maanantai 14. marraskuuta 2011

Muumaamansikkaa

"On se ihanaa kun marraskuussakin saa mansikoita!" kämppikseni hihkaisi tultuaan kotiin ruokaostoksilta. Lapatessaan löydöksiään keittiönpöydälle hän kertoi rakastavansa mansikoita ja olevansa järjettömän onnellinen siitä, että punaisia kesän marjoja saa kaupasta ympäri vuoden. Asda Superstoressa myytiin erikoistarjouksella 300g mansikkarasioita kolme kahden hinnalla(!), joten ystäväni oli samantien ostanut kuusi rasiaa, näin ollen vaivaisella neljän rasian hinnalla. (Olkoonkin, että yksi rasia kustantaa likimain 3 puntaa, eli nelisen euroa)












Myöntelin, vaikka mielipiteeni olivat hieman eriäviä. Ei sillä, pidän minäkin mansikoista, mansikkajäätelöstä. mansikkakakuista ja -hillostakin lettujen päällä (Voi pojat! Kukapa ei pitäisi?). En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että sesonkituotteita on saatavilla ympäri vuoden Tuoretuote-nimikkeen alla. Mitä tuoretta ja aitoa tai luonnonmukaista on kasvihuonemansikassa, joka on saatu kasvamaan energiasyöppöjen lämpölamppujen avulla ja joka ei ole koskaan kuullut aurinko-nimisestä luonnonihmeestä? Green House(Effet) -Strawberry olisi lähempänä totuutta ja saattaisi pysäyttää asiakkaan miettimään omaa ekologista jalanjälkeään. Jospa malttaisin odottaa kesään asti?

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mansikoilta ne näyttivät, kämppikseni marjalöydökset. Hän sanoi olevansa karjuvan nälkäinen ja nappasi suuhunsa muutaman mansikan noin niin kuin aperitiiviksi. (Huomioi: Ravitsemusjuttuja opiskelevana analysoin herkästi syömisen tarkoitusperiä, motivaatiota ja sormien välistä suun kautta nieluun uppoavien palasten syy-seuraus-suhteita) Pilkoin paraikaa ugandalaista banaania turkkilaisen Naturell Yoghurtin sekaan kun näin sivusilmällä kämppikseni kurottavan kaapistaan sokerisirotinta. "Eikö ollut tarpeeksi makeita?" kysäisin puolivitsillä, kuoleman vakavana. Ystäväni suupielet vetääntyivät alaviistoon ja hän näytti miettivän suuhunsa päätyneen mansikan aromivivahteita. "Ei se maistunut yhtään samalle kuin itsepoimittuina," hän totesi apeana ja lorautti ruokalusikallisen sokeria seuraavan marjansa päälle. Prosessoitua valkoista sokeria sitäkin prosessoidumman vesimansikan päälle! A vot!

Luonto ja ruoansulatus kiittävät ja niiaavat syvään. 
(Sulje silmäsi ja kuvittele niiaava ruoansulatuselimistö)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Ruokaturvallisuutta ja ravitsemuspolitiikkaa käsittelevä oppitunti osui kuin nyrkki silmään edelläkuvattua tapahtumaa ajatellen. "Miksi ruoan hinta jatkaa nousuaan, vaikka satojen pinta-alat ovat kasvaneet?" Opettajatar pyörittää itse maitotilaa miehensä kanssa Etelä-Dorsetissa ja tietänee mistä puhuu. Listallemme kertyi monen monta kohtaa aina öljyn, materiaalien ja työvoiman kallistumisesta ravitsemustiedon tuomiin kuluttaja-asenteiden muutoksiin ja kasvihuoneilmiön vaikutuksiin asti. Yksi kohta herätti kuitenkin suurimman huomioni ja johdatti ajatukseni kohti pitkäkestoisen muistiapasiteettini arkistoja.
* Eräs syy hintojen nousuun: Kausituotteiden saatavuus ympäri vuoden. (Lue mieltäni=Ne mansikat!)














(Yllä: Kambodza. Maria ja Durian-hedelmiä. King of the fruits. Ko. hedelmää myytiin myös Lontoon China-townissa. Pakko myöntää: Ilahduin, vaikka vihastua olisi pitänyt.)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Joku miettii nyt, että So What? (Matti Nykäset kysyvät So Not?) Mitä sitten jos mansikoita viljellään kasvukautensa ulkopuolella? Mitä haittaa siitä on kenellekään (lue=minulle personally)? Se on vaan sou sou, eli sillä lailla, että talvella kasvatettavat kesätuotteet kuluttavat mahdottoman paljon energiaa ja vesivaroja ja aiheuttavat mojovat kuljetuskustannukset kun sekä Keijo Kilpisjärveltä, että Aarne Ahvenanmaalta haluavat nauttia tuoreita mansikoita ympäri vuoden. Haluilla on hintansa. Ja luonto sen hinnan maksaa loppupeleissä, pitkässä juoksussa, sukupolvien mittaisen mataronin loppumetreillä. Sama se on kaikkien eksoottisten tuotteiden kanssa, joita emme parhaalla taidollammekaan kykene kasvihuoneissa viljelemään, vaan joita on pakko rahdata rekkakonteittain aina Afrikasta, Aasiasta ja Alaskasta asti. Pakko. Mikä pakko?

Tiedän muutaman ravintolan tämän saarivaltion sisällä, joista saa alligaattorin ja kengurunlihahampurilaisia. Eksotiikkaa urbaanissa betonihelvetissä! Voisi helposti kuvitella, että tulee jopa halvemmaksi syödä ulkomaisia herkkuja omassa kotimaassaan, kuin lähteä varta vasten Alligaattori- tai Kengurumaahan lounastamaan. Mutta mitä onkaan maksanut kyseisten lihojen matka villin luonnon keskeltä keskelle ketsupilla ja majoneesilla alustettuja kertakäyttölautasiamme? Pakkausmateriaaleista, säilöntäaineista, lisäaineista, bisnessopimuksista ja kansainvälisillä markkinoilla vaadittavista myyntiluvista puhumattakaan. Tai siitä kertakäyttölautasesta. (joka onkin sitten ihan uuden tekstin--ja jonkun toisen alan--asioita)

Vastaus Arvaus kysymykseeni: Luulenpa, että ainakin kolme. (Summa, jonka kauppiasta leikkivä pikuveljeni antoi hinnaksi kaikille myymilleen tuotteille)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Kestävän kehityksen näkökulmasta katsottuna kestävin perusta on niillä valtioilla, jotka kykenevät tuottamaan tarvittavat ruokavarat ensisijaisesti omalle kansalleen ja tuomaan mahdollisimman vähän tuotteita ulkomailta. Mutta miten on sellaisten valtioiden laita, joiden tuotannosta suurimman osan ostavat muiden maiden jättiyhtiöt? (ketään erityistä nimeltä mainitsematta) Mainitsenpa yhden em. maista: Uganda. Se on maa, joka kykenisi ruokkimaan koko Afrikan jos sen tuotanto alettaisiin kohdistaa poispäin Länsimaista, omaa maanosaa kohti.

Esimerkiksi Britanniassa 48 % ihmisille tarkoitetusta ruoasta tulee omasta maasta ja loput 52% ulkomailta. Tilastot puhuvat myös karua kieltä kotitalousjätteen määrästä. Sitä nimittäin kertyy 90kg henkeä kohti vuodessa mikä on enemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Kerrassaan musertavaa. Otamme vastaan Ugandalaisia hedelmiä, lihoja, papuja, kahvia ja teetä, emmekä edes käytä kaikkea mitä tulemme ostaneeksi! Ja tuottajamaassa valtaväestö näkee nälkää.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Syyllisyydentunto iski tunteikkaaseen mieleeni. Kaverini mansikat, jotka toki olivat epäenergiatehokkaasti tuotettuja, epämakeita epämansikoita, jotka pitkässä ravissa kuluttavat luonnonvaroja aivan suotta, olivat kotimaisia. Oman maan mansikkaa! Tuijotin ugandanturkkilaista jogurttisekoitustani suurten kysymysten kanssa. Tuleeko banaanista epäbanaani kun se viedään kauas alkuperäisiltä sijoiltaan? Mikä on banskukilon energiajalanjälki? Entäpä minun? (verrattuna kämppikseeni)

Taidan jättää asian toistaiseksi tutkimatta, koska tiedän joutuvani (liian) suurten valintojen eteen. Minulla kun on luontainen pakko saada banaaneja ympäri vuoden.