perjantai 21. lokakuuta 2011

Missä milloin siellä sielloin

Minulla on muistissani paljon kaikenlaista. Korvieni välissä vilisee solujen ja synapsien muotoon tiivistyneitä post it -lappuja, jotka muistuttavat tekemättömistä töistä ja suoritettavista toimista lakkaamatta. Kannan mukanani ilmoitustaulua, joka ei suinkaan ole irrallinen esine kainalossani vaan merkittävä osa minua, minuuteni rakennuspalikka. Sisäinen muistitaulu on kuin käsi tai jalka, selkäranka tai etuaivolohko, jota ilman olisin puutteellinen ja vajavainen yksilö. Muistiton, tiedoton, hui! Varhaisiän dementikko? Informaatiomassojen muovaaminen ja deadlinien kohtaaminen tekevät minusta täysinäisen ihmisen, aktiivisen naisen, jolla on tavoite. TO DO. DO IT. 

Muisti on metka systeemi. (Käytän näinkin yksinkertaista ilmaisua koska käsissäni on aivan mahdottoman hankala käsittelynkohde) Tänään psykologian tunnilla havahduin aatokseen, joka peitteli levottoman mieleni pehmeään untuvaan ja sai minut ajattelemaan, että aivotoiminta on kaikkinensa ihan hirveän arvokas omaisuus. Omistan aivotoimintaa! (Laatu ja määrä ovat sitten whole new stories) Viime vuosina olen repinyt hiuksia päästäni liiallisten ajatusten vilistessä pitkin mieleni hermoratoja ja kieriskellyt lakanoissa muistojen, suunnitelmien, pelkojen, toiveiden ja villien visioiden törmäillessä kalloni sisäseiniin ja ikkunalaseihin kuin puolisokeat talitintit. Päätyökseni olen manannut ajatuksia, tosipirulaisia, suoraan alimpaan helvettiin.

Lukioaikaan yritin tavoittaa niin sanotun hetkessä elämisen taidon. Taistelin sisukkaasti elääkseni tässä ja nyt murehtimatta elämää liikaa taakse taikka eteen. Nyt kiitän Luojaa siitä ettei toiveeni käynyt toteen. Tässä ja nyt olisi yksinään kovin tyhjä tila elettäväksi.

Mitä siis opin tänään? Päähäni pesiytyi (kaikkien niiden vakiopesijöiden ja kuokkavierailijoiden lisäksi) yksi ajatus, lause, joka johdatti minut omaehtoisten SML-opintojen pariin välittömästi päästyäni kotiovista sisään. (SML=Self-managed learning=itsenäinen opiskelu) Sain nimittäin suurenluokan valaistumiskokemuksen opettajan, tässä tapauksessa gurun, heitettyä ilmaan puolihuolimattoman sivulauseen: 

"Without memory we would be slaves of the moment." (Ilman muistia olisimme tämän hetken orjia)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Mitä murehdittavaa on siinä että on joutunut joskus murehtimaan? Mitä unohdettavaa siinä, että on kokenut asioita joita ei olisi halunnut kokea? En taatusti olisi onnellisempi jos saisin deletoida menneisyyden kipeät muistot tai tulevaisuudessa häämöttävät, sietämättömän välttämättömät TO DO -asiat. Jos en muistaisi mennyttä, tai näkisi tulevaisuudessa merkkiäkään elossaolemisestani, eläisin totisesti tässä ja nyt. Mutta minä en olisi Minä. En lintu enkä kala. Olisin joku muu. Muu kalainen.

Ihmisellä on omituinen taipumus voivotella ja jossitella, mutitella (=toistaa sanaa mutta), saivarrella ja analysoida virhevalintojaan ja katkeroida (=adj. katkeran verbimuoto, ei kuitenkaan katkeroitua) hetkiä joina on tullut tehtyä emämunaus. Voi kun en olisi koskaan valinnut niin ja näin. Voi kun -pääsisin takaisin sinne ja siihen hetkeen. Voi kun -saisin jo nämäkin työt alta pois. Kaiken huipulla valtikkaa pitelee kuningastoivomus: Voi kun -ei tarttis ajatella niin paljon!


"On oltava varovainen toiveidensa kanssa, koska ne voivat käydä toteen," sanottiin lasten sadussa josta otin vaarin. (tai hyvän haltijan, kuka lieneekään) Ajatukset ovat sekä siunaus että kirous. On riskialtista toivoa sellaisen asian katoamista, johon sisältyy sekä hyvää että pahaa. Samalla katoaa myös kolikon toinen puoli, aivan kuten silloin, jos poistaa ruokavaliostaan yhden kokonaisen ravintoaineryhmän yhden ainoan ravintoaineen takia. Joku eliminoi dieetistään rasvaiset maitotuotteet rasvan vuoksi, mutta menettää samalla oivan proteiinin ja kalsiumin lähteen. Hyvä ja paha eivät sulje toisiaan pois. Ne ilmenevät yhdessä, käsikynkässä kuin eläkepäiviään viettävä pariskunta.

Tapasin heidät rannassa valokuvatessani merta. (=tarkoituksellinen clichee, tarkoituksena aiheuttaa meditatiivisia mielikuvia lukijoiden ajatusmelskaisissa aivoyksiköissä) Pappa talutti rouvaa kuin pientä lasta, ja pieni hän olikin, pikkurouva keltaisessa syystakissaan. He pysähtyivät kohdalleni ja pappa totesi sään olevan täydellinen valokuvaamiseen. "Minulla oli nuorena miehenä sellainen vanhan ajan kamera, joka oli ainakin kymmenen kertaa tuon kokoinen." Nauroin ja sanoin, että nykyään on niin hienot pelit ja vehkeet. Pappa ajautui muistoihin. Hän kertoi koti-albumiensa sisällöstä, matkakuvista, hääkuvista, perhepotreteista joita oli kertynyt hyllyjen täydeltä vuosien saatossa. Rouva oli hiiren hiljaa, mutta kun pappa osoittautui puheliaaksi, innostuin utelemaan heidän yhteisistä nuoruusmuistoistaan. "Oletteko olleet kauan naimisissa? Kuinka tapasitte? Onko teillä lapsia?" (Puolustuspuhe: En mahda mitään luontaiselle kissanuteliaisuudelleni)


 Mummo pysyi vaiti. Hän oli kuin patsas, lasittuneet silmät ja köyryinen selkä kumarassa ikään kuin yrittäisi piiloutua maailmalta. "Ai että muistoja?" pappa hymyili kaihoisasti.  

"Niitähän riittää. Harmi vaan, että vaimoni ei enää muista juuri eilistä pidemmälle."

***   ***   ***   ***   ***