lauantai 10. joulukuuta 2011

Ihmiset osterissa

Elämäni on silkkaa neljän ruuhkaa ja suurten areenojen valokeilaa 24/7. En voi mennä minnekään joutumatta kohtaamaan uusia ihmisiä, jotka haluavat palavasti liittyä seuraani, saada osansa ajatuksistani, hymystäni, olemisestani ja mitä vielä! En todellakaan tiedä! Yksinäiset, rauhalliset iltakävelyt ovat muisto vain, sillä missä ikinä liikunkaan, aina jonkun puskan tai nurkan takaa eteeni ilmestyy muukalainen. "Hello! Where do you go?" "Hei minne menet, kuka olet, mistä tulet ja mikä on seuraava suunnitelmasi?" Haluaisin osata olla tyly ja tympeä, hymyilemätön perusjamppa, joka kantaa maailmaa harteillaan ja kohdistaa tuskansa tikarinpistojen tavoin kanssaeläjien nahkaan, niin ettei kukaan uskalla lähestyä tuota murheenkryynin ruumiillistumaa. Mutta kun en osaa.















Vaikka maailman paino tuppaakin usein laskeutumaan harteilleni, osaan suhtautua siihen kuin kevyenä olkalaukkuna, pienenä lisäkantamuksena, matkaseuralaisenakin jos oikein hyvin käy. Maailma on takkini taskussa ja pomppii siellä reittäni vasten kulkiessani pitkin maita ja mantuja. Tämä ominaisuus takaa sen, että tielleni osuu ystäviä. Ihmisiä. Juttelijoita ja höpöttelijöitä. "Hei mitä kuuluu! Olen nähnyt sinut usein! Mennäänkö kahville?"













***   ***    ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Eilen lähdin reippailemaan tuuliselle rannalla kamerani kanssa. Kuvailin merta ja puskia, kasveja ja talojen seiniä kun alamäessä vastaani käveli tumma mies. "Hei! Voi harmi! Sinä menet alamäkeen, minä menen ylämäkeen!" hän huudahti kuin parhaallekin tuttavalle ja läimäytti kädellä otsaansa teatraalisesti. Voi harmi, tosiaan. Hymyilin ja toivotin hyvät päivänjatkot. Mutta ehei, se ei riittänyt alkuunkaan. Mies alkoi kysellä niitä näitä elämästäni, kuvaamisesta, asuinpaikastani ja elämäntavoistani. Hän innostui kuullessaan, että minä olen Suomesta ja kertoi puolestaan olevansa kotoisin Etelä-Afrikasta. Hän oli pudota maan pinnalta syvemmälle, kun lipsautin käyneeni siellä. "Sinä olet käynyt Etelä-Afrikassa!? Sinä pelastit päiväni! Joku on nähnyt minun maani!" hän riemuitsi afrikkalaiseen, avoimeen ja suurentelevaan tyyliin. Eipä siinä mitään. Mukava että voin olla iloksi.
















Vuorostani kysyin (kaikkia sosiaalisuuden normeja noudattaen) mitä hän tekee Bournemouthissa, missä on töissä ja niin edespäin. Nyt teillä on täysin oikeus osoittaa minua sormella: Miksi aloit utelemaan, jos et kerran halunnut ystävystyä? Se jos jokin merkitsee halua tutustua! Niinpä niin. Mies pyysi minut puistonpenkille ja alkoi kaivaa reppuaan. Hän nosti esille paksun kansion täynnä monensortin papereita ja dokumentteja. Sain käteeni kuvan krikettijoukkueesta vuodelta 1978. Hän pyysi minua etsimään itsensä nuorten miesten joukosta ja tumman ihonsa ansiosta bongasinkin hänet heti. Tuossa sinä olet! (Oletko tyytyväinen?)

"Olin paras kriketin pelaaja vuosina 1975-1980," hän julisti. Onnittelin typerästi ja naurahdin, että minä en edes ollut syntynyt tuolloin. Hän vakavoitui silmänräpäyksessä ja katsoi minuun filosofisen näköisenä: "Niinpä. Katsohan: Maailma on kuin osteri. Tapaat ihmisiä, ja sitten et tapaa heitä enää." Taisin huomaamattani ohittaa jonkun hyvin merkittävän aasin sillan. En ihan saanut kiinni osteriteologiasta.















Seuraavaksi hän osoitti rantaviivaa ja kertoi kunnioittavansa tätä paikkaa historian merkittävien tapahtumien johdosta. Hän kuvaili miten afrikkalaiset orjat tuotiin juuri tällä rannalle vuosikymmeniä(satoja?) sitten ja kuinka heidät pakotettiin rakentamaan hienoja kartanoita ja jylhiä rakennuksia korkampiarvoisten käyttöön. Hän viittasi lähellä oleviin, hulppeankokoisiin rakennuksiin (ravintola, hotelli, asuintaloja) ja kertoi niiden olevan afrikkalaisorjien rakentamia. Olin kohtalaisen hämilläni. (semi-confused) Ja yllättävän kiinnostunut. Surumielinenkin, kai. Kävelenhän minä päivittäin sitä samaa tietä, kepein mielin ja aatoksin, tai vaikka raskaamminkin, mutta yhtä kaikki: suomatta pienintäkään ajatusta historian tapahtumille.

Oivalsin, että ei ole olemassa vain lintu- tai sammakkoperspektiiviä, mustaa tai valkoista. Jokainen paikka on erilainen riippuen siitä kenen silmien läpi sitä katselee. Enkä minä pääse kuin omien silmieni taakse, näkemään sen mitä näen ja liittämään näkemäni omiin muistoihini ja kokemuksiini. Nyt tiedän jotain enemmän Afrikan orjien matkasta Englantiin ja sen, että he ovat nousseet maihin juuri tällä rannalla, mutta tieto ei muuta käsitystäni rannan ihanuudesta. Itse asiassa uusi ystäväni koki samoin: "I rejoice! I am free!" hän huudahti kiitollisena mahdollisuudestaan elää vapaana kansalaisena. (ainakin vapaampana kuin entisajan afrikkalaiset)

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Vietin miekkosen kanssa rattoisan puolituntisen, jonka aikana sormeni ehtivät kohmettua ja nenä punehtua. Tuuli kävi mereltä ja mieleni teki pomppia ylös alas saadakseni veren virtaamaan. Niin poikkeuksellisen kiinnostava kuin tämä tapaaminen olikin ollut, aloin kaivata sitä hartaasti tavoittelemaani omaa aikaa. Mielen heittämistä aaltojen matkaan ja meditaatiokävelyä pitkin rantaviivaa. Sanoin: "Minä palellun, täytyy mennä." Hän nauroi ja sanoi: "Ei tarvitse! Kyllä tässä pärjätään!" Alkoi ärsyttää. Minun OLI kylmä. Ja kyllä, minä menisin nyt. Hän oli melkein lähdössä mukaani, mutta sain sumplittua itseni ulos tilanteesta kertomalla että olen menossa suoraan kotiin jatkamaan kouluhommia. Hän pettyi, mutta ymmärsi yskän ja kehotti minua kuuntelemaan Bob Marleyn kappaleen, joka kertoo Afrikan orjista. Lupasin kuunnella.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***
Nenä punotti ja kylmyys hiipi takin alle. Mikään muu mahti, kuin kaakaomukillinen ja äidin neulomat villasukat eivät saisi nyt oloani lämpimäksi. Rantakävelyn sijaan kaipasin omaan yksinäisyyteeni oman huoneeni hiljaisuuteen. Ennen lähtöä mies painoi vielä kätensä olkapäälleni ja sanoi vakavana:  

"Oli ilo tavata sinut. Me olemme erilaisia kuin muut. Tavallisia ihmisiä ei voi lähestyä, koska ne haluavat olla yksin." Nyökkäsin ja purin huulta.

Kaikeksi onneksi ihmisillä ei ole kykyä lukea toistensa ajatuksia.