keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vähempääntyytymisen vaikeus

Haluatteko kuulla faktoja Britannian maatalouspolitiikasta? Stop stop stop... Älä vielä pakene! Ole huoleti, en aio puhua politiikkaa, saati maatalousasiaa. Aihe nyt vaan sattuu kellumaan mieleni pintavedessä sitkeästi kuin sinilevä, eikä päästä sisimpäni järveä rauhoittumaan. Levottomuus sai alkunsa ravintoketjua käsittelevällä oppitunnilla, joka käsitteli aihetta: Common Agricultural Policy eli kavereiden kesken CAP. Kuulin samat faktat kaksitoista kertaa (lue= 12) kunkin työryhmän esittäessä identtiset löydöksensä suullisten esitelmien muodossa. Mitä jäi korvan taakse? Täytyypä tarkistaa muistiinpanoista...

Avartavimmat maatalouskeskustelut olen käynyt oppituntien ulkopuolella paikallisten ystävieni kanssa. Päivänä eräänä sattui niin, että olin juuri suunnittelemassa ruisleipäjuuren valmistamista (tai pikemminkin tee-se-itse-täysjyväsämpyläjauhon muuttamista sämpylöiksi) kun kämppäkaverini pölähti keittiöön omien leipäunelmiensa kanssa. Hän oli päättänyt hemmotella itseään tuoreilla, kulmakaupan omatekoisilla vehnäpalleroilla, joita sämpylöiksikin kutsutaan. Hand-made, fresh, tasty and light, no additives--ei lisäaineita, ei väriaineita, tuoretta, kevyttä ja maistuvaa!

Kämppikseni asetti pullat (anteeksi: leivät) lautaselle, levitti niille hieman margariinia, asetti juustosiivut molempien puolikkaiden päälle ja tyrkkäsi herkkupalat mikroon. "My favourite bread!" hän hihkaisi. (=Lempi leipääni!) Kysäisin onko hän koskaan maistanut ruisleipää. Hän tuhahti ja sanoi tietävänsä kaikki täysjyvät ja muutkin jyväversiot. Jatkoin inttämistä. "Mutta oletko kokeillut oikeaa ruisleipää?" Kyllä, sanoi maistaneensa, mutta ei pitänyt omituisen kitkerästä mausta. Vitsailin, että ehkä hän ei ole maistanutkaan sitä Oikeaa, 100 % ruista. "Meillä on sitä kaupassa," hän tiesi kuitenkin kertoa. Minun ei auttanut kuin nostaa esiin viimeinen valttikortti. Ratkaiseva kysymys: "Onko teidän ruisleipä kovaa vai pehmeää?" Tattaraa! Hän katsoi minua kummissaan ja vastasi päivänselvän tosiasian: "No se on samanlaista kuin paahtoleipä!"

Voihan Toast ja Sandwich sanon minä! (Ylläolevassa kuvassa: Äiti muuttoviikollani Englannissa. Teimme ruisleipälöydön, kuten kuvasta näkyy)

Surusilmin katsoin kämppistäni, joka ei ole koskaan kokenut todellista rukiin makua, eikä uskaltanut tarttua tarjoamaani siivuun. "Näyttää liian mustalta," hän nauroi. Minä puolestani häikäistyin hänen lautasellaan juustosulan alla tirisevän sämpyläpariskunnan valkoisuudesta. Aurinkolaseja olisin tarvinnut.



Täällä ei selvästikään tiedetä hyvän päälle, mietin myötätuntoisena kaikkia brittiläisiä rukiinkarttajia kohtaan. Mutta toisaalta: Jos ei tiedä paremmasta, parasta on se mitä on tarjolla juuri nyt. Minä tiedän paremmasta ja olen siitä johtuen kivuliaassa asemassa paikallisiin verrattuna. Kanssaeläjät nauttivat vehnäleivästä, mutta minä kaipaan reissumiestä. Se joka ei tyydy tarjontaan, on tavoittamattomien himojensa uhri.


Hallitsemattoman ja hillitsemättömän himon ottaessa vallan uhreiksi joutuvat lopulta äiti, iskä, kaverit ja työkaverit, joiden on täytettävä rakkaansa vaatimukset. Onneksi äidit tietävät tytärten tarpeet pyytämättäkin.