sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Maassa maan tavoitta

Olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että löytäisin vastakohtia negatiivisille mielikuvilleni brittiläisestä ruoasta. Olen etsinyt reseptejä internetistä, kysellyt herkullisista perinneruoista paikallisilta ystäviltäni ja nauttinut perienglantilaisia lounaita siellä täällä. Parin kuukauden sitkeän etsinnän ja naarannan jälkeen jouduin kuitenkin palaamaan takaisin tyhjin käsin. Brittiläinen ruoka on nimittäin juuri sitä, mitä olen aina ajatellut sen olevan. (Lue=juuri sitä mitä sinäkin ajattelet sen olevan)














(Yllä: Minä ja äiti Lontoon China townissa, "Syö niin paljon kuin haluat" -ravintolan edessä)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   
Vietin juuri viikonlopun Oxfordissa, tuossa kaikkien Harry Potter -fanien ja tietokonenörttien unelmakaupungissa. Etelä-afrikkalainen ystäväni esitteli minulle kaupungin maineikasta yliopistoa, jossa hän opiskelee nyt kolmatta vuotta (eikä malta odottaa, että pääsisi pois maasta, takaisin Afrikkaan). Aluetta kierrellessämme kello alkoi näyttää lounasaikaa, mutta ystäväni halusi vielä näyttää minulle Harry Potter -elokuvista tutun ruokasalin. Tulisimme illallistamaan siellä vielä samana iltana, sillä Oxfordin yliopisto järjestää Guest Dinner -iltoja kahden viikon välein ja minä sain nyt kunnian tulla paikalle ystäväni seuralaisena.

Kuinka ollakaan, salissa oli juuri tarjolla opiskelijalounas. Kysyimme keittiöstä, josko saisimme syödäksemme, vaikkei ruokala ollutkaan ystäväni opintoalan oma ruokala. Pallovatsainen(joku sanoisi että diabetes-vatsainen) kokki opasti meidät pöytään ja sanoi tuovansa meille lounasta hetimmiten. Sattuipa sopivasti! ajattelimme ystäväni kanssa. Hänkään ei tiennyt kyseisessä salissa tarjottavan lounasta tällaisena erityispäivänä.

Ja erityistä se olikin, lounas nimittäin. Saimme eteemme oikeat äijälautaset (approx: 30cm kertaa 30cm) täynnä perinteistä englantilaista (äijä)ruokaa: puoli lautasellista pitkiä vihreitä papuja, 1/4 lautasellista sitkeää ja kuivaa lihaa(en kyennyt maistamaan mikä lihallinen olento oli kyseessä), 1/4 lautasellista öljyisiä paistinperunoita ja kaiken kruunasi (tai voiteli) traditionaalinen englantilainen ruskea kastike eli gravy. Ravitsemusalan opiskelijana minun pitäisi kai sanoa, että annos oli rakennettu täysin lautasmallin mukaan kaikkia ravitsemuksen periaatteita noudattaen. Mutta jos päästäisin suustani sellaisen valheen, kokisin tehneeni rikoksen ihmisen ravitsemuksellisia oikeuksia kohtaan. Annos ei nimittäin täyttänyt liioin suuni, vatsani saati makuaistieni vaatimuksia. (Huom: normaali vaatimustasoni on perusmaalaisen perustasoa, eli kaukana pröystäilystä tai nirsoilusta)

Kaikeksi onneksi ystäväni ei ole britti, joten minun ei tarvinnut esittää nauttivani ateriasta. Päinvastoin. Syömisen (tai näykkimisen/valikoimisen) lomassa kävimme sanallista taistoa edessämme olevien annosten erityislaatuisista piirteistä ja brittiläisen keittiön kamaluuksista. "Miten nämä ihmiset voivat syödä tällaista?" "Minä niin kaipaan kotiruokaa!" "Miksi kaikki ruoat on upotetu tähän limaiseen gravyyn?" En tiedä kumpi voitti, mutta molemmille tuli ähky. Ei siksi, että olisimme suomalaiseen tyyliin ahtaneet vatsamme täyteen koko rahan edestä, vaan siksi, että yksi pala lihaa ja lusikallinen papuja riitti turvottamaan vatsan rantapalloksi. "Lähtikö nälkä?" kysyi kokki, jonka pelottavan piukealle vatsakummulle löytyi nyt todellinen selitys: Englantilainen ruoka. "Kyllä kiitos," lausuimme yhdestä suusta ja suuntasimme lähimpään kahvilaan.


















(Yllä: Tolkienin ja C.S Lewisin vakiokahvilan vakiokulmaus, jossa ko.kirjailijat arvioivat toistensa tekstejä)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***
Illallinen koitti vasta seitsemältä, mutta lihaköntti ei ollut ehtinyt laskeutua vatsastani. Yhtä kaikki, pukeuduimme parhaimpiimme, hyppäsimme taksiin ystäväni talon edestä (tunsin itseni niin snobiksi, että teki mieli piiloutua pusikon taa) ja kaasutimme Oxfordin New Collegeen. Juhlasali oli kokenut muodonmuutoksen ja tunnelma oli yhtä fiini ja arvokas kuin Presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhlallisuuksissa. Istuin pitkän pöydän ääreen nimikylttini ja alkupalalautasten taakse ja nappasin käteeni Menun. Mitäs herkkuja täällä on tarjolla?


















Lista näytti pääasiassa todella hyvältä. Pöydälle oli katettu mozzarellasalaattilautaset, täysjyväsämpylöitä ja punaviinipullot. Bon apetit! Ranskalaistunnelma koki kuitenkin kolauksen kun tarjoilijat kantoivat eteemme illan pääateriat. Papuja! Gravya! Paistinperunoita! Vilkaisin vastapäätä istuvaa ystävääni ja hymyilimme toisillemme tietäväisinä. "Tämä on niin tätä." Lihaosuus oli-suureksi helpotuksekseni-karsittu minimiin ja perunoiden rinnalla lepäsi suuri sieni pekonilla ja juustolla höystettynä. Njam! Jälkiruoaksi tarjottava jääkahvihyytelö pähkinäkorppujen kera oli sekin kielenvievä makuelämys, vaikkakin kaukana perinteisestä brittiläisestä. Tässä maassa täytyy lainata reseptejä naapurimaista, jos aikoo valmistaa juhlaillallisen.
















***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Ilta oli pitkä ja antoisa. Siirryimme koulun tanssisaliin jatkoille ja tanssasimme yömyöhään asti. Koulun professorit kannustivat porukkaa juomaan alkoholia hyväntekeväisyyden nimissä, sillä 50 pencen (57senttiä) hintaisten paukkujen tuotot menisivät suoraan syöpätutkimusrahastoon. Niin paljon kuin minussa onkin hyväntekijää, en uhraa itseäni ja maksaani tutkimusten puolesta. Uskon, että on muitakin keinoja tehdä hyvää. (Kerrothan, jos olen väärässä, niin riennän pikimmiten lähimpään baariin pelastamaan maailman)

Seuraavana aamuna nukuimme kuin pienet porsaat ja heräilimme brunssiaikaan eli yhdentoista korvilla. Keittiössä ystäväni kolme kämppistä(afrikkalaisia hekin) nauttivat paraikaa pitkää ja harrasta aamiaislounastaan. Keitimme kahvia(lue=sekoitimme kahvinpuruja kuumaan veteen), paistoimme munia, kanaa ja kasviksia ja istuimme pöydän ääreen jakamaan kuulumisia. Sivusilmällä katsoin kahden afrikkalaisnaisen(kämppisten) syömispuuhia. He halkaisivat rinkelin toisensa perään, sujauttivat ne paahtimeen ja nauttivat hunajan ja juuston kera. Toistan: rinkelin toisensa perään. Ruokakeskusteluun siirtyessämme toinen naisista totesi: "Afrikassa en kyllä ikinä söisi tällaista aamiaista. Minulla on ikävä äidin tekemää maissipuuroa!" Maassa maan tavalla. (ainakin se joka alistuu maan tavoille...)

Ihmettelin itsekseni, miten kukaan jaksaa tai edes haluaa syödä neljää rinkeliä kerrallaan ja vielä samoilla täytteillä. Jos täyttäisi yhden rinkelin vaikkapa kinkulla, juustolla, paistetulla munalla ja vihanneksilla, sitä pärjäisi paljon pidempään kuin neljällä hiilihydraattipommilla. Minulla on väitteelleni realistista näyttöä. Lähdimme porukalla kävelylle ja parin tunnin päästä edellämainitut tytöt valittivat nälkää kun taas me kaksi, jotka valitsimme hieman ravinteikkaamman aamiaisen, emme tunteneet nälkää moneen tuntiin. Ken sokeria syö, sen nälkä kasvaa syödessä. Tasapainoista ruokavaliota noudattavalla nälkä lähtee kun syö.













(Yllä: Englantilainen teehetki Oxfordin taidemuseon kahvilassa. Yksi vaivainen skonssi ja kannu teetä 6,5 puntaa = n.7,5 euroa)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Tänä viikonloppuna nauttimani annokset kotiaamiaisista koululounaisiin ja juhlaillalliseen asti kiteyttivät englantilaisen keittiön periaatteet täydellisesti. Suuresti ihailemaani stand-up-koomikko Ismo Leikolaa lainatakseni: "Briteissä syödään kunnon ummetusruokaa." Pakko myöntää, että tämä on yhtä totta kuin se, että hauki on kala ja että vesi on märkää. Etsintäni  on päättynyt. Olen löytänyt etsimäni, vaikkei se ollut alkuunkaan sitä mitä luulin löytäväni.

Ismo Leikola: Englanti on kehitysmaa: http://www.youtube.com/watch?v=NoBnBhT2Dlg

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Epävakaat vapaat

Viikonloppujen merkitys on avautunut minulle uudestaan opiskelun myötä. Siitä huolimatta, että meillä on oppitunteja vain pari tuntia päivässä ja keskiviikkokin on vapaapäivä(pikkulauantai kun on täälläpäin melkein sunnuntaihin verrattava pyhä), perjantain viimeisellä tunnilla ilmassa leijuu käsittämätön vapaudenhuuma. Aikuisopiskelijat ja luokan nuorimmaiset(lue=ensikertaa kotoa suureen maailmaan lähteneet college-tytöt) yhtä kaikki liikehtivät levottomina tuoleillaan ja vilkuilevat rannekellojaan minuutin välein. Eikö olis jo aika?













Yliopistolaiselle kahden päivän vapaaputki on kuin kesäloma ekaluokkalaiselle. Sitä odotetaan utopististen haavekuvien ja suureellisten suunnitelmien kera ja sitä kohti rynnistetään kyynärpäätaktiikalla kuin Hulluilla Päivillä lentolippuja ostamaan. Minä ensin! Eikun minä! Jokainen minuutti on kultaakin kalliimpi, eikä yhtäkään ylimääräistä aikayksikköä sovi hukata koulurakennuksen ovien sisäpuolella. Perjantaina kello 17 alkaa näiden raskaantyönraatajien oma aika, jolla ei ole (lue=ei pitäisi olla) mitään tekemistä koulun kanssa. Piste.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***    ***    ***
Vaan kuinkas Marialle kävikään? Heräsin lauantaiaamuna mielessäni yksi ainoa sana: raportti. Ruoansulatussysteemiä käsittelevän, 5-sivuisen raportin deadline(=kuolemanraja) häämöttää tiistaissa kello 15 kohdalla. Siihen mennessä minun olisi pudotettava aivojeni ja sormieni yhteistyön tuotos opettajan lokeroon. Can Do OR No Can Do? That is the question. Oivalsin, että vastaus Hamletin kysymykseen riippuu täysin minusta ja toimintakyvystäni. Jos aion joutenolla ja lorviskella maanantaihin asti, kykeneväisyyteni raportin oikea-aikaiseen toteuttamiseen laskee muutamalla prosenttiyksiköllä alaviistoon. Jos taas päätän uhrata vapauteni koulutöiden puolesta, saatan jopa saada nimeni kohdalle merkinnän: hyväksytty.














Haluanko siis olla supertehokas viikonloppurentoutuja, joka vääntää raportin maanantain ja tiistain välisenä yönä tulitikut silmissä, vai kenties teho-opiskelija, joka käyttää lauantainsa raportin vääntämiseen ja saa nauttia 10 tunnin yöunista ma-ti välisenä yönä? Joudun tekemään valinnan. Valintojenteko on minun Akilleen kantapääni. Heikko kohta, joka murtuu paineen alla. (Olen varma, että aivoista löytyy ihan konkreettinen valintojenteko-lohko, jonka vahvuus riippuu sekä geeneistä, elintavoista, että ympäristöstä)


















Unesta en halua tinkiä etenkään tänä syksyisenä ajanjaksona, jolloin tuntuu muutenkin siltä, että päivänsä voisi käyttää nukkuen ja pyjamassa hihhuloiden. On siis nöyrryttävä pakon edessä ja tingittävä viikonlopusta. Koululaitoksen on syytä korvata tämä minulle ruhtinaallisesti takaisin...

***   ***   ***     ***   ***   ***   ***   ***
Viisi tuntia siinä hujahti, että huiskis! Mutta valinnanvaikeudet eivät loppuneet siihen. Raportin jälkeen jouduin nimittäin toisen, kerrassaan rasittavan valintatilanteen eteen. Kämppikset päättivät viettää leppoisan leffaillan ja toisaalla alkoivat houkuttelevat kotipippalot. Kumpi vai kampi? Vastaus: Molemmat, kiitos! Hörppäsin mukillisen kaakaota kämppisten kanssa ja katsoin puolet Gladiaattorista, kunnes päätin jatkaa iltaa baanalla suomalaistovereiden kanssa. Lauantaistani tuli siis kerrassaan hypertoiminnantäyteinen ja superaktiivinen(lue=hypomaaninen)  

Aktiivisuus ruokkii aktiivisuutta. Niin se vaan menee. 

***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***   ***
On sunnuntaiaamu (eikö 14.00 lasketa aamuksi jos on mennyt nukkumaan viideltä?) ja pääni on kaurapuuroa. Kotiintultuani linnut sirkuttivat ikkunan takana ja taivas näytti merkkejä kirkastumisesta. Minä vedin verhot kiinni ja pistin unta kuuppaan. Nyt päässäni vallitsee sumuinen sunnuntaiolo. Yöllä keskusta oli tiheän sumuverhon alla ja syksyinen usva pujahti korvistani sisään tulematta ulos. Siellä se velloaa ja verhoaa alleen kaikki uhkaavasti pintaan pyrkivät ajatuksenpuolikkaat. Kiitän itseäni siitä, että hoidin kaiken aivotoimintaa vaativan työn lauantaiaamuna, huolimatta siitä, että se vaati aimoannosen itsesuggestiota ja omalle pyllylle potkimista. Työt tehty! Relax! Aivojen paikka on nyt narikassa.


 











***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Liian pitkäksi venyviin viikonloppuaamuihin sisältyy yksi kiusallinen ongelma: Aamupala-aika on nimittäin mennyt ohi(ja mahdollisesti lounas-aikakin), eikä oikeastaan tee mieli muuta kuin kahvia. Ajasta riippumatta ensimmäinen ateria heräämisen jälkeen on kuitenkin nimeltään aamiainen. Minulle on tässä viikonloppujen mittaan kehittynyt varsin epäsuomalainen sunnuntaibrunssi-traditio. Sallin itseni nukkua niin pitkään kuin unta riittää ja sitten yhdistän aamiaisen ja lounaan. Tsadam! Istuskelen tietokoneella pyjamassani kello 15.30 ja nautiskelen pekoni-muna-salaatti-täysjyvätoast-aamiaislounastani vasemmalla kädellä.(Huomio: kädessä on haarukka)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mikään ei mene niin kuin suunnittelee. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, eikä ikinä pidä tehdä liian jyrkkiä päätöksiä edes viikonlopunviettonsa suhteen. Voi nimittäin käydä niin että sitä joutuu juhlimaan tahtomattaan, opiskelemaan vastoin kaikkia viikonloppulakeja tai juoksemaan tuli pyllyn alla, vaikka suunnitteli viettävänsä letkeän leppoisaa pyjamalauantaita. Minun lauantaini oli ylisosiaalinen, aivan liian tehokas ja turhan energiapitoinen (=Energinen. En siis puhu ravinnon tai nesteiden tarjoamista energiamääristä ja jälkimmäistä on parempi olla laskeskelematta.) Toiminnantäyteinen vapaapäivä osoittautui ihan mukavaksi poikkeukseksi tasaisen tylsien päivien keskellä.

Jääköön se kuitenkin poikkeukseksi.

Sunnuntaini näyttää alustavasti juuri siltä, miltä pyjamaorientoituneen, viikonlopun merkityksen sisäistäneen ihmisen sunnuntain voi vaan kuvitella näyttävän. Päiväni on nimittäin seurannut orjallisesti jo perjantain oppitunnilla hartaudella suunnittelemaani kaavaa: Nyt mä olen vaan.










...Ja otan täyden vastuun olemisestani

maanantai 14. marraskuuta 2011

Muumaamansikkaa

"On se ihanaa kun marraskuussakin saa mansikoita!" kämppikseni hihkaisi tultuaan kotiin ruokaostoksilta. Lapatessaan löydöksiään keittiönpöydälle hän kertoi rakastavansa mansikoita ja olevansa järjettömän onnellinen siitä, että punaisia kesän marjoja saa kaupasta ympäri vuoden. Asda Superstoressa myytiin erikoistarjouksella 300g mansikkarasioita kolme kahden hinnalla(!), joten ystäväni oli samantien ostanut kuusi rasiaa, näin ollen vaivaisella neljän rasian hinnalla. (Olkoonkin, että yksi rasia kustantaa likimain 3 puntaa, eli nelisen euroa)












Myöntelin, vaikka mielipiteeni olivat hieman eriäviä. Ei sillä, pidän minäkin mansikoista, mansikkajäätelöstä. mansikkakakuista ja -hillostakin lettujen päällä (Voi pojat! Kukapa ei pitäisi?). En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että sesonkituotteita on saatavilla ympäri vuoden Tuoretuote-nimikkeen alla. Mitä tuoretta ja aitoa tai luonnonmukaista on kasvihuonemansikassa, joka on saatu kasvamaan energiasyöppöjen lämpölamppujen avulla ja joka ei ole koskaan kuullut aurinko-nimisestä luonnonihmeestä? Green House(Effet) -Strawberry olisi lähempänä totuutta ja saattaisi pysäyttää asiakkaan miettimään omaa ekologista jalanjälkeään. Jospa malttaisin odottaa kesään asti?

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mansikoilta ne näyttivät, kämppikseni marjalöydökset. Hän sanoi olevansa karjuvan nälkäinen ja nappasi suuhunsa muutaman mansikan noin niin kuin aperitiiviksi. (Huomioi: Ravitsemusjuttuja opiskelevana analysoin herkästi syömisen tarkoitusperiä, motivaatiota ja sormien välistä suun kautta nieluun uppoavien palasten syy-seuraus-suhteita) Pilkoin paraikaa ugandalaista banaania turkkilaisen Naturell Yoghurtin sekaan kun näin sivusilmällä kämppikseni kurottavan kaapistaan sokerisirotinta. "Eikö ollut tarpeeksi makeita?" kysäisin puolivitsillä, kuoleman vakavana. Ystäväni suupielet vetääntyivät alaviistoon ja hän näytti miettivän suuhunsa päätyneen mansikan aromivivahteita. "Ei se maistunut yhtään samalle kuin itsepoimittuina," hän totesi apeana ja lorautti ruokalusikallisen sokeria seuraavan marjansa päälle. Prosessoitua valkoista sokeria sitäkin prosessoidumman vesimansikan päälle! A vot!

Luonto ja ruoansulatus kiittävät ja niiaavat syvään. 
(Sulje silmäsi ja kuvittele niiaava ruoansulatuselimistö)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Ruokaturvallisuutta ja ravitsemuspolitiikkaa käsittelevä oppitunti osui kuin nyrkki silmään edelläkuvattua tapahtumaa ajatellen. "Miksi ruoan hinta jatkaa nousuaan, vaikka satojen pinta-alat ovat kasvaneet?" Opettajatar pyörittää itse maitotilaa miehensä kanssa Etelä-Dorsetissa ja tietänee mistä puhuu. Listallemme kertyi monen monta kohtaa aina öljyn, materiaalien ja työvoiman kallistumisesta ravitsemustiedon tuomiin kuluttaja-asenteiden muutoksiin ja kasvihuoneilmiön vaikutuksiin asti. Yksi kohta herätti kuitenkin suurimman huomioni ja johdatti ajatukseni kohti pitkäkestoisen muistiapasiteettini arkistoja.
* Eräs syy hintojen nousuun: Kausituotteiden saatavuus ympäri vuoden. (Lue mieltäni=Ne mansikat!)














(Yllä: Kambodza. Maria ja Durian-hedelmiä. King of the fruits. Ko. hedelmää myytiin myös Lontoon China-townissa. Pakko myöntää: Ilahduin, vaikka vihastua olisi pitänyt.)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Joku miettii nyt, että So What? (Matti Nykäset kysyvät So Not?) Mitä sitten jos mansikoita viljellään kasvukautensa ulkopuolella? Mitä haittaa siitä on kenellekään (lue=minulle personally)? Se on vaan sou sou, eli sillä lailla, että talvella kasvatettavat kesätuotteet kuluttavat mahdottoman paljon energiaa ja vesivaroja ja aiheuttavat mojovat kuljetuskustannukset kun sekä Keijo Kilpisjärveltä, että Aarne Ahvenanmaalta haluavat nauttia tuoreita mansikoita ympäri vuoden. Haluilla on hintansa. Ja luonto sen hinnan maksaa loppupeleissä, pitkässä juoksussa, sukupolvien mittaisen mataronin loppumetreillä. Sama se on kaikkien eksoottisten tuotteiden kanssa, joita emme parhaalla taidollammekaan kykene kasvihuoneissa viljelemään, vaan joita on pakko rahdata rekkakonteittain aina Afrikasta, Aasiasta ja Alaskasta asti. Pakko. Mikä pakko?

Tiedän muutaman ravintolan tämän saarivaltion sisällä, joista saa alligaattorin ja kengurunlihahampurilaisia. Eksotiikkaa urbaanissa betonihelvetissä! Voisi helposti kuvitella, että tulee jopa halvemmaksi syödä ulkomaisia herkkuja omassa kotimaassaan, kuin lähteä varta vasten Alligaattori- tai Kengurumaahan lounastamaan. Mutta mitä onkaan maksanut kyseisten lihojen matka villin luonnon keskeltä keskelle ketsupilla ja majoneesilla alustettuja kertakäyttölautasiamme? Pakkausmateriaaleista, säilöntäaineista, lisäaineista, bisnessopimuksista ja kansainvälisillä markkinoilla vaadittavista myyntiluvista puhumattakaan. Tai siitä kertakäyttölautasesta. (joka onkin sitten ihan uuden tekstin--ja jonkun toisen alan--asioita)

Vastaus Arvaus kysymykseeni: Luulenpa, että ainakin kolme. (Summa, jonka kauppiasta leikkivä pikuveljeni antoi hinnaksi kaikille myymilleen tuotteille)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Kestävän kehityksen näkökulmasta katsottuna kestävin perusta on niillä valtioilla, jotka kykenevät tuottamaan tarvittavat ruokavarat ensisijaisesti omalle kansalleen ja tuomaan mahdollisimman vähän tuotteita ulkomailta. Mutta miten on sellaisten valtioiden laita, joiden tuotannosta suurimman osan ostavat muiden maiden jättiyhtiöt? (ketään erityistä nimeltä mainitsematta) Mainitsenpa yhden em. maista: Uganda. Se on maa, joka kykenisi ruokkimaan koko Afrikan jos sen tuotanto alettaisiin kohdistaa poispäin Länsimaista, omaa maanosaa kohti.

Esimerkiksi Britanniassa 48 % ihmisille tarkoitetusta ruoasta tulee omasta maasta ja loput 52% ulkomailta. Tilastot puhuvat myös karua kieltä kotitalousjätteen määrästä. Sitä nimittäin kertyy 90kg henkeä kohti vuodessa mikä on enemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Kerrassaan musertavaa. Otamme vastaan Ugandalaisia hedelmiä, lihoja, papuja, kahvia ja teetä, emmekä edes käytä kaikkea mitä tulemme ostaneeksi! Ja tuottajamaassa valtaväestö näkee nälkää.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Syyllisyydentunto iski tunteikkaaseen mieleeni. Kaverini mansikat, jotka toki olivat epäenergiatehokkaasti tuotettuja, epämakeita epämansikoita, jotka pitkässä ravissa kuluttavat luonnonvaroja aivan suotta, olivat kotimaisia. Oman maan mansikkaa! Tuijotin ugandanturkkilaista jogurttisekoitustani suurten kysymysten kanssa. Tuleeko banaanista epäbanaani kun se viedään kauas alkuperäisiltä sijoiltaan? Mikä on banskukilon energiajalanjälki? Entäpä minun? (verrattuna kämppikseeni)

Taidan jättää asian toistaiseksi tutkimatta, koska tiedän joutuvani (liian) suurten valintojen eteen. Minulla kun on luontainen pakko saada banaaneja ympäri vuoden.

torstai 10. marraskuuta 2011

Kehitysfilosofiaa

Englanti on Euroopan kehitysmaa. Näin sanovat sekä viisaat että vähemmän viisaat, ne jotka tuntevat maan kuin omat taskunsa, ne joille tosi-tv ohjelmat kurittomista penskoista ja kaatopaikoiksi muuttuneista kodeista edustavat koko Brittein kulttuurihistoriaa ja myöskin ne autuaan tietämättömät yksilöt, jotka vetoavat median kautta välittyviin stereotypioihin. Englannissahan sataa aina, eikö? Siellähän syödään vain hampurilaisia, right? Tiedosta tai tiedon puutteesta riippumatta kaikki tietävät (lue: kuvittelevat tietävänsä), että Englanti on jäänyt kehityksessä suurten ja mahtavien jalkoihin.

***   ***   ***   ***   ***   ***
Itse sekä kehitysmaissa että Englannissa eläneenä voin yhtään ylpeilemättä sanoa, että minulla on vertailukohta. Tiedän miltä näyttää Bangladesh, yksi Aasian köyhimmistä valtioista ja paraikaa opin enenevässä määrin tietämään miltä näyttää ( ja tuntuu, kuulostaa, haisee ja maistuu) tämä Enklanti. Täällä saarivaltiossa, kuten muissakin länsimaissa peruselämän edellytykset, koulutus, työllisyys, terveydenhuolto ja ihmisoikeusasiat ovat jotakuinkin kohdillaan verrattuna monien päiväntasaajan alapuolella sijaitsevien valtioiden tilanteeseen. Kaupasta saa ruokaa(unohtamatta mahdollisuutta valita myös epäruokaa niin halutessaan), liikennesääntöjä noudatetaan, koska kaikki tietävät että homma toimii vain yhteisten sääntöjen mukaan, eikä auktoriteetteja ole lahjominen. (Jos reputan kokeen, niin reputan kokeen, vaikka lupaisin haravoida opettajan pihamaata koko syksyn tai tuoda tälle joululomalta 10kg Fazerin sinistä).
Keltaliiviset kaupunkipoliisit (huom. kuvan lontoolainen raksamies ei liity asiaan) astelevat rintakilvet kohoillen ympäri pitäjää ja luovat kaupunkiin turvallisen fiiliksen. "Safe Dorset for you" lukee suurin fontein poliisiautojen kyljissä. (Tarkennus: Dorset=Meidän lääni)
Bussikuski rahastaa listassa näkyvän summan ja antaa rahasta takaisin jos kokee saavansa liian suuren setelin. Vau! Kehitysmaissa täytyy itse olla tarkkana, mutta täällä vastapuolikin on mukana rehellisyys-pelissä. Lisäksi olen huomannut, että vaikka minut noteerataan ulkomaalaiseksi, maksan kyydistä ja ostoksistani saman summan kuin paikalliset. Kerrassaan mainiota!

***   ***   ***   ***  ***
Kaakkois-Aasiassa maksoin kerran ajattelemattomana riksakyydistä parin dollarin hinnan, summan jota kukaan paikallinen ei voisi kustantaa viikonkaan työputken jälkeen. Vapaa hinnoittelu on bisnestä parhaimmillaan! Välivaroitus: Eräs taksikuski kertoi minulle, että Ruotsissa on jo siirrytty samaan malliin. Matkustakaa siis taksilla Suomessa vielä kun hinta näkyy mittarissa-kohta ei meinaan välttämättä näy. (mikäli jatkamme Ruotsin mallien imitoimista tälläkin saralla)









Takaisin kotimaahan. Mitä mieltä siis itse olen henkilökohtaisten kokemusteni valossa? Kyllä, Englanti on Euroopan kehitysmaa. Älä suotta mene pois tolaltasi! Minäpä selitän. Kuten kerroin, täällä on asiat pintapuolisesti hyvin. Englantilaisittain= Oolrait. Elämä luistaa, valtakunnassa on rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.(Joulun lähestyminen tekee ihmisistä enkeleitä) Syvemmälle kurkistettaessa moni asia on kuitenkin samalla tasolla Bangladeshin kanssa. (B. edustaa tässä kontekstissa kaikkia ns. alikehittyneempiä maita). 

Sosiaaliturvasta ei ole täällä tietoakaan eli toisin sanoen: Jos britillä ei ole työtä tai opiskelupaikkaa, hän on auttamatta Pee Aa. Kaduilla istuskelee oman maan kerjäläisiä aivan kuten köyhissäkin maissa. (Ja ei, he eivät ole spurguja, kadun miehiä jotka ovat siellä vapaasta tahdostaan--He ovat siellä, koska heillä ei ole paikkaa minne mennä.) Englanti pitää myös kärkipaikkaa teiniraskauksissa, mikä on kerrassaan surullinen ilmiö. Sukupuolitaudit, itsemurhat ja elämäntapasairaudet tekevät huimia piikkejä valtion budjettiin ja hyvinvointitilastoihin. Eikä pelkkiin tilastoihin, tilastoista viis!, vaan ihmisten hyvinvointiin kaikkinensa.















(Ylläolevaan kuvaan liittyvä uutinen löytyy Ajankohtaisuutislähetyksiä-sivultani: Brittinuorilla Euroopan huonoimmat käytöstavat)

Olen pannut merkille myös yhteiskunnan mittakaavassa pienempiä, muta sitäkin merkittävämpiä puutteita. Pullonpalautussysteemiä ei ole, joten muovi ja lasiputeleita lojuu pitkin katuja päätymättä kierrätykseen. Roskapussit heitetään kadun varteen roska-autojen kerättäväksi niin yksityisasunnoista kuin ravintoloista ja liikkeistäkin. (Voitte kuvitella miltä näyttää keskustan kauppakatu sulkemisaikojen jälkeen) Kodinhoidossa ollaan aivan kädettömiä ja monet yleishyödykkeet puuttuvat kokonaan. (Pide-hana, astiankuivauskaappi, juustohöylä ja petauspatjat vain muutamia mainitakseni.) Puutteita löytyy jokaiselle sormelle ja varpaalle, mutta toisaalta: Mistäpä ei löytyisi?  

Show me the way to paradise!













(Yllä: Indian landfill full of British rubbish. Briteistä rahdataan jätteitä Intiaan. "They’re shipping out their garbage and their responsibility.”-Indian Rubbish researcher)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Työllisyys, koulutustaso, varallisuus ja terveys määrittävät kansan hyvinvointia tilastotasolla. Mutta onko siinä kaikki? Jos sukelletaan syvääkin syvemmälle kulttuurin pinnan alle etsimään sitä mikä todella merkitsee, sieltä ei löydy killinkejä eikä sujuvasti toimivaa lakijärjestelmää. Kaikkein syvimmällä kulttuurin ytimessä ovat ihmiset. Elämä. Hyvinvointi, joka rakentuu ihmisen sisältä, itsetunnosta ja onnellisuudesta.


















"Onni on kuin sokerihattara. Pehmeä, pyöreä, aistikas, vivahteikas, viipyilevä, tahmea ja kaikkialle tarttuva. Se jättää makumuiston hampaankoloon, tuoksumuiston sieraimiin ja täyttymyksen tunnon kylkiluiden alle. Jos hattara on koukku, niin sinä olet ahven."


***   ***   ***   ***   ***
Eilen jonotin postissa lähettääkseni kirjeen, kun kuulin edelläni olevan nuoren somalipojan juttelevan niitä näitä postin työntekijälle. "Kauas oot ollut täällä töissä? Onks sulla lapsia, Dude?" Ne juttelivat noin vaan postimerkkien teippailun lomassa, ihminen ihmiselle. Tavallisia asioita. Kaupan kassoilla olen huomannut saman ilmiön, samoin kuin kaupungilla kadunmiesten ja kaupunkilaisten välillä. Näin erään parturikampaamon pitäjän juttelevan tupakkatauollaan kampaamon kulmalle pesänsä tehneelle kerjäläismiehelle kuin jokapäiväiselle tutulle. Kirjastossa käydessäni jouduin kasvotusten vaikeaselkoisen hakukoneen kanssa ja kun epäröin liikkeitäni 2 sekunnin ajan, lukunurkasta hyppäsi vanhempi mieshenkilö auttamaan koneen kanssa. "Let me show you," hän alkoi opastaa intopiukeana. Vau!








Missään toisessa länsimaassa en ole kohdannut vastaavaa ystävällisyyttä, avoimuutta ja sellaista vilpittömän aitoa kanssakäymistä, jota small-talkiksikin kutsutaan. Briteissä ihmiset eivät näy vetävän tiukkaa rajaa työminän, arkiminän, kouluminän, yksinäisen ja yhteisöllisen minän tai haluanollarauhassa-haluanseuraa-minujen välille. Kun on asiaa, se sanotaan. Kun joku tarvitsee apua, häntä autetaan. Samaan tapaan ihmissuhteet toimivat Bangladeshissa. Kehitysmaa -nimitys on aina tuntunut minusta kalsean kolkolta kehitysmaissa matkustaessani, koska ihmisten välinen yhteys tekee ilmapiiristä mitä rikkaimman ja lämpimimmän. Kehityksen vajavaisuus ja pikkuporsaanreiät siellä täällä tukkeutuvat silmiltä piiloon sillä hetkellä kun ihminen hymyilee ihmiselle ja sanoo: "Hi! How are you?"

maanantai 7. marraskuuta 2011

Virhevärivalintoja

Sulattelen tässä erästä hykerryttävällä tavalla epämiellyttävää ja kutkuttavalla tavalla ratiriemukasta tapahtumaa. Se otti paikkansa eilen, eli nykyiselleni puhekielelleni kääntäen: It took place yesterday. Olin kirjoittamassa blgitekstiä jostakin hyvin merkityksellisestä, muistaakseni pyrkimyksestäni valloittaa kattoa kohti kohoava likapyykki-Everest viimeistään jouluun mennessä, kun päätin laittaa itseni hetkeksi katkolle. (Muistutus= Nou problem with alcohol) Psykologian tunnilta valaistuneena nimittäin tiedän, että aivot tarvitsevat pikkubreikkejä voidakseen siirtää informaatiota lyhyestä muistiyksiköstä pidempään säilytykseen. Sinne tiensä raivannut tietotaito on kuin Lidlin kuivakakku--Käyttövalmis 24/7 Forever and more! On kuitenkin huomattava yksi merkittävä ero: Syväänjuurtunut tietotaito kannattaa ottaa käyttöön niin taajaan kuin mahdollista, mutta E-koodikakulle on eniten käyttöä koriste-esineenä.                                                     

***   ***   ***   ***   ***   ***                                        
Minä siis huilasin töiden välissä. Tadaa! Siinäkö oli päivän uutinen? Minulle kyllä, teille ei. On nimittäin kerrassaan eriskummallista, että nykyään sallin itselleni lepohetkiä ja pieniä arjen nautintoja ilman tarvetta selittelylle tai syy-seuraus-suhteiden analysoinnille. Enää en pelkää en usko 100% varmuudella siihen, että asiat karkaavat hiekkana sormieni välistä tai että maapallon pyörimisliikke häiriintyy sillä sekunnilla kun minä hellitän ohjaksista. Siinä se pyörii, maailma, jalkojeni alla vaikka makaisin viikon sängyssä syljeskellen kattoon.

Nyt seuraa teidän uutisenne. Kirjoituskatkollani päätin poiketa Wilkinsonilla, paikallisessa Tavaratalo-säästökarit-systeemissä ostamassa uudet lakanat. (Tarkkasilmäinen lukija saattaa löytää vanhojen, pariin kertaan nurinpäin käännettyjen lakanoiden sijainnin tämän tekstin ensimmäisestä kappaleesta). Nappasin korin kainalooni ja päätin hakea aisteille nautintoa kauppareissun lomassa. Maisemakierros alkoi joulukrääsäosastolta, jossa silmäni saivat iloa monenkirjavista röyhelöistä, kimallekorteista ja pikkuriikkisten kristallieläinten kimalluksesta. Vierelläni seisoi vihreäpipoinen mies. Hän piteli posliininorsua kädessään samalla kun minä tutkailin pöydän antia. Huomasin hänen vilkuilevan minua kulmiensa alta. Häh, täh? Onks mun hiukset huonosti? Tunnetaanko me jostain?

***   ***   ***   ***
Seuraavaksi siirryin haistelemaan tuoksukynttilöitä vessa-osastolle. (Täällä kynttilät on sijoitettu poikkeuksetta samalle hyllylle vessapaperien ja vessanpyttyhajusteiden kanssa. Don´t ask why.) Leijuin humalluttavan vanilja-aromin huumassa kun vierelleni ilmestyi ihmishahmo. Se mies. The man. Se sama keski-ikäinen vihreäpipoinen mies! Vilkaisin syrjäsilmällä hänen kädenliikkeitään, joilla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ostoaikeiden kanssa. Tällä kertaa hän piteli vessanpytynraikastuspakettia jähmettyneiden sormiensa välissä samaan zombimaiseen tyyliin kuin edellistä posliininorsua. Jätin kynttilät hyllyyn ja livahdin liinavaateosastolle. Mies kääntyi oitis katsomaan perääni. Aapuuva.

Eipä aikaakaan kun se oli siinä jälleen, vierelläni, the mies. Vertailin juuri kahden aluslakanapaketin hintoja ja laatuja kun hän pujahti hyllyn takaa eteeni ja avasi sanaisen arkkunsa. "Hello. I have to tell you one thing. You are beautifull." Öö, kiva. Oikeesti siis kiva! Kiitin ja sanoin, että mukava kuulla. "Miehet eivät yleensä sano tuollaista ääneen," naurahdin. Sitten hän sanoi jotain niskavillatpystyynnostattavan karmivaa. "Olen nähnyt sinut usein kaupungilla ja katsonut miten kaunis olet." Usein? Katsonut? Minua? Ootsä seurannut mua!? Hymyilin tyhmänä. Kiva. Hän uteli milloin olin tullut kaupunkiin, kauanko ajattelin viipyä ja missä asun. Paljonpuhuvat vastaukseni kuuluivat seuraavasti: Vähän aikaa sitten/Jonkun aikaa vielä/Vähän matkan päässä.


Mies oli kaikkiaan varsin mukava. Miellyttävä, suloisen ujohko ja kuitenkin rohkea paljastaessaan tuntemuksensa. Ja kuitenkin about isäni ikäluokkaa. Hän sanoi olevansa häpeissään tästä röyhkeästä eleestä, mutta ei voinut olla kertomatta ajatuksiaan. Sanoin että No probleemos! Kukapa ei tykkäisi kuulla kehuja? Lopulta hän alkoi tehdä lähtöä ja vihjaisi asuvansa ihan Lansdownin(minun asuinalueeni) ja Boscome Gardensin(minun lempipuistoni!) välissä. "Paremmalla ajalla vien sinut kahville," hän vinkkasi ja lisäsi tunnistavansa minut kirkkaanvihreästä takistani. "Siitä muistin sinut nytkin," hän paljasti. Ai kun kiva! Brilliant! (Lisämerkintä ToDo-listalle: Osta uusi takki)

***   ***   ***   ***   ***

Ei se siihen loppunut. Luulin miekkosen jättäneen minut rauhaan, mutta se ilmestyikin eteeni seuraavassa hyllyvälissä. Tärkein unohtui! Hän ojensi minulle rypistyneen kuittipaperin, johon oli kirjoittanut nimensä ja puhelinnumeronsa. "Soita milloin tahansa," hän, Keviniksi paljastunut, isäni ikäinen partneriehdokas totesi hymynhäive suupielessään. Hymyilin takaisin, vaikka suunnittelin jo mielessäni uusia kävelyreittejä ja ympäristönväreihin mukautuvan vaatetuskerran hankkimista. Kevin huikkasi See you soon ja virnisti koko purukalustonsa leveydeltä liuetessaan kassaa kohti. Muuten hyvä, mutta yksi heikko kohta syöksi Kevin-raukan suin päin ulos ihanneaviomieslistaltani. Siltä puuttui kolme hammasta.


Any time! No time.


perjantai 4. marraskuuta 2011

Vesipäiväraportti

Olen tässä viettänyt varsin nestepitoista päivää. Mummoluontoisille huolehtijoille tarkennus heti alkuun: Pääni on vesiselvä ja kehon alkoholipitoisuus pyöreä nolla! En ole intoutunut klubielämästä, enkä iltojeni tuhlaamisesta Bournemouthin yökerhoissa (pahoittelut em. verbin käytöstä niille, joille baarimaailma on henki ja reikä). Samalla kumoan myös toisen mahdollisen epäilyksenne: En pode niin korkeatasoista syysmasennusta, että se ajaisi minut ryypiskelemään yksinäni pienessä opiskelijahuoneessani, olkoonkin, että kahden litran päärynäsiideri kustantaisi puolet vähemmän kuin iltapalaksi nauttimani 2dl vaniljajogurtti ja reilun kaupan banaani. Vettä laimeammissa on siis pysytty ja tullaan pysymäänkin (viimeistään tämänpäiväisen alkoholiluennon jälkeen).

Mistä siis on peräisin tämä kosteustasapainon äkkijyrkkä noususuhdanne? Vastaus: Lukuisen kosteuttavan tekijän yhteisvaikutuksesta.
Syy nro 1) Olen Britanniassa ja täällä on syksy. Ne, jotka tuntevat Britannian maantietoa ja (ennen kaikkea) stereotypioita, osaavat laskea yksi yhteen. Vettä tulee kuin Esterin sanonko mistä(?) ja saarivaltiolle tyypillinen nahkean nihkeä sadevesi peittää kaiken näkyvän ja olevan limaisen kelmunsa alle. Lenkkarini ovat kastuneet ja kuivuneet niin moneen kertaan, että on vain ajan kysymys milloin ne muuttuvat rusinoiksi. Näköjään Catmandu-laatuun voi kuitenkin luottaa, sillä toistaiseksi popot ovat säilyneet uudenveroisina kaikista lätäkkö- ja suihkukokemuksistaan huolimatta. (Huom: Tämä välimainos on täysin puolueeton ja perustuu rehelliseen, henkilökohtaiseen käyttäjäkokemukseen. Sukulaisiani tai ystäviäni ei ole töissä Catmandoon tehtailla)

Säästä on kiva puhua silloin kun sää on kiva. "Nice weather, isn´it?" Britit ovat kuuluisia small-talk-taidoistaan, mutta missään ei mainita säätilamuutosten vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Sateella täällä ollaan sanattomia! Olen havainnut, että mitä syksymmälle mennään, sitä harvempi moikkaa perinteiseen tapaan: "Hi, how are you?" (=Moi! Mitä kuuluu?) Loka-marraskuusta alkaen täällä tervehditään tönkköön suomalaiseen tyyliin: Hi! (=Moi!) Vaikka ensimmäiseenkään ei kuulu vastata perusteellisella selonteolla päivän tapahtumista, seuraavaan ei missään nimessä tule vastata muuta kuin ytimekkäällä vastaiskulla: Hi! Enempää ei tarvitse kysyä. Taustalla lienee oletus siitä, että sateella kenellekään ei voi kuulua hyvää.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Siirrytäänpä ulkoa sisätiloihin, eli suoraan kemian laboratorioon. Märkyysolotilan aiheuttaja osa 2) Virtsanäytekoe. Laboratoriotunnilla analysoimme vapaaehtoisten lahjoittajien virtsanäytteiden C-vitamiinipitoisuuksia. Ensimmäisen näytteen luovuttaja oli nauttinut tavallisen terveellisen aterian, seuraavan näytteen antaja oli lisäksi juonut litran appelsiinimehua ja seuraavan näytteen antaja napsinut lisäksi muutaman C-vitamiinipillerin. En rasita teitä akateemisilla faktoilla, mutta mainittavan arvoista on kertoa että liiallinen C-vitamiini ei edistä terveyttä, koska kehon maksimirajan ylityttyä ekstra-aines erittyy virtsaan. Tulos ei siis yllättänyt: Kakkoskaverin, samoin kuin tablettihemmon ureat olivat miltei 100% C-vitamiinia. Perusruokavalion lisäksi ei tarvitse napsia nappuloita! 

Nesteasia jatkui seuraavalla luennolla. Vesi vaihtui alkoholiin. Kunkin tuli merkitä listaan montako annosta alkoholia tuli nautittua edellisenä päivänä. Opettaja myhäili, että taitaa olla krapulassa osa porukkaa eilisen opiskelijariennon jäljiltä. (heh heh) Lista oli itse asiassa varsin yllättävä: naisten listalla viisi nimeä (omani mukan luettuna) näytti pyöreää nollaa, ja loput 8 vastannutta olivat nauttineet maksimimäärän eli yli 10 annosta. Miesten lista näytti tismalleen samalta: 5 nollaa ja muutama överikymppi.

Mitä tästä opin? Uudelleen sen saman asian, jonka olen todeksi todennut mitä ihmeellisimmissä asiayhteyksissä. Ääripää on ylivoimaisesti suosituin sijainti.


***   ***   ***   ***   ***   ***

Siirrytään kohtaan nro 3) Vesi on aiheuttanut ongelmia myös täällä kotona. Kääntäen=Vettä ei tule. Ei ainakaan säännöllisesti, eikä varsinkaan tahtoni mukaisesti. Pitkäkestoiseen muistiini on tallentunut seuraava toimintaohje jo lapsuudesta saakka: On=päällä. Off=Pois päältä. Punainen=Lämmin. Sininen=Kylmä. Viisivuotiaana oppimaani taitoa olen menestyksekkäästi käyttänyt hyväksi myös täällä Briteissä, jossa punainen ja sininen ovat harvinaisen selkästi erotettavissa toisistaan. Ne ovat nimittäin kokonaan eri hanat. Punaisesta hanasta tulee kuumaa ja sinisestä kylmää vettä. Ihanan helppoa elämää! Syväänjuurtunut tietotaitoni osoittautui kuitenkin epätodeksi, koska viimeiset kaksi päivää kaikista hanoista on tullut pelkkää kylmää vettä.


Kilttinä tyttönä odotan josko joku muu viitsisi valittaa isännöitsijälle ensin. "I am fine," hymyilen vaikka nyppii. Kunhan pohjatyö on hoidettu eli joku toinen saanut ylleen kitisijän leiman, voin minäkin mainita asunnossani ilmenneistä ongelmista vaikkapa sähköpostin välityksellä. Toisin sanoen= anonyymisti kasvojani menettämättä. Lopulta kun valittajakomppaniaan on siunaantunut vähintään satakunta opiskelijaa(asutolassamme on 210 asukasta), saatan hyvinkin liittyä tuohon vuokranalennusta vaativien opiskelijoiden kapinalliseen joukkoon.

Lämmintä suihkuvettä odotellessa kuljen koulusta kotiin kiertoteitä pitkin ja annan hiusteni kastua sateessa suihkunraikkaiksi. Nice weather isn´t it?

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vähempääntyytymisen vaikeus

Haluatteko kuulla faktoja Britannian maatalouspolitiikasta? Stop stop stop... Älä vielä pakene! Ole huoleti, en aio puhua politiikkaa, saati maatalousasiaa. Aihe nyt vaan sattuu kellumaan mieleni pintavedessä sitkeästi kuin sinilevä, eikä päästä sisimpäni järveä rauhoittumaan. Levottomuus sai alkunsa ravintoketjua käsittelevällä oppitunnilla, joka käsitteli aihetta: Common Agricultural Policy eli kavereiden kesken CAP. Kuulin samat faktat kaksitoista kertaa (lue= 12) kunkin työryhmän esittäessä identtiset löydöksensä suullisten esitelmien muodossa. Mitä jäi korvan taakse? Täytyypä tarkistaa muistiinpanoista...

Avartavimmat maatalouskeskustelut olen käynyt oppituntien ulkopuolella paikallisten ystävieni kanssa. Päivänä eräänä sattui niin, että olin juuri suunnittelemassa ruisleipäjuuren valmistamista (tai pikemminkin tee-se-itse-täysjyväsämpyläjauhon muuttamista sämpylöiksi) kun kämppäkaverini pölähti keittiöön omien leipäunelmiensa kanssa. Hän oli päättänyt hemmotella itseään tuoreilla, kulmakaupan omatekoisilla vehnäpalleroilla, joita sämpylöiksikin kutsutaan. Hand-made, fresh, tasty and light, no additives--ei lisäaineita, ei väriaineita, tuoretta, kevyttä ja maistuvaa!

Kämppikseni asetti pullat (anteeksi: leivät) lautaselle, levitti niille hieman margariinia, asetti juustosiivut molempien puolikkaiden päälle ja tyrkkäsi herkkupalat mikroon. "My favourite bread!" hän hihkaisi. (=Lempi leipääni!) Kysäisin onko hän koskaan maistanut ruisleipää. Hän tuhahti ja sanoi tietävänsä kaikki täysjyvät ja muutkin jyväversiot. Jatkoin inttämistä. "Mutta oletko kokeillut oikeaa ruisleipää?" Kyllä, sanoi maistaneensa, mutta ei pitänyt omituisen kitkerästä mausta. Vitsailin, että ehkä hän ei ole maistanutkaan sitä Oikeaa, 100 % ruista. "Meillä on sitä kaupassa," hän tiesi kuitenkin kertoa. Minun ei auttanut kuin nostaa esiin viimeinen valttikortti. Ratkaiseva kysymys: "Onko teidän ruisleipä kovaa vai pehmeää?" Tattaraa! Hän katsoi minua kummissaan ja vastasi päivänselvän tosiasian: "No se on samanlaista kuin paahtoleipä!"

Voihan Toast ja Sandwich sanon minä! (Ylläolevassa kuvassa: Äiti muuttoviikollani Englannissa. Teimme ruisleipälöydön, kuten kuvasta näkyy)

Surusilmin katsoin kämppistäni, joka ei ole koskaan kokenut todellista rukiin makua, eikä uskaltanut tarttua tarjoamaani siivuun. "Näyttää liian mustalta," hän nauroi. Minä puolestani häikäistyin hänen lautasellaan juustosulan alla tirisevän sämpyläpariskunnan valkoisuudesta. Aurinkolaseja olisin tarvinnut.



Täällä ei selvästikään tiedetä hyvän päälle, mietin myötätuntoisena kaikkia brittiläisiä rukiinkarttajia kohtaan. Mutta toisaalta: Jos ei tiedä paremmasta, parasta on se mitä on tarjolla juuri nyt. Minä tiedän paremmasta ja olen siitä johtuen kivuliaassa asemassa paikallisiin verrattuna. Kanssaeläjät nauttivat vehnäleivästä, mutta minä kaipaan reissumiestä. Se joka ei tyydy tarjontaan, on tavoittamattomien himojensa uhri.


Hallitsemattoman ja hillitsemättömän himon ottaessa vallan uhreiksi joutuvat lopulta äiti, iskä, kaverit ja työkaverit, joiden on täytettävä rakkaansa vaatimukset. Onneksi äidit tietävät tytärten tarpeet pyytämättäkin.