sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jouluaattoanalyysi

Tämä on ollut monella tavalla erityinen, kaikin puolin poikkeuksellinen ja tietyllä tavalla ihka ensimmäinen joulu. Ensimmäistä kertaa perheemme kokoontui yhteen pitkien väli- ja aikamatkojen päästä ja tuntui, että sana, perhejoulu kiteytyi joulupöytämme ympärille kaikessa merkityksessään. Minä tulin lomalle liki kolmen tunnin lentomatkan (plus kahden tunnin automatkan, vartin mittaisen metromatkan, kahden tunnin junamatkan ja kymmenen minuutin kävelymatkan) päästä, vanhin veljeni omasta kodistaan (joka sijaitsee naapurikaupungissa) ja isäpuoleni niin ikään omasta kodistaan, joka sijaitsee parin kilometrin päässä äitini kodista (Erkaantuminen tapahtui jossakin viime joulun ja tämän joulun puolivälissä).

Mummeli (tämän blogin kautta aikoinaan tutuksi tullut äidin äiti) haettiin meille joulunviettoon samasta naapurikaupungista, jossa myös vanhin veljeni asuu kämppäkaverinsa kanssa. Huolimatta lyhyistä välimatkoista eräiden perheenjäsentemme välillä, yhteydenpito jää nykyään varsin heikoksi ja harvaksi lasten itsenäistymisestä ja elämän eteenpäinmenevästä luonteesta johtuen. Pieni talomme keskellä Ryttylän metsäpeltomaisemaa toimi siis jouluna magneetin tavoin ja kiskoi kaikki lapsensa kotiin maailman turuilta ja toreilta. Ah, miten idyllistä!

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mielenterveys teki myös come backin tämän katon alle. Tänä jouluaattona kukaan (lue=minä, äiti tai isäpuoli) ei näyttänyt merkkejä jo melkein perinteeksi muodostuneesta masennuksesta, ahdistuksesta, stressistä tai häiriökäyttäytymisestä. Mielet olivat kirkkaat jo ennen kirkkaampien juomien nauttimista, eikä kenenkään (lue=minun) tarvinnut taistella pitääkseni mieleni positiivisena ja huulet hymy-asennossa. Oli kerta kaikkiaan hyvä olla. Hyvä olla. H-y-v-ä o-l-l-a. Maistelen lausetta kielen päällä. Se maistuu glögille ja piparille.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mummon läsnäolo on tavallisesti aiheuttanut pientä pelkoa ja varovaisuutta ja olemme valmistautuneet kuulemaan totaalisia tyrmäyksiä. Mikä on pielessä sisustuksessa? Entäpä ruoassa? Ovatko olohuoneen verhot kenties väärän väriset tai ikkunalaudalla pönöttävät kukat istutettu vääränkokoisiin kukkaruukkuihin? Kahteen ensimmäiseen vastaus on usein ollut kaikki ja kahteen viimeiseen kyllä. Tänä jouluna mummo kuitenkin yllätti positiivisella asenteellaan, eikä lausunut yhden yhtä poikkipuolista sanaa yhdestäkään virheelliseksi kokemastaan asiasta. Uskalsin viedä ajatukseni jopa niin pitkälle, että ounastelin mummon hyväksyvän kaiken näkemänsä ja kokemansa, eikä nähnyt missään mitään virheitä tai erheitä. Vaikutti siltä, että mummollakin (jopa mummolla!) oli hyvin hyvä olla.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Meille on muodostunut vuosien aikana eräs perinteentapainen joulusääntö, joka koskee pienintä pikkuveljeäni. Jouluaattona hän saa nimittäin valvoa niin pitkään kuin haluaa. (En tiedä itkeäkö vai nauraa) Alkuillasta mietiskelin tulevaa iltaa ja iltayötä ja keskiyön jälkipuoliskoa orastavat kauhuskenaariot silmieni verkkokalvoilla. 6-vuotias velipoikani on nääs sellainen ADHD-tapaus (toistaiseksi diagnosoimaton), että vastaavaa saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Älä suotta yritä. Sellaista ei ole. Jokapäiväiset kiistelyt mitä mitättömimmistä asioista, kuten aamupalan syömisestä, hampaidenpesusta, nukkumaanmenosta ja uloslähtemisestä ärsyttävät jok´ikisen perheenjäsenen pinnaa, eikä joulu ole tähän mennessä ollut mikään poikkeus. Tällä kertaa oli. Kolmatta maailmansotaa ei syttynyt eikä nyrkkitappeluita puhjennut. Pientä taistoa etupenkillä istumisesta ja joulupukin saapumisen viivästymisestä oli luonnollisesti havaittavissa, mutta mitäpä pienistä. Pienille on aina tilaa.

Joulu oli tänä vuonna häkellyttävän sopuisa, rauhaisa ja tunnelmallinen. Vaikka joulupukin tilaaminen lykkääntyi lopulta niin pitkään, että pukkia ei saatu ollenkaan, pikkumies ei ollut moksiskaan. Hänelle kelpasi pukin (lue= minun) kirjoittama kirje, joka oli rullalla tonttujen (lue=äidin ja isäpuolen) kuistille tuomien lahjakassien päällä, eikä edellisvuosia pienempi lahjatarjonta murehduttanut häntä lainkaan. Olimme näet päättäneet jo hyvissä ajoin, että nyt hankkisimme huimasti vähemmän lahjoja kuin yleensä, ettei availusta tulisi silkkaa suorittamista. Ajatus oli kyllä vireillä jo viime vuonna, mutta nyt se pistettiin käytäntöön: Lahjoja oli kerrankin sopivasti ja pääasiassa oli yhdessäolo, leppoisa tunnelma ja maittava ruoka ja juoma (aperitiiviksi antioksidanttirikasta punaviiniä ja tasapainoksi kermaisia ja mansikkaisia liköörejä suoraan laivan Tax-Freestä). Aatto oli siis kerta kaikkisen hyvässä balanssissa!

Vietimme varsin perinteisen suomalaisen joulun, mutta jostain syystä se tuntui minusta aivan poikkeukselliselta, täysin epäperinteiseltä ja huomattavan erityislaatuiselta. Ehkäpä syynä oli se, että kaikilla oli kerrankin hyvä olla.