sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Epävakaat vapaat

Viikonloppujen merkitys on avautunut minulle uudestaan opiskelun myötä. Siitä huolimatta, että meillä on oppitunteja vain pari tuntia päivässä ja keskiviikkokin on vapaapäivä(pikkulauantai kun on täälläpäin melkein sunnuntaihin verrattava pyhä), perjantain viimeisellä tunnilla ilmassa leijuu käsittämätön vapaudenhuuma. Aikuisopiskelijat ja luokan nuorimmaiset(lue=ensikertaa kotoa suureen maailmaan lähteneet college-tytöt) yhtä kaikki liikehtivät levottomina tuoleillaan ja vilkuilevat rannekellojaan minuutin välein. Eikö olis jo aika?













Yliopistolaiselle kahden päivän vapaaputki on kuin kesäloma ekaluokkalaiselle. Sitä odotetaan utopististen haavekuvien ja suureellisten suunnitelmien kera ja sitä kohti rynnistetään kyynärpäätaktiikalla kuin Hulluilla Päivillä lentolippuja ostamaan. Minä ensin! Eikun minä! Jokainen minuutti on kultaakin kalliimpi, eikä yhtäkään ylimääräistä aikayksikköä sovi hukata koulurakennuksen ovien sisäpuolella. Perjantaina kello 17 alkaa näiden raskaantyönraatajien oma aika, jolla ei ole (lue=ei pitäisi olla) mitään tekemistä koulun kanssa. Piste.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***    ***    ***
Vaan kuinkas Marialle kävikään? Heräsin lauantaiaamuna mielessäni yksi ainoa sana: raportti. Ruoansulatussysteemiä käsittelevän, 5-sivuisen raportin deadline(=kuolemanraja) häämöttää tiistaissa kello 15 kohdalla. Siihen mennessä minun olisi pudotettava aivojeni ja sormieni yhteistyön tuotos opettajan lokeroon. Can Do OR No Can Do? That is the question. Oivalsin, että vastaus Hamletin kysymykseen riippuu täysin minusta ja toimintakyvystäni. Jos aion joutenolla ja lorviskella maanantaihin asti, kykeneväisyyteni raportin oikea-aikaiseen toteuttamiseen laskee muutamalla prosenttiyksiköllä alaviistoon. Jos taas päätän uhrata vapauteni koulutöiden puolesta, saatan jopa saada nimeni kohdalle merkinnän: hyväksytty.














Haluanko siis olla supertehokas viikonloppurentoutuja, joka vääntää raportin maanantain ja tiistain välisenä yönä tulitikut silmissä, vai kenties teho-opiskelija, joka käyttää lauantainsa raportin vääntämiseen ja saa nauttia 10 tunnin yöunista ma-ti välisenä yönä? Joudun tekemään valinnan. Valintojenteko on minun Akilleen kantapääni. Heikko kohta, joka murtuu paineen alla. (Olen varma, että aivoista löytyy ihan konkreettinen valintojenteko-lohko, jonka vahvuus riippuu sekä geeneistä, elintavoista, että ympäristöstä)


















Unesta en halua tinkiä etenkään tänä syksyisenä ajanjaksona, jolloin tuntuu muutenkin siltä, että päivänsä voisi käyttää nukkuen ja pyjamassa hihhuloiden. On siis nöyrryttävä pakon edessä ja tingittävä viikonlopusta. Koululaitoksen on syytä korvata tämä minulle ruhtinaallisesti takaisin...

***   ***   ***     ***   ***   ***   ***   ***
Viisi tuntia siinä hujahti, että huiskis! Mutta valinnanvaikeudet eivät loppuneet siihen. Raportin jälkeen jouduin nimittäin toisen, kerrassaan rasittavan valintatilanteen eteen. Kämppikset päättivät viettää leppoisan leffaillan ja toisaalla alkoivat houkuttelevat kotipippalot. Kumpi vai kampi? Vastaus: Molemmat, kiitos! Hörppäsin mukillisen kaakaota kämppisten kanssa ja katsoin puolet Gladiaattorista, kunnes päätin jatkaa iltaa baanalla suomalaistovereiden kanssa. Lauantaistani tuli siis kerrassaan hypertoiminnantäyteinen ja superaktiivinen(lue=hypomaaninen)  

Aktiivisuus ruokkii aktiivisuutta. Niin se vaan menee. 

***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***   ***
On sunnuntaiaamu (eikö 14.00 lasketa aamuksi jos on mennyt nukkumaan viideltä?) ja pääni on kaurapuuroa. Kotiintultuani linnut sirkuttivat ikkunan takana ja taivas näytti merkkejä kirkastumisesta. Minä vedin verhot kiinni ja pistin unta kuuppaan. Nyt päässäni vallitsee sumuinen sunnuntaiolo. Yöllä keskusta oli tiheän sumuverhon alla ja syksyinen usva pujahti korvistani sisään tulematta ulos. Siellä se velloaa ja verhoaa alleen kaikki uhkaavasti pintaan pyrkivät ajatuksenpuolikkaat. Kiitän itseäni siitä, että hoidin kaiken aivotoimintaa vaativan työn lauantaiaamuna, huolimatta siitä, että se vaati aimoannosen itsesuggestiota ja omalle pyllylle potkimista. Työt tehty! Relax! Aivojen paikka on nyt narikassa.


 











***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Liian pitkäksi venyviin viikonloppuaamuihin sisältyy yksi kiusallinen ongelma: Aamupala-aika on nimittäin mennyt ohi(ja mahdollisesti lounas-aikakin), eikä oikeastaan tee mieli muuta kuin kahvia. Ajasta riippumatta ensimmäinen ateria heräämisen jälkeen on kuitenkin nimeltään aamiainen. Minulle on tässä viikonloppujen mittaan kehittynyt varsin epäsuomalainen sunnuntaibrunssi-traditio. Sallin itseni nukkua niin pitkään kuin unta riittää ja sitten yhdistän aamiaisen ja lounaan. Tsadam! Istuskelen tietokoneella pyjamassani kello 15.30 ja nautiskelen pekoni-muna-salaatti-täysjyvätoast-aamiaislounastani vasemmalla kädellä.(Huomio: kädessä on haarukka)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mikään ei mene niin kuin suunnittelee. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, eikä ikinä pidä tehdä liian jyrkkiä päätöksiä edes viikonlopunviettonsa suhteen. Voi nimittäin käydä niin että sitä joutuu juhlimaan tahtomattaan, opiskelemaan vastoin kaikkia viikonloppulakeja tai juoksemaan tuli pyllyn alla, vaikka suunnitteli viettävänsä letkeän leppoisaa pyjamalauantaita. Minun lauantaini oli ylisosiaalinen, aivan liian tehokas ja turhan energiapitoinen (=Energinen. En siis puhu ravinnon tai nesteiden tarjoamista energiamääristä ja jälkimmäistä on parempi olla laskeskelematta.) Toiminnantäyteinen vapaapäivä osoittautui ihan mukavaksi poikkeukseksi tasaisen tylsien päivien keskellä.

Jääköön se kuitenkin poikkeukseksi.

Sunnuntaini näyttää alustavasti juuri siltä, miltä pyjamaorientoituneen, viikonlopun merkityksen sisäistäneen ihmisen sunnuntain voi vaan kuvitella näyttävän. Päiväni on nimittäin seurannut orjallisesti jo perjantain oppitunnilla hartaudella suunnittelemaani kaavaa: Nyt mä olen vaan.










...Ja otan täyden vastuun olemisestani