lauantai 31. joulukuuta 2011

Kohti uutta tuntemattomuutta

Viimeistä viedään juurikin nyt
on vuosi tää tappiin asti kiirehtinyt
kuin kolmantena jalkana olis ollut sen pää
vain tuli pyllynsä alla ehti välähtää

Aika ohitse kiisi kuin jaguaari
jäi näppejään nuolemaan mummo ja vaari
eikä nuorempi polvikaan ehtinyt mukaan
punaisesta langasta tuskin kiinni sai kukaan

Tänä päivänä lupauksia huulilta sataa
ja kaik´ on olevinaan niin kovin hyvää pataa
Koska huomisesta alkaa aika uusi
ei maistu monelle enää pottumuusi
Ja tippa ei huulille kallistu enää
sanoo yksi ja kasvattaa pitkää nenää

Valat tyhjät vannomme kovaan ääneen
luulemme huonojen tapojen nyt taakse jääneen
Tinakenkiä sulaa liesien alla
luomme huomista huulia heiluttamalla 
On turha puhua ennen kuin sanansa taitaa
muutoin päätyy kulkemaan kaidan tien laitaa
kun valheita suollamme kielten päältä
ei välty itsensä huijari heikolta jäältä 

Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää takana
uuden vuoden alku on kuin mankeloitu lakana
Se on puhdas ja sileä kuin vauvan pylly
viaton keltanokka jonka allit eivät hylly
Entinen peite pesukoneeseen jo joutaa
Se ehti vuodessa nähdä monenmoista routaa
Täytyy suurennuslasilla tutkia liat
ja ennaltaehkäistä samanmoiset viat

Mitä tuli siis tehtyä vuodessa tässä
joka ohitse kiisi silmänräpäyksessä?
Vai oliko kaikki vain pelkkää unta
silkkaa kuvitelmaa tyynni koko valtakunta?

Tiedä häntä, mutta mennyt se on
vuosi tuo täysin saavuttamaton
Täytyy katsoa vain eteen, koska taakse ei näy
ja on askel kovin raskas jos selkä menosuuntaan käy

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jouluaattoanalyysi

Tämä on ollut monella tavalla erityinen, kaikin puolin poikkeuksellinen ja tietyllä tavalla ihka ensimmäinen joulu. Ensimmäistä kertaa perheemme kokoontui yhteen pitkien väli- ja aikamatkojen päästä ja tuntui, että sana, perhejoulu kiteytyi joulupöytämme ympärille kaikessa merkityksessään. Minä tulin lomalle liki kolmen tunnin lentomatkan (plus kahden tunnin automatkan, vartin mittaisen metromatkan, kahden tunnin junamatkan ja kymmenen minuutin kävelymatkan) päästä, vanhin veljeni omasta kodistaan (joka sijaitsee naapurikaupungissa) ja isäpuoleni niin ikään omasta kodistaan, joka sijaitsee parin kilometrin päässä äitini kodista (Erkaantuminen tapahtui jossakin viime joulun ja tämän joulun puolivälissä).

Mummeli (tämän blogin kautta aikoinaan tutuksi tullut äidin äiti) haettiin meille joulunviettoon samasta naapurikaupungista, jossa myös vanhin veljeni asuu kämppäkaverinsa kanssa. Huolimatta lyhyistä välimatkoista eräiden perheenjäsentemme välillä, yhteydenpito jää nykyään varsin heikoksi ja harvaksi lasten itsenäistymisestä ja elämän eteenpäinmenevästä luonteesta johtuen. Pieni talomme keskellä Ryttylän metsäpeltomaisemaa toimi siis jouluna magneetin tavoin ja kiskoi kaikki lapsensa kotiin maailman turuilta ja toreilta. Ah, miten idyllistä!

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mielenterveys teki myös come backin tämän katon alle. Tänä jouluaattona kukaan (lue=minä, äiti tai isäpuoli) ei näyttänyt merkkejä jo melkein perinteeksi muodostuneesta masennuksesta, ahdistuksesta, stressistä tai häiriökäyttäytymisestä. Mielet olivat kirkkaat jo ennen kirkkaampien juomien nauttimista, eikä kenenkään (lue=minun) tarvinnut taistella pitääkseni mieleni positiivisena ja huulet hymy-asennossa. Oli kerta kaikkiaan hyvä olla. Hyvä olla. H-y-v-ä o-l-l-a. Maistelen lausetta kielen päällä. Se maistuu glögille ja piparille.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mummon läsnäolo on tavallisesti aiheuttanut pientä pelkoa ja varovaisuutta ja olemme valmistautuneet kuulemaan totaalisia tyrmäyksiä. Mikä on pielessä sisustuksessa? Entäpä ruoassa? Ovatko olohuoneen verhot kenties väärän väriset tai ikkunalaudalla pönöttävät kukat istutettu vääränkokoisiin kukkaruukkuihin? Kahteen ensimmäiseen vastaus on usein ollut kaikki ja kahteen viimeiseen kyllä. Tänä jouluna mummo kuitenkin yllätti positiivisella asenteellaan, eikä lausunut yhden yhtä poikkipuolista sanaa yhdestäkään virheelliseksi kokemastaan asiasta. Uskalsin viedä ajatukseni jopa niin pitkälle, että ounastelin mummon hyväksyvän kaiken näkemänsä ja kokemansa, eikä nähnyt missään mitään virheitä tai erheitä. Vaikutti siltä, että mummollakin (jopa mummolla!) oli hyvin hyvä olla.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Meille on muodostunut vuosien aikana eräs perinteentapainen joulusääntö, joka koskee pienintä pikkuveljeäni. Jouluaattona hän saa nimittäin valvoa niin pitkään kuin haluaa. (En tiedä itkeäkö vai nauraa) Alkuillasta mietiskelin tulevaa iltaa ja iltayötä ja keskiyön jälkipuoliskoa orastavat kauhuskenaariot silmieni verkkokalvoilla. 6-vuotias velipoikani on nääs sellainen ADHD-tapaus (toistaiseksi diagnosoimaton), että vastaavaa saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Älä suotta yritä. Sellaista ei ole. Jokapäiväiset kiistelyt mitä mitättömimmistä asioista, kuten aamupalan syömisestä, hampaidenpesusta, nukkumaanmenosta ja uloslähtemisestä ärsyttävät jok´ikisen perheenjäsenen pinnaa, eikä joulu ole tähän mennessä ollut mikään poikkeus. Tällä kertaa oli. Kolmatta maailmansotaa ei syttynyt eikä nyrkkitappeluita puhjennut. Pientä taistoa etupenkillä istumisesta ja joulupukin saapumisen viivästymisestä oli luonnollisesti havaittavissa, mutta mitäpä pienistä. Pienille on aina tilaa.

Joulu oli tänä vuonna häkellyttävän sopuisa, rauhaisa ja tunnelmallinen. Vaikka joulupukin tilaaminen lykkääntyi lopulta niin pitkään, että pukkia ei saatu ollenkaan, pikkumies ei ollut moksiskaan. Hänelle kelpasi pukin (lue= minun) kirjoittama kirje, joka oli rullalla tonttujen (lue=äidin ja isäpuolen) kuistille tuomien lahjakassien päällä, eikä edellisvuosia pienempi lahjatarjonta murehduttanut häntä lainkaan. Olimme näet päättäneet jo hyvissä ajoin, että nyt hankkisimme huimasti vähemmän lahjoja kuin yleensä, ettei availusta tulisi silkkaa suorittamista. Ajatus oli kyllä vireillä jo viime vuonna, mutta nyt se pistettiin käytäntöön: Lahjoja oli kerrankin sopivasti ja pääasiassa oli yhdessäolo, leppoisa tunnelma ja maittava ruoka ja juoma (aperitiiviksi antioksidanttirikasta punaviiniä ja tasapainoksi kermaisia ja mansikkaisia liköörejä suoraan laivan Tax-Freestä). Aatto oli siis kerta kaikkisen hyvässä balanssissa!

Vietimme varsin perinteisen suomalaisen joulun, mutta jostain syystä se tuntui minusta aivan poikkeukselliselta, täysin epäperinteiseltä ja huomattavan erityislaatuiselta. Ehkäpä syynä oli se, että kaikilla oli kerrankin hyvä olla.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ravitsemustiedontuska

Kinkku on joulupöydän kuningas. Tämän osoittaa eittämättä myös blogini vasemmassa laidassa oleva kysely, jonka mukaan suurin osa äänestäneistä lukijoistani huutaa hurraata sianpyllyn puolesta. Kalkkuna ja kala kuuluvat myös suomalaiseen joulupöytään, vaikkakaan ei samassa määrin kinkun kanssa. Tänä jouluna nautiskellaan mahdollisesti vähemmän makeaa, enemmän suolaista ja limpun päälle sipaistaan ehtaa voita. Joulun suosikkimuonat komppaavat mainiosti myös karppaustrendin biittejä, koska lihatuotteet ja oikeat rasvat viedään käsistä ja kauppojen hyllyt huutavat tyhjyyttään. "Emme ole päässeet mukaan tähän äkilliseen menekkiin," totesi Valion toimitusjohtaja MTV3:n haastattelussa viitaten voin hurjaan suosioon.

Tänä jouluna ollaan kaiketi poikkeuksellisen tietoisia joulupöydän antimien ravintosisällöistä, ympäristövaikutuksista ja kansallisuuksista. Median totuudentorvet ovat saaneet jaettua ihmiset useaan eri leiriin, jotka taistelevat oikeuksiensa puolesta kynsin ja hampain. Karppaajat ja lautasmallin noudattajat kohtaavat leipähyllyillä ja valistunut (lue=varakas) kuluttaja työntää kyynärpäillään lisäainetomaatteja valitsevia kanssaihmisiä syrjään suunnatessaan suoraa tietä luomu-osastolle. Kansalaisaktivistit saivat liikkeelle kansallisen kohun suomalaisten sikojen pahoinvoinnista ja aiheuttivat päänvaivaa muutenkin stressaantuneille jouluhössöttäjille. Mitä tässä uskaltaa enää syödä?

Näin vastikään mainoksen, jossa kuvailtiin kauhuskenaariota tulevaisuuden kauppareissusta. Asiakasta näyttelevä mieshenkilö kulki vihannesosastolla kämmenellään suurinäyttöinen mobiililaite, joka navigaattorin tavoin opasti hänet oikeiden ruokavalintojen äärelle. Mies valitsi ensin tomaatit halvimman hinnan perusteella, mutta lähtiessään tomaattihyllyltä, kone alkoi piipittää palovaroittimen omaisesti. Ruudulla luki teksti: "Väärä valinta. Vieressä on luomutomaatteja!" Mies palasi hyllylle, vaihtoi tomaattitertun luomuiseen ja kone oli tyytyväinen. Sama tapahtui omenoiden kohdalla, kun tietokone kehotti vaihtamaan espanjalaiset omput suomalaisiin. Suomalaiseen tyyliin ohjelmassa esiintynyt nuori mies valitsi mahdollisimman suolaisen ruisleivän, mikä johti jälleen koneen kiukustumiseen. "Viereisessä korissa on vähäsuolaista ruisleipää! Ota se!" 

***   ***   ***    ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***   ***   ***   ***   ***

Syömisestä on tullut tähtitiedettä. (Sille, joka tuntee tähtien tieteen, syöminen on silkkaa hepreaa, ja heprean ja tähtitieteen osaajalle  syöminen voidaan rinnastaa vaikkapa trapetsitaiteiluun. Trapetsitaiteilun osaaja puolestaan....Okei. Ymmärsitte pointin?) Ruokaostosreissu ei ole enää mikä tahansa arkinen toimenpide, joka hoidetaan vasemmalla kädellä töiden jälkeen, silmät ristissä, viimeisillä voimilla sen enempiä ajattelematta. Mukaan on nimittäin tullut Ajatus poikasineen ja poikasten poikasineen. Seisomme hyllyn edessä ja tuijotamme tuotteita silmästä silmään ja yritämme kuollaksemme selvittää mikä on oikeaa ruokaa. Mietimme epätoivoisina, minkä elintarvikkeen ostamisesta ja syömisestä ei aiheudu maailmanloppua ja mikä pitää terveenä sekä minut, sinut, meidät, teidät ja heidät ja vielä sen kaikkien meidän ja teidän ulkopuolella sijaitsevan ympäristön. Hulluksihan tässä tulee ja menee!

Sanovat, että tieto lisää tuskaa ja tiedottomuus on autuas tila. Psyykkisesti ehkä niin, mutta ihminen on psyykkisfyysinen olento ja kokonaisuus ratkaisee lopullisen hyvinvoinnin tilan. Tiedottomuus on autuasta siihen asti, kun se alkaa tuottaa ongelmia. Piittaamattomuus ruoan laadusta ja alkuperästä voi johtaa epäterveellisiin syömistottumuksiin ja lisäaineiden ja epäedullisten ravintoaineiden ylikuormitukseen elimistössä. Ne rasittavat koko ruoansulatusta ja aiheuttavat vaiheittain monenlaisia vaivoja ja puutostiloja, jotka ovat näkyvissä kaikissa länsimaissa. Kakkostyypin diabeteksen, sydänsairauksien, allergioiden ja mielensairauksien räjähdysmäinen kasvu on ilmiselvää seurausta rajusti muuttuneesta ravitsemuskulttuurista. Jos emme tiedä, emmekä edes halua tietää, saatamme huomaamattamme sairastuttaa itsemme ja läheisemme (lapsemme, vanhuksemme...) ja voida huonosti tietämättä miksi.

Tiedonkulttuuri on pelastava asia, silloin kun tiedonkalastaja osaa erottaa kirjolohen kumisaappaasta. Mutta jos ongenkoukkuun tarttuva mikätahansa on onkijan näkemyksen mukaan tuoretta ravintoa, ollaan matkalla veneestä allikkoon. Kaikki mikä kulkee totuus-nimikkeen alla, ei suinkaan ole totta. Valitettavasti kyseisen otsikon alta löytyy niin paljon tarjontaa, että totuuksia on mahdollista valita yksi jokaiselle sormelle ja eri uskomuksia voi yhdistellä toisiinsa oman mielen mukaan. Yksi ei syö vihanneksia yhdessä hedelmien kanssa ja toinen ei voisi kuunaan yhdistää perunaa ja jauhelihaa samalla aterialla. Kolmas neropatti vannoo karppileivän nimeen ja neljäs suosii makeutusaineita oikean sokerin sijaan. Viides Ville syö pelkkää reilua kauppaa ja kuudes on vannoutunut fruitisti, joka nauttii vain ja ainoastaan hedelmiä ja pähkinöitä. Junia on joka lähtöön ja joka lähdölle on lähtijöitä.

Tulevana lauantaina joulupöydissä kisaavat perinteiset kuninkaat ja uuden ajan diktaattorit, jotka yrittävät syrjäyttää kinkut ja pottulootat superruokaisilla ominaisuuksillaan. Ei ole ollenkaan tavatonta, että lihainen ja tofuinen kinkku istuvat rinta rinnan samassa pöydässä ja että Reilun Kaupan merkki loistaa tuotteen jos toisenkin kyljessä. Tänä jouluna olemme valistuneempia kuin koskaan ennen mutta samalla yhä enemmän eksyksissä.


Jostain kumman syystä minusta tuntuu, että emme ole päässeet mukaan tähän äkilliseen tarjonnan kasvuun.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kotiolotilaa etsimässä

Olen puulla päähän lyöty. Bang! Korvissa humisee tuuli ja silmissä vilisevät tähdenlennot ja satelliitit ristiin rastiin. Toki tiedän että Universumi asettui asumaan pääni sisälle jo kauan ennen syntymääni, mutta tämän hetkinen ulkoavaruudellisuusolotila on jotakin aivan uutta ja mysteeristä. Leijun, haahuan ja kuljeksin uneliaana kotimme huoneesta toiseen, kierrän tuttua lenkkiä koiramme kanssa (joka menetti viimeiset järjenrippeensä nähtyään minut kuukauden näkemättömyyden jälkeen) ja moikkaan vastaantulevia ryttyläläisiä ikään kuin en olisi poissa ollutkaan. Pääni on pumpulia. Missä olen mitä teen milloin koska ja kenen kanssa?













On kerta kaikkisen ihanaa, mutta myös kerrassaan outoa olla kotona. Englannissa muodostuneet rutiinit, hyvin järjestäytynyt arki ja tutuksi tulleet kuviot aina aamupuuronkeittämisestä kouluun lähtemiseen (tai sieltä lintsaamiseen), kaupassa käymiseen ja tehokkaaseen kämppisten välttelyyn ovat hetkeksi taaksejäänyttä elämää. Täytyy kehittää uudet systeemit, rutiinit ja päiväsuunnitelmat. Ei ihan helppo nakki!

Tuntuu, että kirjoitustaitoni jäi Englannin etelärannikolle. Osaan kirjoittaa vain omassa rauhassani, oman huoneeni hiljaisuudessa omalla koneellani. Nyt minun täytyy kuukauden ajan kyetä näpyttämään asiaa kotikoneella (ärsyttävä näppäimistö!), kodin ilmapiirissä (korvan juuressa jutteleva pikkuveli 6 vee ja taustalla pauhaavat lastenohjelmat) ja kotiolotilassa (olen sisko, tytär ja tyttären tytär, vieras ja perheen jäsen saman aikaisesti). Kalaksi veteen sopeutuminen vienee tuokion jos toisenkin. Kuinka tässä nyt sitten ollaan?

















Pitääkö minun asennoitua lapseksi, äidin tyttäreksi, isosiskoksi, itsenäiseksi aikuiseksi naiseksi, joka on kylässä äidin ja veljien luona vai kenties kotiapulaiseksi? Saanko ja pitääkö minun tehdä kotitöitä nyt kun olen lomalla? Mitä jos en tee? Mitä minä sitten teen kaikella käytössäni olevalla AJALLA?














Haluan nähdä kavereita. Haluan olla perheeni kanssa. Tykkään nauttia vapaudesta ja toisaalta kaipaan jatkuvaa tekemistä, joka pitää aivot ja verenkierron vireessä. Toisaalta olen oivaltanut sen tosiasian, ettei loman tarvitse merkitä aivan absoluuttista joutenoloa ja saamattomuutta. Lomailu on sitä, että tekee sitä mistä nauttii vähän suuremmissa määrin kuin silloin kun ei ole lomalla. Yksinkertaista, jos sen sillä lailla laittaa. Oh yes, I put it this way!

Tekeminen ja toiminta eivät ole kirosanoja. Ne eivät ole vastakohtia lomailulle, saati pelkkiä sietämättömiä velvollisuuksia. Voin vallan mainiosti yhdistää sanat lomailu ja työ, koska työ, work, tarkoittaa sanan mukaisesti mitä tahansa arjen askarta. Mielestäni esimerkiksi tiskaaminen, koiran ulkoiluttaminen, roskien vienti, hampaidenpesu ja imurointi nyt vaan kuuluvat sekä loma- että työaikaan, tai jos nyt kerralla oikein roimasti yleistetään, nämä toimet kuuluvat elämään. Elämässä täytyy toimia, koska ihminen on toimiva olento. Niin se vaan menee.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Suurin ero työ- ja loma-ajan välillä lienee yrittämisen ja suorittamisen määrässä. Työläisen on pakko, vapaa-aikalaisen ei tarvitse. Pakkopulla on poikkeuksetta homeista ja sisältä mätää, kun taas vapaaehtoispulla vie kielen mennessään. Kun tiedän, että minulla on oikeus tiskata tai olla tiskaamatta, toimia tai olla toimimatta, suunnitella tai olla suunnittelematta, jopa kaikkein eniten energiaa ja vaivaa vaativat toimenpiteet alkavat kuulostaa houkuttelevilta. Silloin kun vaihtoehtoja ei ole tarjolla, se yksi ja ainoa vaihtoehto kuulostaa pahemmalta kuin ruokamyrkytys Bangladeshissa. (Huom. Vertaus voi kuulostaa kaukaahaetulta, mutta se on haettu niinkin läheltä kuin omasta henk.koht. kokemuksesta--sangen epämiellyttävä kokemus.)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Samoin minulle on käynyt koulutehtävien kanssa. Oli kyseessä minkä tahansa esseen tai raportin kirjoitus, se on aina työläs ja aikaavievä urakka, jonka haluan suorittaa alta pois. Joskus aihe on kiinnostava ja juuri sitä mitä olen halunnutkin tutkia, mutta kun käsky käy korkeammalta taholta, teen tutkimuksen vain ja ainoastaan niska limassa, työntäen kaksin käsin deadlinea poispäin minusta. Mutta annahan olla kun essee on valmiina ja koko rupeama suoritettu. Huh helpotusta! Sitten alkaa kiinnostaa.















Mietin usein jälkeenpäin, mitä sitä tulikaan kirjoitettua ja että, itse asiassa, kun tarkemmin asiaa ajattelen, esseen aihe oli kerta kaikkisen kiinnostava! Klikkaan netin auki ja etsin lisätietoja. Janoan informaatiota, ahnehdin ranskalaisia viivoja kuin hullu puuroa ja täytän vihkojeni marginaalit merkinnöillä kuin maanikko ostoslistaansa lisääntyvillä tarpeillaan.

Mutta huom: Tämä olomuodonmuutos tapahtuu vasta kun pakkopulla on pureskeltu, nielaistu ja huuhdottu alas kurkkutorvesta muutaman kahvikupillisen kera. Asiasta tulee tärkeä siinä vaiheessa, kun siitä kiinnostuminen ja informaation etsiminen on täysin vapaaehtoista.

Ja lomalla, totta tosiaan, kaikki on omasta tahdostani kiinni.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Jouluneurotismia

Kaikki kirjoittavat joulusta. Joka paikassa puhutaan, huhutaan ja supatellaan joulusta. Opettajat, perheenjäsenet, vanhat ja uudet koulukaverit, kaverit muualta kuin koulusta, puolitutut ja tuttujen tutut(joihin pääsee mukavasti tutustumaan turvallisessa facebook-ympäristössä) muistuttavat joulusta! Ihan kuin kaikki luulisivat, että he ovat vastuussa tämän informaation levittämisestä, ja että ilman heitä muut saattaisivat vaikkapa unohtaa.

Katumainosten joulupukit ja lahjapaketit hyppivät silmille ja ärsyttävän tekohupaisat MERRY X-MAS -kyltit seisovat keskellä kävelykatua siksak-kuviossa niin että koko kotimatkan saa pujotella kuin slalom-kävelijä. (Huom! Älä varasta ideaa! Aion patentoida tämän lajin omiin nimiini!) Kiteytän tämän kolme kuukautta kestäneen jouluhässäkän yhteen sanaan: Nykyjoulu. Like vai Dislike? Nyky Not. Joulu Yes.





















(Yllä: Joulukatu. Mikä ei kuulu Minkä ei pitäisi kuulua kuvaan?)

Kyllä minäkin sitä odotan. Suurinta ja lapsenmielisintä, valkeinta (hah, mitä utopiaa!), rauhallisinta (ainakin mielikuvissani), perhekeskeisintä ja täysruokaisinta päivää koko vuodenkierron aikana. Vuoden 365:stä päivästä jouluaatto on juuri se, johon toivoisin voivani palata keskellä harmainta arkea ja yksinäisintä ja ikävintä syysmasennuksen aikaa. (Korjaus: En kylläkään pode perinteista syysmasennusta, mutta kausiluontoista alakulo-olotilaa kylläkin) Eihän joulua voi olla rakastamatta! Vaikka aiempina jouluina olisi sattunut mitä tahansa ikävyyksiä tai pettymyksiä (en nyt puhu lahjatoiveiden täyttymättömyyden aiheuttamista sellaisista), aika kultaa muistot viimeistään seuraavaan jouluun mennessä. Joulu vaan yksinkertaisesti on se aika, jolloin valtakunnassa on rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Se vaan menee niin, vaikka käytäntö ei aina osuisikaan ihan nappiin.















Viimeiseen asti olen yrittänyt välttää liikaa lätisemistä joulusta. Ei siitä voi enää sanoa mitään uutta, enkä jaksa toistaa vanhaa. Antaa sen joulun nyt olla, hyvänen aika, sellainen kuin se kullekin on ja kaikki varmasti tietävät ihan itse millainen se omalla kohdalla tulee olemaan. Let it be, sanoisi Beatles. (Joka on siis yksi ihminen, joka vaan esittää olevansa neljä)

http://www.youtube.com/watch?v=kEogJacjLTE

Kuten mikä tahansa asia, josta meuhkataan ja vouhkataan yli äyräiden, nostattaa paineet kattoon ja katosta läpi ja sytyttää ihmisille tulet pyllyjen alle. Tämä on jotain tärkeää! Tästä täytyy tulla täydellistä! Minä olen vastuussa siitä, että meidän joulumme on virheetön! (Lue=Parempi ja hienompi kuin naapureiden) Joulustressistä puhutaan puuta heinää ja sitä lietsotaan mitä päivänselvemmillä ohjeilla ja neuvoilla. "Osta lahjat ajoissa." "Älä osta liikaa." "Muista että elämä jatkuu joulun jälkeen." "Vieraat eivät tule katsomaan talosi puhtautta ja järjestystä, vaan viettämään joulua." "Kuluta jouluna saadut kalorit lenkkeilemällä!" "Jouluna tulee helposti syötyä enemmän kuin muulloin." No ihanko totta? No hui kamala! Kiitos kaikki Suomen naistenlehdet! Nyt tiedän kuinka suoriutua joulusta oikeaoppisesti.

Meillä on edessämme kollektiivinen haaste: The Christmas. Se alkaa jotakuinkin syyskuun puolesta välistä (ainakin täällä meillä Britanniassa, Amerikan tilannetta en halua nähdä) ja kestää jonnekin joulupäivän tienoille. 25.12, joulupäivän aamuna huokaisemme helpotuksesta, kun vuoden suurin urakka on jälleen kerran saatu onnistuneesti pakettiin. Sitten on hyvä taas palata tuttuun ja turvalliseen arkielämään jatkamaan siitä mihin ennen joulua jäätiin. Huh huh. 
Been there, Done that.

 













Kaikki, aivan kaikki, on kiinni suhtautumisesta. Kaikesta, siis aivan kaikesta saa tehtyä ongelman jos asiaa oikein rullalle vääntää ja kaiken (toistan itseäni: aivan kaiken) saa ratkaistua ilman ongelmaa, jos siitä ei tee sellaista. Taannoin aloin hieman ahdistua facebookista sun muista sosiaalisen median välineistä, kun tuntui että kaikki tietävät toistensa asiat ja mikä pahinta: Tuntuu, että koko ihmiselämä on siirtymässä sosiaalisen median sisään. Pelottavaa. Meinasin poistaa profiilini, vaikka hulluahan sekin olisi ollut. Poistaa nyt kaikki sadat ystävät, jotka ovat tulleet tutuiksi ulkomaanreissujeni ja vapaaehtoistyöjaksojeni aikana ja joihin minulla ei olisi mitään muuta keinoa pitää yhteyttä. Hengitin hetken ja ajattelin uudestaan.

Kuin tilauksesta, eräs ystäväni alkoi jutella minulle ja kerroin hänelle facebook-probleemastani. Hän vastasi yllättäen: "Minä en osaa ajatella noin. Kunhan nyt kirjoittelen tänne mitä haluan, mutta suhtaudun tähän hommaan ihan kevyesti." Olin vähän äimänä. Miksen tullut ajatelleeksi, ettei sitä(kään) asiaa tarvitse niin kovin vakavasti ottaa? Niin kauan kun tiedän että elämäni on sen ulkopuolella, asioiden pitäisi olla ihan hyvin. Right?

 














Mutta mistä tunnistaa ihmisen jolla jutut menee överiksi? Missä kulkee raja terveyden ja sairauden välillä? Voiko joulustressi olla sekä positiivista että negatiivista ja mistä tietää että ylärima on ylitetty? Olen nähnyt tapauksia, joita tekisi mieli kopauttaa olalle ja kysyä ihan muina naisina: "Miksi sinä muuten vietät joulua?" En ole vielä kehdannut. Enhän voi olla varma, jos kyseisen henkilön kantamat kymmenet lahjakassit onkin tarkoitettu vaikkapa yhdelle luokalliselle oppilaita tai teatteriporukan jäsenille kiitokseksi hyvästä teatterikaudesta, eikä suinkaan hänen kahdelle vaippaikäiselle lapselleen. Koskaan ei voi tietää. Moni jää yksin ongelmiensa kanssa juuri siksi ettei kukaan uskalla puuttua. (Huomioi: Laajensin ajatusta ihmisten ongelmien koko skaalaan, enkä siis tarkoita ongelmilla pelkästään joulustressiä)

Minä stressaan tällä hetkellä vain rinkkani painosta. Ostamani kotimittarin mukaan (kyllä, sellaisia on olemassa; näyttävät käsimatkatavaran painon paunoissa ja kiloissa) se painaa nimittäin 10.5 kiloa ja mielelläni ottaisin mukaan vielä edes yhden oman paidan. Kassi kun on täynnä, mitäpä muuta, kuin joulutuotteita ja tuliaistarvikkeita perheeni ja ystävieni tarpeisiin. Kun oikein asiaa analysoin, saatan havaita, että tietyn  tason joulustressiä poden siis minäkin: Miten saan kaikki lahjat mahtumaan 10 kilon käsimatkatavaraan?











Tällä joulupukilla on siis suurenluokan probleema ja kyseinen probleema ratkeaa vasta keskiviikkoaamuna kello 6.45 kun läpäisen tullin ja kohtaan vastaanottotiskillä Ryanairin tädin, joka sanoo joko "Too heavy" tai "Fine!" Mikäli kaikki ei ole fine, joudun ehkä luopumaan siitä yhdestä ainokaisesta paidastani, jonka aion saada sullottua mukaan.

Joululahjat kun on saatava Suomen puolelle, ei ehkä hinnalla millä hyvänsä, mutta kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Ihmiset osterissa

Elämäni on silkkaa neljän ruuhkaa ja suurten areenojen valokeilaa 24/7. En voi mennä minnekään joutumatta kohtaamaan uusia ihmisiä, jotka haluavat palavasti liittyä seuraani, saada osansa ajatuksistani, hymystäni, olemisestani ja mitä vielä! En todellakaan tiedä! Yksinäiset, rauhalliset iltakävelyt ovat muisto vain, sillä missä ikinä liikunkaan, aina jonkun puskan tai nurkan takaa eteeni ilmestyy muukalainen. "Hello! Where do you go?" "Hei minne menet, kuka olet, mistä tulet ja mikä on seuraava suunnitelmasi?" Haluaisin osata olla tyly ja tympeä, hymyilemätön perusjamppa, joka kantaa maailmaa harteillaan ja kohdistaa tuskansa tikarinpistojen tavoin kanssaeläjien nahkaan, niin ettei kukaan uskalla lähestyä tuota murheenkryynin ruumiillistumaa. Mutta kun en osaa.















Vaikka maailman paino tuppaakin usein laskeutumaan harteilleni, osaan suhtautua siihen kuin kevyenä olkalaukkuna, pienenä lisäkantamuksena, matkaseuralaisenakin jos oikein hyvin käy. Maailma on takkini taskussa ja pomppii siellä reittäni vasten kulkiessani pitkin maita ja mantuja. Tämä ominaisuus takaa sen, että tielleni osuu ystäviä. Ihmisiä. Juttelijoita ja höpöttelijöitä. "Hei mitä kuuluu! Olen nähnyt sinut usein! Mennäänkö kahville?"













***   ***    ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Eilen lähdin reippailemaan tuuliselle rannalla kamerani kanssa. Kuvailin merta ja puskia, kasveja ja talojen seiniä kun alamäessä vastaani käveli tumma mies. "Hei! Voi harmi! Sinä menet alamäkeen, minä menen ylämäkeen!" hän huudahti kuin parhaallekin tuttavalle ja läimäytti kädellä otsaansa teatraalisesti. Voi harmi, tosiaan. Hymyilin ja toivotin hyvät päivänjatkot. Mutta ehei, se ei riittänyt alkuunkaan. Mies alkoi kysellä niitä näitä elämästäni, kuvaamisesta, asuinpaikastani ja elämäntavoistani. Hän innostui kuullessaan, että minä olen Suomesta ja kertoi puolestaan olevansa kotoisin Etelä-Afrikasta. Hän oli pudota maan pinnalta syvemmälle, kun lipsautin käyneeni siellä. "Sinä olet käynyt Etelä-Afrikassa!? Sinä pelastit päiväni! Joku on nähnyt minun maani!" hän riemuitsi afrikkalaiseen, avoimeen ja suurentelevaan tyyliin. Eipä siinä mitään. Mukava että voin olla iloksi.
















Vuorostani kysyin (kaikkia sosiaalisuuden normeja noudattaen) mitä hän tekee Bournemouthissa, missä on töissä ja niin edespäin. Nyt teillä on täysin oikeus osoittaa minua sormella: Miksi aloit utelemaan, jos et kerran halunnut ystävystyä? Se jos jokin merkitsee halua tutustua! Niinpä niin. Mies pyysi minut puistonpenkille ja alkoi kaivaa reppuaan. Hän nosti esille paksun kansion täynnä monensortin papereita ja dokumentteja. Sain käteeni kuvan krikettijoukkueesta vuodelta 1978. Hän pyysi minua etsimään itsensä nuorten miesten joukosta ja tumman ihonsa ansiosta bongasinkin hänet heti. Tuossa sinä olet! (Oletko tyytyväinen?)

"Olin paras kriketin pelaaja vuosina 1975-1980," hän julisti. Onnittelin typerästi ja naurahdin, että minä en edes ollut syntynyt tuolloin. Hän vakavoitui silmänräpäyksessä ja katsoi minuun filosofisen näköisenä: "Niinpä. Katsohan: Maailma on kuin osteri. Tapaat ihmisiä, ja sitten et tapaa heitä enää." Taisin huomaamattani ohittaa jonkun hyvin merkittävän aasin sillan. En ihan saanut kiinni osteriteologiasta.















Seuraavaksi hän osoitti rantaviivaa ja kertoi kunnioittavansa tätä paikkaa historian merkittävien tapahtumien johdosta. Hän kuvaili miten afrikkalaiset orjat tuotiin juuri tällä rannalle vuosikymmeniä(satoja?) sitten ja kuinka heidät pakotettiin rakentamaan hienoja kartanoita ja jylhiä rakennuksia korkampiarvoisten käyttöön. Hän viittasi lähellä oleviin, hulppeankokoisiin rakennuksiin (ravintola, hotelli, asuintaloja) ja kertoi niiden olevan afrikkalaisorjien rakentamia. Olin kohtalaisen hämilläni. (semi-confused) Ja yllättävän kiinnostunut. Surumielinenkin, kai. Kävelenhän minä päivittäin sitä samaa tietä, kepein mielin ja aatoksin, tai vaikka raskaamminkin, mutta yhtä kaikki: suomatta pienintäkään ajatusta historian tapahtumille.

Oivalsin, että ei ole olemassa vain lintu- tai sammakkoperspektiiviä, mustaa tai valkoista. Jokainen paikka on erilainen riippuen siitä kenen silmien läpi sitä katselee. Enkä minä pääse kuin omien silmieni taakse, näkemään sen mitä näen ja liittämään näkemäni omiin muistoihini ja kokemuksiini. Nyt tiedän jotain enemmän Afrikan orjien matkasta Englantiin ja sen, että he ovat nousseet maihin juuri tällä rannalla, mutta tieto ei muuta käsitystäni rannan ihanuudesta. Itse asiassa uusi ystäväni koki samoin: "I rejoice! I am free!" hän huudahti kiitollisena mahdollisuudestaan elää vapaana kansalaisena. (ainakin vapaampana kuin entisajan afrikkalaiset)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Vietin miekkosen kanssa rattoisan puolituntisen, jonka aikana sormeni ehtivät kohmettua ja nenä punehtua. Tuuli kävi mereltä ja mieleni teki pomppia ylös alas saadakseni veren virtaamaan. Niin poikkeuksellisen kiinnostava kuin tämä tapaaminen olikin ollut, aloin kaivata sitä hartaasti tavoittelemaani omaa aikaa. Mielen heittämistä aaltojen matkaan ja meditaatiokävelyä pitkin rantaviivaa. Sanoin: "Minä palellun, täytyy mennä." Hän nauroi ja sanoi: "Ei tarvitse! Kyllä tässä pärjätään!" Alkoi ärsyttää. Minun OLI kylmä. Ja kyllä, minä menisin nyt. Hän oli melkein lähdössä mukaani, mutta sain sumplittua itseni ulos tilanteesta kertomalla että olen menossa suoraan kotiin jatkamaan kouluhommia. Hän pettyi, mutta ymmärsi yskän ja kehotti minua kuuntelemaan Bob Marleyn kappaleen, joka kertoo Afrikan orjista. Lupasin kuunnella.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***
Nenä punotti ja kylmyys hiipi takin alle. Mikään muu mahti, kuin kaakaomukillinen ja äidin neulomat villasukat eivät saisi nyt oloani lämpimäksi. Rantakävelyn sijaan kaipasin omaan yksinäisyyteeni oman huoneeni hiljaisuuteen. Ennen lähtöä mies painoi vielä kätensä olkapäälleni ja sanoi vakavana:  

"Oli ilo tavata sinut. Me olemme erilaisia kuin muut. Tavallisia ihmisiä ei voi lähestyä, koska ne haluavat olla yksin." Nyökkäsin ja purin huulta.

Kaikeksi onneksi ihmisillä ei ole kykyä lukea toistensa ajatuksia.

torstai 8. joulukuuta 2011

Oikean ruoan jäljillä

Nyt seuraa pientä häpeämistä vaativa ja poskien punehtumiseen johtava henkilökohtainen paljastus. Minä olen suuri pikaruoan ystävä. No niin, tulipa sanottua. Näen silmissänne McDonaldsin, Kentuckty Fried Chickenin (kavereiden kesken KFC:n), Hesburgerin ja Hesan rautatieasemalla seisovan snägärikojun logot. (Onkohan viimeksi mainitulla sellaista?) Jollakulla on ehkä jo vesi noussut kielelle, kun rasvaa tirisevät hampparit ja kullankeltaisiksi ruskistetut epä ranskalaiset piirtyvät näkökentälle ja valtaavat aistit. Joku terveysintoilija yökkii siellä nyt näppäimistönsä päälle luettuaan edellisen lauseen ja roskaruoan salarakastaja ajattelee: "Jos ravitsemusalan opiskelijatkin syövät fast-foodia, niin kyllähän minäkin sitten voin!" Go for it, girls! Sinne vaan snägäri jonoon, jos siltä tuntuu. Minusta ei tunnu.
















Minulla on tapana tarkoittaa mitä sanon. Pikaruoalla viittaan siis sananmukaisesti pikaiseen ruokaan. Kaksi sanaa, jotka yhdistettynä tuovat mieleen vain ylläolevat transrasvamättö hampurilaisketjut, mutta asiallisesti toisistaan eroteltuina sanapari saa uusia merkityksiä. Haluan nopeaa ruokaa. Kaksi sanaa: Nopea ja Ruoka. Vaatimustasoni saattaa ylittää monen ymmärryksen, mutta itse koen vaativani pelkästään nykyihmisen perusoikeuksia.

Vaatimukseni:
1) Ruoan täytyy valmistua ennen kuin ehdin kissaa sanoa.
2) Sen täytyy olla ruokaa.




















Näin ollen ette tule näkemään minua KFC:n yöjonossa tai Mäkkärin luukulla Riihimäellä.(Kyllä, tämä on kotikaupunkimainontaa) Itse asiassa, kenenkään ei tulisi nähdä itsensä seisovan noissa jonoissa, ainakaan jos on aikeissa hankkia ruokaa. Mikäli vaatimustasosi on samaa linjaa kuin omani, etkä suostu tinkimään kummastakaan listalla olevasta kahdesta kohdasta, on syytä hakeutua muualle lounastamaan. Jos kuitenkin olet siitä onnellisessa (lue=onnettomassa) asemassa, että et välitä millaisella polttoaineella ruokit kehoasi, fine! Kaikin mokomin! Kukaan ei kiellä meitä, vapaan maan kansalaisia marssimasta sisään miljooniin Mäkkäreihin ja PizzaHutteihin nauttimaan jotain nopeaa.

Ruokaa se ei ole, mutta et kai sellaista odottanutkaan?

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Pikainen ruoka on nykypäivän ihmiselle toimivan elämän edellytys. Vauhti kiihtyy ja painamme sata lasissa yötä päivää tulitikut silmissä ja kofeiinitabletit taskussa. Ei siinä ehdi ihastella juureskeiton pintaan pyrkiviä kiehumiskuplia tai taiteilla erilaisten yrttisekoitusten ja vihannesyhdistelmien kanssa. Harvoin sitä ehtii edes istahtaa alas ja maistella ruokaansa hitaasti hartaudella kuin viiniasiantuntijat vuosikokouksessa. "Jälkimaku oli hieman viipyilevä, vivahteikas, aistikas, pehmeä, ailahtelevainen." Ai että mikä jälkimaku? (Lue=Mitä mä edes söin?)




















Englannin pikaruokatarjonta huimaa matalimmallakin tasolla keikkuvaa päätä. Suunnistusretki oikean ruoan lähteille ei ole mikään simppeli juttu. Ei nimittäin riitä, että kiertää selkeästi tunnistettavat epäpikaruokalat kaukaa, koska sielläkin missä pitäisi kaiken järjen (Ryttyläläisen maalaisjärjen) mukaan löytyä ehtaa ravintoa, löytyy pääasiassa kaikkea muuta. Ruokakauppojen (lue kuten kirjoitetaan= ruokakauppojen) hyllyt notkuvat mitä oudoimpia tuotteita mitä pidempine ja kaukaahetuimpine ravintoaineluetteloineen. Voivatko sanat, asesulfaatti K, silikoonidioksiidi ja aspartaami edes kuulua ravintoaineluettelo -nimisen otsikon alle?




















Lapsille myydään niin vaaleanpunaista, keltaista kuin sinistäkin maitoa sarjakuvahahmoilla koristelluissa kivoissa pulloissa ja valmisruokaosastolta löytyvät niin yksittäispakatut donitsit, cup-caket, viinerit kuin makaronijuustolaatikotkin. Toki myytävänä on terveellisiäkin vaihtoehtoja ja ihan ehtaa sapuskaa. Ihan oikeasti, on! Harmi vaan, että niitä joutuu metsästämään kissojen ja koirien kanssa, ja harvallapa sellaiseen on aikaa. Kiireessä valitaan joko tai: pika tai ruoka. Ruoka jää auttamatta jalkoihin, yhtä pahasti litistyksiin kuin lapset Hullujen Päivien avajaisissa.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
80 % Britanniassa kulutettavasta ruoasta ja "ruoasta" on neljän suurimman supermarketin tuottamaa tavaraa. Tämän pitäisi jo laittaa hälytyskellot soimaan. Jos neljä keskenään kilpailevaa (tarkoitan: kilpailevaa, ei siis: yhteistyössä toimivaa) yritystä on valtuutettu ravitsemaan koko kansa, voimme laskeskella pienissä päissämme mitä liikkuu noiden yritysten johtajien päissä. Valitse mielipiteesi seuraavista.

A.) Mitenköhän saisimme tuotettua mahdollisimman terveellistä ruokaa?
B.) Mitenköhän saisimme maksimoitua voitot mahdollisimman helposti ja nopeasti?

Jätän teidät pureskelemaan päivän pähkinää. Samalla voitte hotkaista pikaisesti esimerkiksi jouluisen rusina-pähkinäsekoituksen (monityydyttymättömiä superrasvoja ja antioksidantteja!) taikka ympärivuoden trendikkään ja ainasuussasulavan super-pähkinäisen Snickers-patukan (transrasvoja ja pikasokeridantteja!).

Run, baby, run!  Eat real food, eat!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Vapaan kansan velvollisuus

Tekisin suurinta syntiä isänmaatani kohtaan, jos kirjoittaisin teille nyt koulunkäynnistäni, koetuloksista, Englannin sääolojen ailahtelevaisuudesta tai huikeista joululahjalöydöistäni. Jokin sisäinen pakko ja syvä velvollisuudentunto ajoivat minut tänään koneen äärelle kirjoittamaan lyhyenytimekkään onnentoivotuksen Suomen maalle, ja se sama tuntoaisti puhdisti mieleni kaikesta arkisesta mikä on pyörinyt mielessäni viime päivät. Tänään en pysty tuottamaan tekstiä viime aikojen kuulumisista tai suunnitelmistani, enkä usko kykenemättömyyteni aiheuttavan pettymystä yhdellekään osapuolelle. Mikäli keskittyisin tänään vain arkisen aherruksen ja päivätoimieni kuvailemiseen, voisin suorinta tietä vaihtaa kirjat Englantiin ja sanoa hyvästit suomalaisuudelleni.  

Jaa että mistä moinen mielenliikutus? Jos et tiedä, tässä sinulle neuvo: Pakkaa reppusi ja lähde.

 














Tänään meillä, suomalaisilla Suomessa ja ulkosuomalaisilla Suomen ulkopuolella, on mitä suurin kunnia saada kattaa juhlapöydät ja sytyttää kynttilät 94-vuotiaan kotimaamme kunniaksi. Tämän päivän merkitystä tuskin kukaan voi liioitella, sillä se mitä sukupolvemme edustajien isovanhemmat tekivät maamme puolesta on merkittävämpää kuin mikään muu saavutus koko Suomen historiassa. Meistä tuli me. Itse. Ja sen itseyden edestä on uhrattu tuhannet sankarimiehet ja sitäkin tuhannemmat siviiliuhrit, jotka joutuivat elämään sodan kurimuksessa, jotta tulevat sukupolvet saisivat elää itsenäisessä Suomessa.

















Se olemme me. Se tuleva sukupolvi, jolle on tuotu kaikki nenän eteen ja joka on syntymälahjana saanut oman maan, jota tallata. Vähintä mitä voimme tehdä on kiittää niitä sekä elossa olevia, että edesmenneitä sotaveteraaneja, jotka takasivat meille turvatun ja vakaan tulevaisuuden uhraamalla oman elämänsä maamme puolesta. Kansallinen kiitollisuudenpäivä on tänään, kuudentena joulukuuta.

Meidän tehtävämme on vain pieni ripe siitä suuresta tehtävästä, jonka edeltäjämme joutuivat toteuttamaan. Herkempään korvaan se saattaa kuulostaa paljolta, tai jopa ylittää sietokyvyn rajat, mutta vapaus ei tule ilman velvollisuuksia. Nyt kun meillä on suomenkieli, lippu, laulut, kansallinen identiteetti ja tieto omasta suomalaisuudestamme, on meidän toimittava sen puolesta, että ne säilyvät myös tulevaisuuden sukupolville.

Tehtävä on tämä: Pidä omistasi huolta.



























***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Jos emme hoida velvollisuuksiamme tunnollisesti, tulevaisuudessa saamme kantaa uuden kansallisuuden leimaa otsassamme. Saanen esitellä suurimman uhkakuvani: Maria, identiteetti-hukassalainen.














sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kieli on kulttuurielin

Avaan suuni, työnnän kieleni ulos ja työparini asettaa perunalastun kieleni päälle. Pidän nenästä kiinni kuten ohjeissa pyydetään tekemään ja yritän tunnistaa sipsin aromin. Öö...  Taffel? Estrella? Pringles? Ainiin, ei brändi vaan aromi. Mitäs niitä taas olikaan? Korvieni välissä hyrrää pitkä lista mahdollisia sipsien makuja aina suolaisesta pippuriseen ja maustetusta maustamattomaan, mutta jokin uupuu. En saa tarkkoja makuelämyksiä mieleeni, en vaikka miten yritän liuottaa crispiä kieleltä makuhermojen tunnistettavaksi. "Nyt en kyllä tiedä." "Ei tule mitään mieleen." "EOS" (kuten kirjoittaisi keskimmäinen, 15-vuotias pikkuveljeni, joka taitaa lyhyen ja ytimekkään small-talkin nettikeskustelun taidon) Joudun siis helpottamaan tehtävää.

Kakkosvaiheessa saa aloittaa pureskelun. Pidän edelleen sieraimet lukittuina ja narskutan puoliksisulanutta snacksia hampaissani. Jokin aistivivahde tuntuu tunkeutuvan makuhermoja pitkin aivoja kohti, mutta en saa ajatuksenpäästä kiinni. Originell? heitän villin arvauksen ja partneri kohottaa kulmiaan epäileväisen näköisenä. Siinä se on, oikea vastaus, aivan kielen päällä. Alistun siitymään suoraan kolmosvaiheeseen, jossa saa avata sieraimet ja käyttää sekä haju- että makuaistia herkkupalan analysointiin. Pekoni! Se se on! Kolmas kerta toden sanoi.

Seuraavien neljän sipsin kohdalla kävi samoin ja aloin jo epäillä maku-haju-aistielimeni toimivuutta. (Lisähuomio: Se on siis yksi yhteinen elin joka kulkee nenän ja suun hermoratojen kautta suoraan aivoihin) Miten ihmeessä en tunnistanut niin perinteisiä makuja kuin pekoni, yrtti, kana, paprika ja barbeque? Merkitsin testitulokseni pettyneenä vastauspaperille: "Tunnistin maut vasta viimeisellä yrityksellä."

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Vaihdoimme paikkoja parini kanssa ja minä sain vuorostani asettaa sipsit hänen kielensä päälle. Valmistauduin painamaan sekuntikellon käyntiin ja laskemaan kuinka kauan häneltä kuluu makuelämyksen tunnistamiseen. Tuskin ehdin painaa nappia, kun hän jo hihkaisi oikeat vastaukset. Chili! Sweet&Sour! Katkarapu! Juusto! Tarkistin sipsikulhojen kyljet varmistuakseni siitä, että hän ei ollut lukenut vastauksia etukäteen. Suureksi harmikseni vastauksia ei löytynyt näköetäisyydeltä. Ei muualta kuin hänen kielensä päältä. (ja alta, yltä ja ympäriltä). Katselin sivusta muiden parien harjoitusta ja kaikki toistivat samaa kaavaa: Tiedän! Tämä on helppo! Iisi biisi! Minun täytynee hakeutua lähimmän aistielintohtorin luokse pikimmiten...

Ei liene yllätys, että kaikki harjoituksessa mukana olleet opiskelijat olivat brittejä. Niin, paitsi minä. Minä, joka tulen sellaisesta kummallisesta maasta, jossa ei myydä kämmenenkokoisia sipsipusseja kaupan jokaisessa hyllyvälissä ja jossa vain ani harva äiti (uskallan toivoa ettei kukaan) syöttää mukuloilleen vihannekseksi nimettyjä perunalastuja välipalaksi. Voi äiti minkä teit! (Lue=Voi minkä jätit tekemättä!) Olen ilmiselvästi saanut aivan liian terveellisen kasvatuksen, koska feilasin (teinikielen termi, tarkoittaa epäonnistumista) yliopistotason makuaistitestin vain siitä syystä että en ole saanut kasvaa kyseisten, ilmeisen elintärkeiden makuaromien vaikutuspiirissä. Vähemmästäkin alkaa keljuttaa.














***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Katsoin taannoin Jamie Oliverin Food Revolutionia eli Ruokavallankumousta. Tai oikeastaan, kun sille päälle satuin, katsoin Ruokavallankumoukset alusta loppuun asti. Toki tiesin jo etukäteen, että tilanne Britannian kouluruokaloissa on kehnonlainen, mutta en aavistanut että se olisi suorastaan katastrofaalinen. Oliver kiehui ja kihisi nähdessään lapsia lounaalla pizzapalojen, kananugettien, ranskalaisten ja makumaitojensa kanssa, mutta mikä miestä sapetti sitäkin enemmän, oli vanhempien pakkaamat eväspaketit. Sen jälkeen kun hän alkoi valmistaa koululaisille terveellisempiä ruokia, moni lapsi jätti syömättä ja äidit hätääntyivät. On kuitenkin todistettu, että sinnikkään yrityksen ja totuttamisen kautta lapsi oppii uusiin makuihin. Avainsana(ja kynnyskysymys) onkin: Vanhempien sitkeys.














Sekä Britanniassa, että Amerikassa Oliver kuuli monien vanhempien sanovan, että lapset eivät suostu syömään terveellisempää kouluruokaa, joten he tekevät oikein laittaessaan omat eväät mukaan. Väärin! Äiti, joka pakkaa lapselleen lounaaksi pussillisen sipsejä (joita ei paprika-mausteesta huolimatta lueta vihanneksiksi), keksejä, siniseksi värjättyä herkku-jellyä (hyytelö/vanukas) ja Jelly beans -karkkirakeita, tekee jälkeläiselleen todellisen karhunpalveluksen. Sipsikokeen perusteella uskallan epäillä, että moni luokkatoverini on joutunut kyseisen onnettomuuden viattomaksi lapsuhriksi. "Tämä on ensimmäinen sukupolvi joka saattaa kuolla ennen vanhempiaan," Oliver totesi yhtään liioittelematta.

***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***   ***
Kotona valmistin itselleni lämpimän jälkiuunileivän. (kiitos sedälleni, jonka postipaketti saapui juuri kun edelliset leivät loppuivat!) Höystin herkkuni voilla, juustolla, kinkulla ja vihanneksilla ja hiljennyin testaamaan makuaistejani ennen soittamista aistilääkärille. Hämmennyin. Sen sijaan, että vajavainen makuaistini ei olisi kokenut mitään elämyksiä, ruoka veikin kieleni ja mieleni mennessään. Ja voi kyllä, minä tiesin mitä suustani meni sisään ja tunsin jokaisen makuvivahteen kuin omat taskuni. Jätin siis soittamatta tohtorille ja diagnosoin itse itseni.

Minä olen suomalainen.

torstai 1. joulukuuta 2011

Vaatimukset joululle

Heräsin väärällä jalalla väärälle puolen sänkyä. Ulkona tuulee, huone on kuin tornadon jäljiltä ja edessä kahden tunnin laboratoriotunti, jota seuraa kolmen päivän tiivis raportinkirjoitusrupeama samaisesta laboratoriotunnista. Huh hurjaa. Jos tupakoisin, tupakoisin nyt. Kahviakeittäessäni huomasin, että keittiön liesi höyrysi yksinään, kun joku kiireinen kämppis(niitä on siis viisi, enkä koskaan saa selville kuka) oli jättänyt, hupsheijaa, lieden päälle rientäessään oppitunnille. Keittiön nurkassa jätesäkkivuori hipoi katonrajaa ja työtasot olivat piilossa likaisten astioiden ja tulkinnanvaraisten tahrojen alla. Mutta ei siinä vielä kaikki. Itse asiassa tämä ei ole vielä mitään. Kaiken kruunasi se surullinen tosiasia, että minulla ei ole joulukalenteria.

















Ensimmäinen joulukuuta on jo edennyt yli puolen päivän ja minä en ole vielä edes korkannut juhlapäivää alkaneeksi. Kiukuttaa. Kotona Suomessa kolme velipoikaa varmaan nautiskelee nyt suussasulavia suklaanappejaan ja miettii pitäisikö avata myös se yksi, Marialle ostettu, koska sehän tulee kotiin vasta kahden viikon päästä. Antakaa palaa, pojat! mietin mielessäni. Katkerana. Suumutrussa ja kulmakarvat kurtussa. Maria 22-vee tarvitsee joulukalenterin.













Täytynee lähteä koulun jälkeen Asdaan, tuohon Prismankaltaiseen mutta ah, niin paljon edullisempaan ostosparatiisiin hakemaan 24-suklaanapin settiä. Itse asiassa, kun tarkemmin mietin, sellainen osui silmääni jo viime viikolla, ja sitä edellisellä... ja jos oikein muistelen, niin taisinpa nähdä kyseisiä kalentereita nököttävän vieri vieressä jo kaksi kuukautta sitten. Hetkinen. Se on nimeltään Joulu-kalenteri. Mitä joulua on syyskuussa, lokakuussa tai edes marraskuussa? Luotettavien tietolähteideni mukaan ei kertakaikkiaan yhtään mitään. (Tosin varmimmat tietolähteeni ovat Wikipedia ja Google, jotka eivät opettajan sanojen mukaan ole missään mielessä päteviä akateemisia informaation lähteitä) Olen tainnut tulla harhaanjohdetuksi.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Muutin Englantiin noin 2,5 kuukautta sitten ja miltei välittömästi maahantuloni jälkeen kaupat alkoivat täyttyä mitä ihmeellisemmästä joulukrääsästä. Muistan katselleeni kimallekortteja ja köynnöksiä pienen hämmennyksen vallassa syyskuussa ja miettineeni mitä juhlallisuuksia varten ne on laitettu myyntiin. Oletin, että joku minulle tuntematon brittiläinen juhla-aika on käsillä ja sivuutin näkemäni joulupukit ja porokoristeet kuin vältelläkseni ahdistavaa totuutta: Joulu alkaa silloin kun kauppiaat niin päättävät.

Tuntuu kuin olisin viettänyt tätä joulun juhlaa jo parin kuukauden ajan. Joulukatu avattiin aikapäiviä sitten, elektroninen joulupukki kiipeää ylös alas keskusaukion tolppaa ja muutaman liiketilan on vallannut Christmas-shop, eli joulukauppa-niminen liikeyritys. Korttitarjonta huimaa päätä. Britanniassa on ilmiselvästi todellinen korttienjakoperinne, ei kai täällä muuten olisi Card-shoppeja, eli pelkästään kortteja myyviä kauppoja. Kävin, näin ja koin.(Ostamatta jäi) Tekstejä ja kuvia olisi ollut tarjolla jokaiseen mielentilaan ja perhekuvioon. "Hyvää joulua isäpuolelle!" "Hyvä joulua äidille ja äidin miesystävälle!" "Valoisaa uutta vuotta isälle, isän vaimolle,vaimon lapsille ja velipuolelleni!" Tämä on kai sitä nykyaikaa, mietin pöyristyneenä.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Olen edelleenkin vannoutunut jouluihminen, eikä Britannian älytön hössötys laimenna joulutunnelmaani. Itse asiassa, päinvastoin. Katsellessani ihmisiä kantamassa lahjakasseja kädet väärinä ja selät kyyryssä, hiet otsanrajoissa ja ärsytyskynnys jalkapohjan korkeudelle laskeutuneena, minä alan oivaltaa mitä oikea joulu vaatii. Joulu vaatii silkkaa hiljentymistä, läsnäoloa, perheen tai ystävien läheisyyttä, lämpöä, aikaa ja rakkautta. Ah miten vapauttavaa päästää sisäinen clichee-Maria valloilleen!

On suorastaan tragikoomista nähdä se stressin ja paniikin määrä, mikä valtaa ihmiset juuri joulun alla (joulunalusajalla tarkoitan siis ajanjaksoa aina syyskuusta joulukuun 24:teen päivään asti). Se on surullista ja huvittavaa, mutta ehkä säälittävää ennen kaikkea.

Miksi kaikesta täytyy tehdä yksi suuri suoritus?

 











Kadotamme koko joulun merkityksen listatessamme omia lahjatoivomuksiamme, miettiessämme mitä ostaisimme toisillemme, muistellessamme kenelle täytyisi ostaa lahja vain siitä syystä, että he ostivat meille lahjan edellisenä vuonna ja suunnitellessamme veronpalautusten ja jouluostosten ajankohtien sujuvaa ja mutkatonta yhdistämistä.

Minulle riittäisi suklaakalenteri. Ainakin tähän hätään.

Pst. Muistathan kurkistaa Mietejoulukalenteriin sivun oikeassa laidassa! Sisältää myös haasteellisen joulukilpailun, jossa jaossa runsaasti yltiöpäisiä palkintoja ;)