto kaikille maailman äideille)

Kahdenkeskisen tuokiomme keskeytti siis kolmas pyörä nimeltään äiti. Hollyn intensiivinen katse kertoi että olin jättänyt tämän huomiotta uppouduttuani aikuisten väliseen keskusteluun vieraalla kielellä. Kutistuin kokoon vaativan katseensa alla. Sori beibi! Kyllä täti sinut muistaa! Yksi vilkaisu kirkkaisiin silmiin riitti tuottamaan hymyn. Vasen käsi nousi tavoittelemaan hiuksiani ja annoin houkuttelevan vaaleat kutrini kosketeltaviksi. (Kivuliaista kokemuksista oppineena pidin kuitenkin kiinni poninhännästä. Just in case.) Hannah pyöritti päätään ja hämmästeli palleroisen rauhoitunutta käytöstä ja loputonta kiinnostusta minuun. "Holly ei koskaan ota kontaktia vieraisiin ihmisiin," hän painotti samalla kun kyseinen, vieraitavälttelevä pikkuneiti H pyrki minua kohti kädet ojossa ja avasi eteeni vastikään suussa käyneen ja suusta ulostulleen nyrkkinsä.  

 














 Lahja Marialle: valmiiksinuoltu kalifornialainen Sultana-rusina.

Tämä nainen on sulaa vahaa.