sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Maassa maan tavoitta

Olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että löytäisin vastakohtia negatiivisille mielikuvilleni brittiläisestä ruoasta. Olen etsinyt reseptejä internetistä, kysellyt herkullisista perinneruoista paikallisilta ystäviltäni ja nauttinut perienglantilaisia lounaita siellä täällä. Parin kuukauden sitkeän etsinnän ja naarannan jälkeen jouduin kuitenkin palaamaan takaisin tyhjin käsin. Brittiläinen ruoka on nimittäin juuri sitä, mitä olen aina ajatellut sen olevan. (Lue=juuri sitä mitä sinäkin ajattelet sen olevan)














(Yllä: Minä ja äiti Lontoon China townissa, "Syö niin paljon kuin haluat" -ravintolan edessä)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   
Vietin juuri viikonlopun Oxfordissa, tuossa kaikkien Harry Potter -fanien ja tietokonenörttien unelmakaupungissa. Etelä-afrikkalainen ystäväni esitteli minulle kaupungin maineikasta yliopistoa, jossa hän opiskelee nyt kolmatta vuotta (eikä malta odottaa, että pääsisi pois maasta, takaisin Afrikkaan). Aluetta kierrellessämme kello alkoi näyttää lounasaikaa, mutta ystäväni halusi vielä näyttää minulle Harry Potter -elokuvista tutun ruokasalin. Tulisimme illallistamaan siellä vielä samana iltana, sillä Oxfordin yliopisto järjestää Guest Dinner -iltoja kahden viikon välein ja minä sain nyt kunnian tulla paikalle ystäväni seuralaisena.

Kuinka ollakaan, salissa oli juuri tarjolla opiskelijalounas. Kysyimme keittiöstä, josko saisimme syödäksemme, vaikkei ruokala ollutkaan ystäväni opintoalan oma ruokala. Pallovatsainen(joku sanoisi että diabetes-vatsainen) kokki opasti meidät pöytään ja sanoi tuovansa meille lounasta hetimmiten. Sattuipa sopivasti! ajattelimme ystäväni kanssa. Hänkään ei tiennyt kyseisessä salissa tarjottavan lounasta tällaisena erityispäivänä.

Ja erityistä se olikin, lounas nimittäin. Saimme eteemme oikeat äijälautaset (approx: 30cm kertaa 30cm) täynnä perinteistä englantilaista (äijä)ruokaa: puoli lautasellista pitkiä vihreitä papuja, 1/4 lautasellista sitkeää ja kuivaa lihaa(en kyennyt maistamaan mikä lihallinen olento oli kyseessä), 1/4 lautasellista öljyisiä paistinperunoita ja kaiken kruunasi (tai voiteli) traditionaalinen englantilainen ruskea kastike eli gravy. Ravitsemusalan opiskelijana minun pitäisi kai sanoa, että annos oli rakennettu täysin lautasmallin mukaan kaikkia ravitsemuksen periaatteita noudattaen. Mutta jos päästäisin suustani sellaisen valheen, kokisin tehneeni rikoksen ihmisen ravitsemuksellisia oikeuksia kohtaan. Annos ei nimittäin täyttänyt liioin suuni, vatsani saati makuaistieni vaatimuksia. (Huom: normaali vaatimustasoni on perusmaalaisen perustasoa, eli kaukana pröystäilystä tai nirsoilusta)

Kaikeksi onneksi ystäväni ei ole britti, joten minun ei tarvinnut esittää nauttivani ateriasta. Päinvastoin. Syömisen (tai näykkimisen/valikoimisen) lomassa kävimme sanallista taistoa edessämme olevien annosten erityislaatuisista piirteistä ja brittiläisen keittiön kamaluuksista. "Miten nämä ihmiset voivat syödä tällaista?" "Minä niin kaipaan kotiruokaa!" "Miksi kaikki ruoat on upotetu tähän limaiseen gravyyn?" En tiedä kumpi voitti, mutta molemmille tuli ähky. Ei siksi, että olisimme suomalaiseen tyyliin ahtaneet vatsamme täyteen koko rahan edestä, vaan siksi, että yksi pala lihaa ja lusikallinen papuja riitti turvottamaan vatsan rantapalloksi. "Lähtikö nälkä?" kysyi kokki, jonka pelottavan piukealle vatsakummulle löytyi nyt todellinen selitys: Englantilainen ruoka. "Kyllä kiitos," lausuimme yhdestä suusta ja suuntasimme lähimpään kahvilaan.


















(Yllä: Tolkienin ja C.S Lewisin vakiokahvilan vakiokulmaus, jossa ko.kirjailijat arvioivat toistensa tekstejä)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  ***
Illallinen koitti vasta seitsemältä, mutta lihaköntti ei ollut ehtinyt laskeutua vatsastani. Yhtä kaikki, pukeuduimme parhaimpiimme, hyppäsimme taksiin ystäväni talon edestä (tunsin itseni niin snobiksi, että teki mieli piiloutua pusikon taa) ja kaasutimme Oxfordin New Collegeen. Juhlasali oli kokenut muodonmuutoksen ja tunnelma oli yhtä fiini ja arvokas kuin Presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhlallisuuksissa. Istuin pitkän pöydän ääreen nimikylttini ja alkupalalautasten taakse ja nappasin käteeni Menun. Mitäs herkkuja täällä on tarjolla?


















Lista näytti pääasiassa todella hyvältä. Pöydälle oli katettu mozzarellasalaattilautaset, täysjyväsämpylöitä ja punaviinipullot. Bon apetit! Ranskalaistunnelma koki kuitenkin kolauksen kun tarjoilijat kantoivat eteemme illan pääateriat. Papuja! Gravya! Paistinperunoita! Vilkaisin vastapäätä istuvaa ystävääni ja hymyilimme toisillemme tietäväisinä. "Tämä on niin tätä." Lihaosuus oli-suureksi helpotuksekseni-karsittu minimiin ja perunoiden rinnalla lepäsi suuri sieni pekonilla ja juustolla höystettynä. Njam! Jälkiruoaksi tarjottava jääkahvihyytelö pähkinäkorppujen kera oli sekin kielenvievä makuelämys, vaikkakin kaukana perinteisestä brittiläisestä. Tässä maassa täytyy lainata reseptejä naapurimaista, jos aikoo valmistaa juhlaillallisen.
















***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Ilta oli pitkä ja antoisa. Siirryimme koulun tanssisaliin jatkoille ja tanssasimme yömyöhään asti. Koulun professorit kannustivat porukkaa juomaan alkoholia hyväntekeväisyyden nimissä, sillä 50 pencen (57senttiä) hintaisten paukkujen tuotot menisivät suoraan syöpätutkimusrahastoon. Niin paljon kuin minussa onkin hyväntekijää, en uhraa itseäni ja maksaani tutkimusten puolesta. Uskon, että on muitakin keinoja tehdä hyvää. (Kerrothan, jos olen väärässä, niin riennän pikimmiten lähimpään baariin pelastamaan maailman)

Seuraavana aamuna nukuimme kuin pienet porsaat ja heräilimme brunssiaikaan eli yhdentoista korvilla. Keittiössä ystäväni kolme kämppistä(afrikkalaisia hekin) nauttivat paraikaa pitkää ja harrasta aamiaislounastaan. Keitimme kahvia(lue=sekoitimme kahvinpuruja kuumaan veteen), paistoimme munia, kanaa ja kasviksia ja istuimme pöydän ääreen jakamaan kuulumisia. Sivusilmällä katsoin kahden afrikkalaisnaisen(kämppisten) syömispuuhia. He halkaisivat rinkelin toisensa perään, sujauttivat ne paahtimeen ja nauttivat hunajan ja juuston kera. Toistan: rinkelin toisensa perään. Ruokakeskusteluun siirtyessämme toinen naisista totesi: "Afrikassa en kyllä ikinä söisi tällaista aamiaista. Minulla on ikävä äidin tekemää maissipuuroa!" Maassa maan tavalla. (ainakin se joka alistuu maan tavoille...)

Ihmettelin itsekseni, miten kukaan jaksaa tai edes haluaa syödä neljää rinkeliä kerrallaan ja vielä samoilla täytteillä. Jos täyttäisi yhden rinkelin vaikkapa kinkulla, juustolla, paistetulla munalla ja vihanneksilla, sitä pärjäisi paljon pidempään kuin neljällä hiilihydraattipommilla. Minulla on väitteelleni realistista näyttöä. Lähdimme porukalla kävelylle ja parin tunnin päästä edellämainitut tytöt valittivat nälkää kun taas me kaksi, jotka valitsimme hieman ravinteikkaamman aamiaisen, emme tunteneet nälkää moneen tuntiin. Ken sokeria syö, sen nälkä kasvaa syödessä. Tasapainoista ruokavaliota noudattavalla nälkä lähtee kun syö.













(Yllä: Englantilainen teehetki Oxfordin taidemuseon kahvilassa. Yksi vaivainen skonssi ja kannu teetä 6,5 puntaa = n.7,5 euroa)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Tänä viikonloppuna nauttimani annokset kotiaamiaisista koululounaisiin ja juhlaillalliseen asti kiteyttivät englantilaisen keittiön periaatteet täydellisesti. Suuresti ihailemaani stand-up-koomikko Ismo Leikolaa lainatakseni: "Briteissä syödään kunnon ummetusruokaa." Pakko myöntää, että tämä on yhtä totta kuin se, että hauki on kala ja että vesi on märkää. Etsintäni  on päättynyt. Olen löytänyt etsimäni, vaikkei se ollut alkuunkaan sitä mitä luulin löytäväni.

Ismo Leikola: Englanti on kehitysmaa: http://www.youtube.com/watch?v=NoBnBhT2Dlg