maanantai 7. marraskuuta 2011

Virhevärivalintoja

Sulattelen tässä erästä hykerryttävällä tavalla epämiellyttävää ja kutkuttavalla tavalla ratiriemukasta tapahtumaa. Se otti paikkansa eilen, eli nykyiselleni puhekielelleni kääntäen: It took place yesterday. Olin kirjoittamassa blgitekstiä jostakin hyvin merkityksellisestä, muistaakseni pyrkimyksestäni valloittaa kattoa kohti kohoava likapyykki-Everest viimeistään jouluun mennessä, kun päätin laittaa itseni hetkeksi katkolle. (Muistutus= Nou problem with alcohol) Psykologian tunnilta valaistuneena nimittäin tiedän, että aivot tarvitsevat pikkubreikkejä voidakseen siirtää informaatiota lyhyestä muistiyksiköstä pidempään säilytykseen. Sinne tiensä raivannut tietotaito on kuin Lidlin kuivakakku--Käyttövalmis 24/7 Forever and more! On kuitenkin huomattava yksi merkittävä ero: Syväänjuurtunut tietotaito kannattaa ottaa käyttöön niin taajaan kuin mahdollista, mutta E-koodikakulle on eniten käyttöä koriste-esineenä.                                                     

***   ***   ***   ***   ***   ***                                        
Minä siis huilasin töiden välissä. Tadaa! Siinäkö oli päivän uutinen? Minulle kyllä, teille ei. On nimittäin kerrassaan eriskummallista, että nykyään sallin itselleni lepohetkiä ja pieniä arjen nautintoja ilman tarvetta selittelylle tai syy-seuraus-suhteiden analysoinnille. Enää en pelkää en usko 100% varmuudella siihen, että asiat karkaavat hiekkana sormieni välistä tai että maapallon pyörimisliikke häiriintyy sillä sekunnilla kun minä hellitän ohjaksista. Siinä se pyörii, maailma, jalkojeni alla vaikka makaisin viikon sängyssä syljeskellen kattoon.

Nyt seuraa teidän uutisenne. Kirjoituskatkollani päätin poiketa Wilkinsonilla, paikallisessa Tavaratalo-säästökarit-systeemissä ostamassa uudet lakanat. (Tarkkasilmäinen lukija saattaa löytää vanhojen, pariin kertaan nurinpäin käännettyjen lakanoiden sijainnin tämän tekstin ensimmäisestä kappaleesta). Nappasin korin kainalooni ja päätin hakea aisteille nautintoa kauppareissun lomassa. Maisemakierros alkoi joulukrääsäosastolta, jossa silmäni saivat iloa monenkirjavista röyhelöistä, kimallekorteista ja pikkuriikkisten kristallieläinten kimalluksesta. Vierelläni seisoi vihreäpipoinen mies. Hän piteli posliininorsua kädessään samalla kun minä tutkailin pöydän antia. Huomasin hänen vilkuilevan minua kulmiensa alta. Häh, täh? Onks mun hiukset huonosti? Tunnetaanko me jostain?

***   ***   ***   ***
Seuraavaksi siirryin haistelemaan tuoksukynttilöitä vessa-osastolle. (Täällä kynttilät on sijoitettu poikkeuksetta samalle hyllylle vessapaperien ja vessanpyttyhajusteiden kanssa. Don´t ask why.) Leijuin humalluttavan vanilja-aromin huumassa kun vierelleni ilmestyi ihmishahmo. Se mies. The man. Se sama keski-ikäinen vihreäpipoinen mies! Vilkaisin syrjäsilmällä hänen kädenliikkeitään, joilla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ostoaikeiden kanssa. Tällä kertaa hän piteli vessanpytynraikastuspakettia jähmettyneiden sormiensa välissä samaan zombimaiseen tyyliin kuin edellistä posliininorsua. Jätin kynttilät hyllyyn ja livahdin liinavaateosastolle. Mies kääntyi oitis katsomaan perääni. Aapuuva.

Eipä aikaakaan kun se oli siinä jälleen, vierelläni, the mies. Vertailin juuri kahden aluslakanapaketin hintoja ja laatuja kun hän pujahti hyllyn takaa eteeni ja avasi sanaisen arkkunsa. "Hello. I have to tell you one thing. You are beautifull." Öö, kiva. Oikeesti siis kiva! Kiitin ja sanoin, että mukava kuulla. "Miehet eivät yleensä sano tuollaista ääneen," naurahdin. Sitten hän sanoi jotain niskavillatpystyynnostattavan karmivaa. "Olen nähnyt sinut usein kaupungilla ja katsonut miten kaunis olet." Usein? Katsonut? Minua? Ootsä seurannut mua!? Hymyilin tyhmänä. Kiva. Hän uteli milloin olin tullut kaupunkiin, kauanko ajattelin viipyä ja missä asun. Paljonpuhuvat vastaukseni kuuluivat seuraavasti: Vähän aikaa sitten/Jonkun aikaa vielä/Vähän matkan päässä.


Mies oli kaikkiaan varsin mukava. Miellyttävä, suloisen ujohko ja kuitenkin rohkea paljastaessaan tuntemuksensa. Ja kuitenkin about isäni ikäluokkaa. Hän sanoi olevansa häpeissään tästä röyhkeästä eleestä, mutta ei voinut olla kertomatta ajatuksiaan. Sanoin että No probleemos! Kukapa ei tykkäisi kuulla kehuja? Lopulta hän alkoi tehdä lähtöä ja vihjaisi asuvansa ihan Lansdownin(minun asuinalueeni) ja Boscome Gardensin(minun lempipuistoni!) välissä. "Paremmalla ajalla vien sinut kahville," hän vinkkasi ja lisäsi tunnistavansa minut kirkkaanvihreästä takistani. "Siitä muistin sinut nytkin," hän paljasti. Ai kun kiva! Brilliant! (Lisämerkintä ToDo-listalle: Osta uusi takki)

***   ***   ***   ***   ***

Ei se siihen loppunut. Luulin miekkosen jättäneen minut rauhaan, mutta se ilmestyikin eteeni seuraavassa hyllyvälissä. Tärkein unohtui! Hän ojensi minulle rypistyneen kuittipaperin, johon oli kirjoittanut nimensä ja puhelinnumeronsa. "Soita milloin tahansa," hän, Keviniksi paljastunut, isäni ikäinen partneriehdokas totesi hymynhäive suupielessään. Hymyilin takaisin, vaikka suunnittelin jo mielessäni uusia kävelyreittejä ja ympäristönväreihin mukautuvan vaatetuskerran hankkimista. Kevin huikkasi See you soon ja virnisti koko purukalustonsa leveydeltä liuetessaan kassaa kohti. Muuten hyvä, mutta yksi heikko kohta syöksi Kevin-raukan suin päin ulos ihanneaviomieslistaltani. Siltä puuttui kolme hammasta.


Any time! No time.