sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kieli on kulttuurielin

Avaan suuni, työnnän kieleni ulos ja työparini asettaa perunalastun kieleni päälle. Pidän nenästä kiinni kuten ohjeissa pyydetään tekemään ja yritän tunnistaa sipsin aromin. Öö...  Taffel? Estrella? Pringles? Ainiin, ei brändi vaan aromi. Mitäs niitä taas olikaan? Korvieni välissä hyrrää pitkä lista mahdollisia sipsien makuja aina suolaisesta pippuriseen ja maustetusta maustamattomaan, mutta jokin uupuu. En saa tarkkoja makuelämyksiä mieleeni, en vaikka miten yritän liuottaa crispiä kieleltä makuhermojen tunnistettavaksi. "Nyt en kyllä tiedä." "Ei tule mitään mieleen." "EOS" (kuten kirjoittaisi keskimmäinen, 15-vuotias pikkuveljeni, joka taitaa lyhyen ja ytimekkään small-talkin nettikeskustelun taidon) Joudun siis helpottamaan tehtävää.

Kakkosvaiheessa saa aloittaa pureskelun. Pidän edelleen sieraimet lukittuina ja narskutan puoliksisulanutta snacksia hampaissani. Jokin aistivivahde tuntuu tunkeutuvan makuhermoja pitkin aivoja kohti, mutta en saa ajatuksenpäästä kiinni. Originell? heitän villin arvauksen ja partneri kohottaa kulmiaan epäileväisen näköisenä. Siinä se on, oikea vastaus, aivan kielen päällä. Alistun siitymään suoraan kolmosvaiheeseen, jossa saa avata sieraimet ja käyttää sekä haju- että makuaistia herkkupalan analysointiin. Pekoni! Se se on! Kolmas kerta toden sanoi.

Seuraavien neljän sipsin kohdalla kävi samoin ja aloin jo epäillä maku-haju-aistielimeni toimivuutta. (Lisähuomio: Se on siis yksi yhteinen elin joka kulkee nenän ja suun hermoratojen kautta suoraan aivoihin) Miten ihmeessä en tunnistanut niin perinteisiä makuja kuin pekoni, yrtti, kana, paprika ja barbeque? Merkitsin testitulokseni pettyneenä vastauspaperille: "Tunnistin maut vasta viimeisellä yrityksellä."

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Vaihdoimme paikkoja parini kanssa ja minä sain vuorostani asettaa sipsit hänen kielensä päälle. Valmistauduin painamaan sekuntikellon käyntiin ja laskemaan kuinka kauan häneltä kuluu makuelämyksen tunnistamiseen. Tuskin ehdin painaa nappia, kun hän jo hihkaisi oikeat vastaukset. Chili! Sweet&Sour! Katkarapu! Juusto! Tarkistin sipsikulhojen kyljet varmistuakseni siitä, että hän ei ollut lukenut vastauksia etukäteen. Suureksi harmikseni vastauksia ei löytynyt näköetäisyydeltä. Ei muualta kuin hänen kielensä päältä. (ja alta, yltä ja ympäriltä). Katselin sivusta muiden parien harjoitusta ja kaikki toistivat samaa kaavaa: Tiedän! Tämä on helppo! Iisi biisi! Minun täytynee hakeutua lähimmän aistielintohtorin luokse pikimmiten...

Ei liene yllätys, että kaikki harjoituksessa mukana olleet opiskelijat olivat brittejä. Niin, paitsi minä. Minä, joka tulen sellaisesta kummallisesta maasta, jossa ei myydä kämmenenkokoisia sipsipusseja kaupan jokaisessa hyllyvälissä ja jossa vain ani harva äiti (uskallan toivoa ettei kukaan) syöttää mukuloilleen vihannekseksi nimettyjä perunalastuja välipalaksi. Voi äiti minkä teit! (Lue=Voi minkä jätit tekemättä!) Olen ilmiselvästi saanut aivan liian terveellisen kasvatuksen, koska feilasin (teinikielen termi, tarkoittaa epäonnistumista) yliopistotason makuaistitestin vain siitä syystä että en ole saanut kasvaa kyseisten, ilmeisen elintärkeiden makuaromien vaikutuspiirissä. Vähemmästäkin alkaa keljuttaa.














***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Katsoin taannoin Jamie Oliverin Food Revolutionia eli Ruokavallankumousta. Tai oikeastaan, kun sille päälle satuin, katsoin Ruokavallankumoukset alusta loppuun asti. Toki tiesin jo etukäteen, että tilanne Britannian kouluruokaloissa on kehnonlainen, mutta en aavistanut että se olisi suorastaan katastrofaalinen. Oliver kiehui ja kihisi nähdessään lapsia lounaalla pizzapalojen, kananugettien, ranskalaisten ja makumaitojensa kanssa, mutta mikä miestä sapetti sitäkin enemmän, oli vanhempien pakkaamat eväspaketit. Sen jälkeen kun hän alkoi valmistaa koululaisille terveellisempiä ruokia, moni lapsi jätti syömättä ja äidit hätääntyivät. On kuitenkin todistettu, että sinnikkään yrityksen ja totuttamisen kautta lapsi oppii uusiin makuihin. Avainsana(ja kynnyskysymys) onkin: Vanhempien sitkeys.














Sekä Britanniassa, että Amerikassa Oliver kuuli monien vanhempien sanovan, että lapset eivät suostu syömään terveellisempää kouluruokaa, joten he tekevät oikein laittaessaan omat eväät mukaan. Väärin! Äiti, joka pakkaa lapselleen lounaaksi pussillisen sipsejä (joita ei paprika-mausteesta huolimatta lueta vihanneksiksi), keksejä, siniseksi värjättyä herkku-jellyä (hyytelö/vanukas) ja Jelly beans -karkkirakeita, tekee jälkeläiselleen todellisen karhunpalveluksen. Sipsikokeen perusteella uskallan epäillä, että moni luokkatoverini on joutunut kyseisen onnettomuuden viattomaksi lapsuhriksi. "Tämä on ensimmäinen sukupolvi joka saattaa kuolla ennen vanhempiaan," Oliver totesi yhtään liioittelematta.

***   ***   ***   ***   ***   ***    ***   ***   ***
Kotona valmistin itselleni lämpimän jälkiuunileivän. (kiitos sedälleni, jonka postipaketti saapui juuri kun edelliset leivät loppuivat!) Höystin herkkuni voilla, juustolla, kinkulla ja vihanneksilla ja hiljennyin testaamaan makuaistejani ennen soittamista aistilääkärille. Hämmennyin. Sen sijaan, että vajavainen makuaistini ei olisi kokenut mitään elämyksiä, ruoka veikin kieleni ja mieleni mennessään. Ja voi kyllä, minä tiesin mitä suustani meni sisään ja tunsin jokaisen makuvivahteen kuin omat taskuni. Jätin siis soittamatta tohtorille ja diagnosoin itse itseni.

Minä olen suomalainen.