perjantai 30. marraskuuta 2012

Villasukkaprojekti tuumasta toimeen!

Kuka vielä muistaa taannoisen villasukkaprojektin? Muistinvirkistämiseksi voit kurkata kyseistä postausta klikkaamalla edellisen kysymyslauseen viimeistä sanaa. Villasukkaprojekti. Sellaisen tosiaan pyöräytin käyntiin ja sain kuin sainkin innokkaita neulojia ja kutojia lähtemään mukaan hyvään työhön. Heti ensialkuun esitän syvimmän kiitokseni kaikille teille, jotka pistitte toimeksi tuuman sijaan ja lähetitte villaisia lämpimäisiä Britannian kadun ihmisiä lämmittämään. KIITOS. Paitsi minulta, myös kadun miehiltä ja naisilta.

Ensimmäinen vaatelähetys saapui tänne Bournemouthiin jo kuukausi sitten ja nyt vaatteet ovat uusilla omistajillaan. Kiitos Piia (phedran.blogspot.com)! Paketista löytyi turkoosit tumput, viininpunaiset villasukat, vaalean liila pipo kukkakoristeella, sekä harmaapunainen peruspipo. Piian lähettämä suklaalevy meni, köh, tai siis tuli, sekin oikein tarpeeseen. Lähettäjä oli ilmiselvästi tietoinen siitä tosiasiasta, että Britanniasta ei saa kunnon suklaata. Perus-Rainbow päihittää Cadburyt mennen tullen! Vielä itseäni toistaakseni: kiitos ja nam.

Valitettavasti joudun vetämään yhden lupaukseni takaisin: en halua kuvata näitä ihmisiä. Heistä suurimmalla osalla on todennäköisesti pyrkimys tai ainakin valtava toive päästä vielä jonain päivänä takaisin tavalliseen elämään. Ei ole missään mielessä asianmukaista valokuvata heitä elämänsä pahimmassa jamassa ja levittää kuvia Internetissä. Tein siis päätöksen olla kuvaamatta heistä ketään. Pahoittelut liian suurista lupauksista ja tuottamastani pettymyksestä. Toivon kuitenkin, että ymmärrätte asian enemmittä selittelyittä.
                            
                                              Piian paketti: tumput, villasukat ja 2 pipoa


                                                      
1) Turkoosit lapaset/Bob (65v):

Kävelin juuri kotiin kaupungilta. Satoi vettä, oli kylmää, märkää ja pimeää. Kiiruhdin huppu silmillä läpi ihmismassojen tavoitteenani koti, lämmin suihku ja leffailta. Ohitin erään huonokuntoisen näköisen vanhuksen, joka kantoi selässään valtavaa rinkkaa ja jonka harmaa takki roikkui vettyneenä hartioilla ja jonka harmaat hiukset olivat paksua ja takkuista rihmaa. Äkkiä pysähdyin. Muistin pakanneeni kassiini Piian lähettämät turkoosit tumput siltä varalta, että matkan varrelle osuisi joku lämpöä kaipaava kadunmies. Ja niin osui.

Käännyin ympäri, mutta mies oli kadonnut. Oivalsin hänen menneen yleisövessaan, joten jäin odottamaan huussin ulkopuolelle. Muutaman minuutin kuluttua mies kangersi kopista ulos ja jatkoi taivallustaan pää painuneena. Menin hänen luokseen, kysyin: saanko antaa sinulle jotain? Ravanruskeiden, uurteisten ja kadunelämässä kouliintuneiden kasvojen keskeltä minuun tuijotti kaksi sinistä silmää. Lämmin katse kohdistui suoraan silmiini, iirikset hymyilivät ja niin teki myös suu. Se oli kuiva ja karhea, kuin hiekkapaperilla raaputettu. Miehellä oli paljaat kädet ja pää ja kun hän kätteli minua kiittäkseen, tunsin käsiensä olevan jäätävän kylmät. Tumput menivät tositarpeeseen. Hän oli Bob.

  
2) Kukkapipo & villasukat/ Katey (42) & Julian (38):

Olin lähdössä kaupunkiin. Jätin tumput ja muut villaiset kotiin ajatellen, etten kuitenkaan kohtaisi kodittomia tällä lyhyellä matkalla. Kuinka ollakaan, en päässyt kotitalon nurkalta pidemmälle kun jo törmäsin ensimmäisiin! Talomme nurkalla seisoi nuorehko pariskunta koiransa kanssa, vettyneinä, likaisina ja ilmiselvästi kadulla ihmisiän viettäneenä. Pim! Maria ryntää takaisin sisälle, toivoen ettei pariskunta ehdi kadota paikalta. Ja siellä he ovat edelleen. Lähestyn heitä aavistusen varoen ja kysäisen: saisinko antaa teille jotain? Katsovat minua pitkään, intensiivisesti, uteliaina. Mitä? Meille? Jotain? Miksi? Nainen on avopäin ja paljain käsin, miehellä on kaksi huppua, mutta niin ikään paljaat kädet. Mietin, että tumpuille olisi huutavaa tarvetta. Nainen, Katey vetää kukkahatun päähänsä hetimmiten ja hämmästelee, miten paljon se lämmittää. Hän katsoo minun kukkapantaani ja hymyilee: "Meillä on samanlaiset kukat." Hymyilen.

Katey avaa käsivartensa halaukseen ja kiittelee sydämensä kyllyydestä. Kysyn Julianilta, onko hänellä tarvetta sukille tai hatulle. Hän sanoo, että villasukat olisivat todella hyödylliset. Molemmat kertovat eläneensä kaduilla yli 20 vuotta, mistä ovat olleet yhdessä viimeiset kolme vuotta. He asuvat parkkihalleissa ja katoksissa muiden kodittomien kanssa, ja koiran takia he eivät saa yösijaa edes asunnottomien taloista.

Kerroin heille vielä, että vaatteet tulevat Suomesta ja että aiomme ystäväni kanssa jatkaa projektia niin kauan kuin ihmiset niitä lähettävät. Katey sanoo, että te olette enkeleitä, kaikki, jotka osallistuvat tähän projektiin. Julian kättelee minua ja katsoo silmiin kiitollisena. Hyvästelemme. He olivat Katey ja Julian.


3) Harmaa pipo/Ben (30v):

Keskustan läpi kulkiessa tulee törmättyä Big Issue -lehteä kauppaaviin kadunmiehiin. Tänään tapasin yhden. Kieltäydyin tällä kertaa myymästään lehdestä, mutta kysyin, josko hän tarvitsisi pipoa. Nuorella miehellä oli kyllä läppähattu omasta takaa, mutta hän sanoi: "voi kiitos, aina on tarvetta vaatteille!" Hän pyysi minua odottamaan, että saisi kokeilla pipoa päähänsä. Hän otti läppähatun pois, pisti harmaan pipon alle ja veti läppähatun sen päälle lämmikkeeksi. "No nyt on lämmin!" hän hymyili. Mies kertoi eläneensä kadulla kolmisen vuotta ja haluavansa palavasti takaisin tavalliseen elämään. Hänellä oli llut menestyvä bisnes ja töitä lukuisissa eri firmoissa, mutta omien sanojensa mukaan kaikki romahti kertapaukusta. "Ensin meni työ, sitten koti ja sitten tyttöystävä," hän listasi lyhyen ytimekkäästi. Mies oli eläväinen, energinen, lämmin ja sydämellinen. Hän toivotti hyvää päivänjatkoa ja nimesi minut enkeliksi. Hän oli Ben.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Muutamia lähetyksiä on tullut kuulemma myös Suomen osoitteeseeni. Koska en ole vielä löytänyt sponsoria kustantamaan lähetyskuluja, otan vaatteet mukaan joululoman jälkeen ja jaan ne ihmisille tammikuussa. Pakkaset ovat silloin todennäköissesti pahimmillaan, eikä avuntarve tyssää tähän syksyyn! Projekti ei myöskään ole loppunut tähän. Vaatteita saa laittaa tulemaan sekä Britannian että Suomen osoitteeseen läpi syksyn, talven ja kevään. Ilmoittakaa kiinnostuksestanne sähköpostitse, niin laitan osoitteen tulemaan. Kiitos jo osallistuneille, paraikaa ahertaville ja asiaa harkitseville! :) Mukava myös jos tulit ja luit. Nämä ihmiset ansaitsevat tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja autetuiksi.

Ollaan pisaroita meressä. Ollaan kollektiivinen perhosensiipiefekti.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mikroaaltouuni: ravintoaineiden krematorio

On vuosi 1991. Nainen makaa sairaalassa odottamassa vuoroaan lonkkaleikkaukseen. Hänelle ollaan tekemässä verensiirtoa. Normaalisti siirrettävä veri lämmitetään sitä varten räätölöidyissä masiinoissa, joiden lämpötila, lämmitysnopeus ja säteilynmäärä ovat optimaaliset. (kysy aiheesta lisää ko. alan asiantuntijoilta). Sairaanhoitajaneiti kipaisee verivarastoon, hakee siirrettävän veren ja lämmittää sen haluttuun lämpötilaan. STOP! Nyt tarkkana. Juuri lämmittäminen on näet avainsana. Se on sekä elämän ja kuoleman kokoinen kysymys. Kyseessä olevalle neiti-saikulle kaikki lämpö oli kuitenkin yhtä ja samaa lämpöä ja juuri siinä hän teki ratkaisevan virheen: hän lämmitti veren mikroaaltouunissa. Kuinkas sitten kävikään? Yhtään kaunistelematta, kovasti kauhistellen: potilas kuoli. Yksinkertainen, matalariskinen lonkkavaiva koitui kuolemaksi, koska siirrettävä veri oli menettänyt arvonsa mikron säteiden vaikutuksesta.


Mitä tekemistä tällä on sinun, minun tai kenenkään lonkkaongelmattoman kanssa? Jos yhtään minua tunnette, tiedätte vastauksen: kaikki, aivan kaikki. Kaukaa haettu esimerkki hilautuu hyvinkin liki itse kunkin henkilökohtaista hipiää, kun huomaat asioiden syy-seuraus-suhteet ja hoksaat, mikä oli tarinani ydin. Ei tarvitse lukea edes rivien välejä! Vastaus: lämmittäminen, lämmittäminen ja vielä kerran lämmittäminen.

Veri toki pysyy lämpimänä sisuskaluissamme ilman sen suurempia apuvälineitä ja syysviimassa tarkenee pelastavan kerrospukeutumisen keinoin. Vaan tulemmeko koskaan ajatelleeksi, millaisilla metodeilla lämmitämme ruokamme? Mitä teemme lautasellamme lepäävälle ravintopommille ennen kuin se päätyy suuontelon ja siitä etenepäin solujen ravinnoksi? Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkäpä juuri käyttämäsi lämmitysmetodit saattavat tehdä potentiaalisimmastakin terveysruoasta absoluuttista epäruokaa?


Mikroaaltouunilla on mystinen ja osin salassakin pidetty historia. Kaikesta viattomuudessaan ja puhtaan valkoisesta lookistaan huolimatta näissä masiinoissa on paholaisen kädenjälki (okei okei, jätetään henkimaailma keskustelun ulkopuolelle). Eikö se jo kerro jotain, että ensimmäisen mikroaalloilla, eli sähkömagneettisilla säteillä ruokaa lämmittävän laitteen kehitti yhdysvaltalaisen sotateollisuusyrityksen palveluksessa ollut Percy Spencer vuonna 1946? Kyseinen äijä oli kaukana ravitsemustieteilijästä. Elämäntyöseen hän näet kehitteli tutkia, ohjuksia ja ohjusjärjestelmiä sotateollisuuden tarpeisiin, mutta sattui, ykskaks yllättäen, hoksaamaan, että tutkalaitteissa käytettäviä magnetroneja eli suurtehotyhjiöputkia voitaisiin käyttää myös ruoan pikaiseen lämmittämiseen. Nerokasta? Kyllä. Pelottavaa? Sitä myös. Jos nerokkuuslinjalle lähdetään, niin koko sotrahistoria on ollut täynnä Nobelien arvoisia neroja. Itse en antaisi pystiä liioin Hitlerille, Stalinille tahi Spencerille.

                                               Spencer ja ensimmäiset mikroaaltouunit

Palataanpa kuitenkin perusteisiin. Osaatko vastata tähän (ilman wikipediaa): mihin mikroaaltouunin toiminta perustuu? Uskotko monien tavoin, että tämän länsimaiden yleisimmän kodinkoneen pääasiallinen tarkoitus on paitsi lämmittää ruoka, myös säilyttää sen ravintoarvot tai jopa parantaa ruoan laatua ? Anteeksi jyrkkyyteni, mutta sanon vaan tämän: jos uskot, vääräuskoinen olet. Älä tule aivopestyksi. Aattelepa ite ihan omalla kohallas: Mikroaaltouuni puskee onkaloonsa sähkömagneettisia säteitä jotka osuvat lämmitettävään ruokaan tahi juomaan. Sähkömagneettista säteilyä on montaa lajia, jotka jaetaan eri osa-alueisiin aallonpituudensa mukaan. Esimerkiksi röntgen-, ultravioletti-ja gammasäteiden on todistettu rikkovan ihmiskehon molekyylien kemiallisia sidoksia, mikä on taustatekijänä useissa syövissä ja säteilyvaurioissa. Radio- ja mikroaallot ovat teholtaan vähäisempiä, mutta yhtä kaikki; toimintaperiaatteena on radiotaajuuskentän kuumentaminen ja lämmitettävän aineksen sisältämien ravintoaineiden vähittäinen tuhoutuminen. Palataanpa takaisin mikroaaltouunin sisuksiin...

Mikroaallot tunkeutuvat mikroaaltouunin tiiviisti suljettuun sisäonkaloon ja koneen sisällä oleva metallipotkuri puskee lämpöä tuottavat säteet ympäri tilaa. Radiosäteily iskeytyy kiinni ruokaan ja saa ruoan ja juoman vesimolekyylit liikkeelle. Köh, nyt on pakko kirjoittaa yksi kemiallinen lause, ihan vaan siksi, että minäkin, maailman suurin anti-Einstein, ymmärrän aiheesta jotain. Tässä se tulee: vesimolekyylit ovat sähköisesti varautuneita, poolisia molekyyleja, joilla on sekä positiivisesti että negatiivisesti varautunut pää. (Aplodeja, kiitos) Erimerkkiset navat vetävät toisiaan puoleensa ja niin ollen mikroaaltouunin sisällä vallitsevan sähkökentän vaikutuksessa molekyylipalleroiset alkavat liikkua ja pyöriä ja hyöriä itsensä ja toistensa ympäri jopa miljardeja kertoja sekunnissa. Näin syntyy lämpöä. Ruoka alkaa tiristä ja turista ja aistikkaat aromit lehahtavat huoneeseen. Iskee nälkä. Njam. Kohta syödään ruokaa. Hetkinen. Vai syödäänkö kuitenkaan?


Sähkömagneettisäteet eivät ainoastaan vaikuta vesimolekyyleihin. Jokainen kemiaa tunteva ymmärtää, että ruoka on silkkaa kemiaa ja koostuu molekyyleistä pinnasta ytimeen asti. Miten olisi mahdollista, että säteily likkuttelisi ainoastaan tiettyjä molekyylejä? Ehei, that's not the case! Vesimolekyylien lisäksi myös aminohapot, eli proteiinien rakennuspalikat, lipidit ja hiilihydraatit joutuvat asettumaan rinta rinnan ärhäkällä nopeudulla muuttuvan sähkökentän vaikutuksesta ja tämä muuttaa ravintoaineiden rakennetta ja tuhoaa valtaosan ruoan vitamiineista, entsyymeistä ja antioksidanteista.

Luonnolliset molekyylit ottavat uusia muotoja ja näin muodostavat ennalta tuntemattomia, sulamattomia ja ravintoaineköyhiä yhdisteitä, jotka ovat vieraita ruoansulatuskanavalle. Muovipakkaukset ja erityisesti niiden sisältämä bisfenoli A-niminen kemikaali ovat sitten vielä oma lukunsa. Kyseisen aineen on todistettu irtoavan pakkauksista säteilyn vaikutuksesta ja aiheuttavan haitallisia muutoksia ruoan kemiallisessa rakenteessa. Vieläkö kehtaamme siis puhua ruoasta?

Mikroaaltouunissa ruoka lämpiää sisältä ulospäin eli toiseen suuntaan kuin tavallisessa ruuanvalmistuksessa. Sveitsiläinen tohtori ja tutkija Hans Ulrich Hertel teki syväluotaavan analyysin ja lukuisia ihmiskokeita mikroaaltouunin vaaroista 1990-luvulla ja joutui niiden seurauksena oikeuden eteen. Hertel on listannut mikroaaltouunin vaaratekijät  joista tässä vain muutamia:

* Ruokien ravinnearvot alenevat kautta linjan
* Ruokien kemiallinen rakenne muuttuu
* Ruuan foolihappopitoisuus (eräs tärkeä B-vitamiinien ryhmän jäsen) vähenee.
* Mikrouuniruokien valkuaisaineiden vakaus häiriintyy
-esim. maito hyytyy sellaiseen muotoon, että elimistön on sitä vaikea sulattaa

"Ruuasta tulee mikrouunissa teknisesti tuotetun säteilyn kuljetusneuvo." -Hans Hertell

~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~  ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~

Miten nämä muutokset vaikuttavat terveyteemme?

Pieni otanta Hertelin tutkimuksista:

* Häiriöt ruuansulatuskanavan ja kilpirauhasen toiminnassa
* Mikrouuniruoka muodostaa elimistössä syöpäsoluja sekä karsinogeenisia vapaita radikaaleja
* Solujen proteiinit rappeutuvat
* Aineenvaihdunta heikkenee
* Aivojen toiminta häiriintyy: muistin ja keskittymiskyvyn heikkenemistä, emotionaalisia vaikeuksia
* Unihäiriöitä

Hertell käytti hyväkseen myös ihkaoikeita ihmisiä todistaakseen mikroruoan haitat terveydelle. Hänen tunnetuimpaan kokeeseensa osallistui kahdeksan vapaaehtoista Sveitsin Makrobiotiikan Instituutista. Koehenkilöt saivat syödäkseen seuraavat satsit kahden ja viiden päivän jaksoissa:
  • Luomutilan raakamaitoa
  • Sama maito perinteisin keinoin lämmitettynä
  • Intermilk Bernn pastoroitua maitoa
  • Samaa maitoa mikroaaltouunissa kuumennettuna
  • Luomutilan vihanneksia kypsentämättominä
  • Samat vihannekset perinteisin keinoin kypsennettyinä
  • Samat vihannekset pakastettuina ja mikrossa sulatettuina
  • Samat vihannekset mikrossa kypsennettyinä

Koehenkilöiltä otettiin verikokeet ennen ja jälkeen jokaisen syömissession. Mikroaaltouunin toimintaperiaatteiden valossa tulokset eivät ole missään mielessä yllättäviä. Jokaisen mikroaalto-lämmitteisen annoksen jälkeen koehenkilöiden verinäytteissä näkyi seuraavia muutoksia:
  • Hemoglobiini arvot laskivat
  • Lymphosyyteissä eli valkoisissa verisoluissa näkyi lyhytaikainen romahdus
  • HDL -kolesteroli laski
  • HDL- ja LDL-kolesterolien välinen balanssi muuttui radikaalisti negatiiviseen suuntaan
~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~   ~~~

Toisen maailmansodan aikaan saksalaiset sotilaat lämmittelivät mikroaaltoja välittävien ihmelaitteiden ympärillä. Suuri osa näistä sotilaista, jotka altistuivat säännöllisesti säteilylle, sairastuivat syöpiin ja muihin säteilystä johtuviin terveysongelmiin. Joku neropatti keksi myös mikroaaltouunin hyödyt rintamalla: nopeaa ja helppoa ruokaa sotilaille vähällä vaivalla ja energialla! Kuten sotilaat, jotka lämmittelivät säteiden edessä, myös mikroruokia syöneet sotilaat alkoivat sairastua, pääasiassa immuunijärjestelmän sairauksiin. Tämän seurauksena mikroaaltouunit kiellettiin. Väliaikaisesti. Venäläiset ottivat ohjat käsiinsä ja ryhtyivät tekemään uraauurtavaa työtä mikroaaltouunien tutkimuksen saralla. Uskokaa tai älkää; vunna 1976 Venäjän valtio kielsi mikroaaltouunien käytön ja julkisti kansainvälisen varoitusjulistuksen kyseisiä masiinoita vastaan. Perestroikan aikoihin laitteet palautettiin hiljalleen takaisin käyttöön (mukavuudenhalua terveyden kustannuksella), mutta vielä tänäkin päivänä Venäjällä suhtaudutaan mikroihin huomattavasti kielteisemmin kuin muualla maailmassa.

  
Marraskuussa 2003 The Journal of the Science of Food and Agriculture ilmoitti, että mikroaaltouunissa kypsennetty parsakaali menettää 97% antioksidanttisista ominaisuuksistaan. Lienee syytä asettaa vertailukohta: höyrytetystä parsakaalista katoaa 11% samoista ominaisuuksista. Tohtori Lita Lee raportoi  Lancet-lehdessä jo 9/12/1989 : "Microwaving baby formulas converted certain trans-amino acids into their synthetic cis-isomers. Synthetic isomers, whether cis-amino acids or trans-fatty acids, are not biologically active. Further, one of the amino acids, L-proline, was converted to its d-isomer, which is known to be neurotoxic (poisonous to twhe nervous system) and nephrotoxic (poisonous to the kidneys). It's bad enough that many babies are not nursed, but now they are given fake milk (baby formula) made even more toxic via microwaving." -> Lyhyen ytimekkääksi, yleispäteväksi ohjeeksi käännettynä: älkää hyvät äidit lämmittäko tuttipulloja mikrossa!

Myönnettäköön: on minullakin mikroaaltouuni. Ja ei, en ole vainoharhainen, neuroottisen ravitsemusobsessioitunut terveysruokafriikki, mutta minä etsin totuutta. Haluan tietää. Haluan kyseenalaistaa sen, missä jokin mättää. Haluan epäillä, kunnes toisin todistetaan. Biokemian opettaja tiivisti ajatukseni yhteen pakettiin kertomalla omasta suhtautumisestaan maailmaan: "Minä en usko ensikuulemalta mitään. Kun luen uutisen, sanon ensin, etta tämä ei ole totta. Sen jälkeen etsin lisää tietoa, niin että voin luoda oman käsitykseni asian todenperäisyydestä." Huokaisin helpotuksesta. En olekaan ainut lajiani. Olen todellakin osa lajia, sukua, suurta perhettä, jonka dominoivana tunnuspiirteenä on pään päällä killuva kysymysmerkki.
Haluan vielä jakaa yhden elämänohjeen maailman ihanimmalta biokemian opettajalta: "Pidä huolta kropastasi. Se pitää huolta sinusta. Ja kirjoita muistiinpainoihisi tämä: solut ja solukalvot on tosi-cooleja!"

Huolenpito on niin helposti tehty kuin on sanottu: aloita kyseenalaistamalla mikroaaltouuni.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Paholainen lautasella

Kaikkea kannattaa kokeilla, paitsi ruokamyrkytystä Bangladeshissa. Näin sanon minä ja perustan näkemykseni ikiomakohtaiseen kokemukseen. Muisto kyseisestä tapahtumasta ei jätä minua rauhaan, vaan kummittelee vatsani pohjalla joka kerta, kun ruoansulatuskanavassa korahtaa. Ei kai taas? Täytyykö juosta vessaan? Tapahtuma realisoitui vuonna 2010 ja sen jälkeiset murahdukset ovat kaikeksi onneksi merkinneet vain A) Nälkää, B) Kylläisyyttä, tai C) Pepsimaxi-porinaa. Viimeistä ei tarvitse noteerata. Kullakin ravitsemustieteilijällä paheensa ja piintymyksenä.


Aihe ei varsinaisesti herätä minussa kirjoitusvimmaa saati sen suurempaa kiinnostusta. Harmi vaan, että opettajakunnassa herättää. Kyseinen ihmiskunta haluaa myös kovin kovasti virittää ruokamyrkytys-bakteeri-inspiraation jokaopiskelijan mieleen. Pitäisivät vaan omana tietonaan. Ei kaikkia obsessioita tarvitse jakaa eteenpäin. Yhtä kaikki, maikan sana on laki ja niinpä minäkin nyt koetan kiihottua salmonellasta, listeriasta, E. coli 0157 -pöpöstä, campylobakteerista, clostridium botoliumista, bacillus cereuksesta, sekä ruoissa asustelevista hiivoista ja homeista. Uusien ystävieni lista on loputon ja mikä pahinta; kaikilla on hurmaavat latinankieliset nimet! Opettelisin tuhat kertaa mieluummin aasialaisten ystävieni kommervenkkiset nimet kaikkine etu-, keski- ja takaliitteineen kuin tuhlaisin aikaani -coccien, -bacillusten, -cereusten ja -philusten kanssa. Mutta ei tässä auta muu kuin iskeä päätä seinään ja ryhtyä pöpöjä tankkaamaan.

Tilastoja tarkastellessa aihe muuttuu äkisti sangen merkittäväksi. Kiinnostukseni ei numeroista lisäänny, mutta hämmenykseni senkin edestä. Ruokien patogeenisuus ja bakteerien ja virusten aiheuttamat terveysriskit eivät ole yksinomaan Bangladeshin kaltaisten maiden ongelma. Vuonna 2010 Englannissa ja Walesissa tilastoitiin yhteensä likimain 84 560 ruokamyrkytystapausta. Tilastoihin päätyy kuitenkin vain murto-osa ongelmista ja todellisten lukujen arvellaan liikkuvan sadoissa tuhansissa, jopa miljoonissa. Täkäläiset ovat siinä mielessä kovin suomalaisia: lääkärille mennään vasta kun on toinen jalka haudassa, eikä pienet ripulit, oksentelut tai vatsanväännöt menoa haittaa. Itselääkintä on toki hieno ja kunnioitettava ilmiö ja osoittaa kasvavaa tietotaitoa ja kyvykyyttä selvitä pienistä probleemoista omin avuin. Ruokamyrytysepäilyjen kohdalla on kuitenkin syytä rientää asiantuntijan pakeille. Osa bakteereista tekee näet tavallista suurempaa tuhoa sisuskaluissa ja osa jää pesimään kudoksiin tehden potilaasta pitkäaikaisen tai jopa ikuisen kantajan. Minä en selvittänyt kantaja-statustani. Ehkä sisuksissani asustelee vieläkin kaakkois-Aasialainen ökkömönkiäinen.


Yleisimmät ruokamyrkytyksen aiheuttajat Britanniassa ovat edellä mainitut Campylobakteeri, salmonella, E.Coli 0157, listeria ja virusperäiset myrkytykset. Maito- ja lihatuotteisiin liitetyt, campylobakteerin aiheuttamat infektiot ovat yleisimpiä, Oirekuva käsittää veristä ripulia, pahoinvointia, vatsakipuja ja kuumeilua. Nämä, kuten lukuisat muutkin paholaiset löytävät tiensä ihmiskehoon kahta reittiä: joko ruoan sisällä tai ulkoisin avuin. Huono kuumentaminen (yleistä grillatessa) on esimerkki tilanteesta, jossa ruoassa luonnostaan ilmenevät bakteerit eivät tuhoudu vaan jatkavat eloaan ja lisääntymistään ensin ruoan ja sen jälkeen ihmisen sisällä.


Kaikki ruoka on itsessään täynnä mikrobeja ja/tai myrkyllisiä ainesosia, joista osa on syytä tuhota ennen käyttöä. Kasvit suojautuvat tuholaisilta erittämällä myrkkyjä, jotka ovat useissa tapauksissa haitallisia ihmiselle. Esimerkiksi kidney papujen lektiini-proteiini on todellinen vaara-aine, jos papuja ei pestä ja kypsennetä huolella. Samoin on laita vihreisiin perunoihin muodostuvan solaniinin, myrkyn, jonka syöminen aiheuttaa muun muassa päänsärkyä ja pahoinvointia. Merenelävät ovat riskiruokaa, joka tulee säilyttää ja kypsentää huolellisesti. Pastörointi on yksi tunnettu keino tuhota osa luonnostaan esiintyvistä, ruokamyrkytyksiä herkästi aiheuttavista bakteereista muun muassa maidossa ja hedelmämehuissa, mutta aihe on kiistanalainen. Pastöroimattomalla ja homogenoimattomalla raakamaidolla on osoitettu olevan hyötyjä muun muassa allergioiden ja astman hoidossa.
 
 
Ruoka voi joutua kontaminaation (contamination) uhriksi missä tahansa tuotannon vaiheessa. Mikrobit elävät niin eläinten kuin ihmistenkin sisällä, sekä kaikkialla ympäristössä. Eläinten ulosteet tulee pitää visusti erillään ruoankäsittelytilanteesta ja syömistoiminnosta. Huono hygienia, riittämättömät lämpötilat ja säilytysolosuhteet, raa´an ja kypsän ruoan pitäminen rinnatusten, ylimääräisten kappaleiden (hiusten, kynsien, meikin rippeiden yms) joutuminen ruokaan ja muut seikat liittyen ruoan valmistukseen ja työntekijöiden tietotaidon ja koulutuksen puutteeseen ovat bakteerien kasvua edistäviä ulkoisia tekijöitä. Edistys on kuitenkin kaukana tilanteesta, jossa bakteerit pääsevät monistumaan kuluttajille tarkoitetussa ravinnossa.


Näin tapahtui vuonna 2011, kun alikypsennettyä siipikarjan lihaa tarjoiltiin asiakkaille eri ravintoloissa ympäri Englantia. Yhteensä 18 epidemiaa (outbreaks) raportoitiin ja näistä 13 liittyi suoraan ravintoloihin: seitsemän hotelleissa järjestettyihin hää- tai muihin tilaisuuksiin ja kuusi muihin hotelleihin, klubeihin tai ravintoloihin. 13 tapausta johtui alikypsennetyistä kana tai ankkapateista. Siipikarjan maksa on äärimmäisen riskialtista tavaraa, sillä campylobakteeri asuu kaikkialla näiden elikoiden maksasoluissa ytimestä pintaan asti. Siipikarjalaisten muissa ruhonosissa kyseinen pöpö puolestaan elää pääasiassa pinnassa ja on helpommin tuhottavissa kuumennuksella.


Valtaosa ruokamyrkytystapauksista hoituu kotioloissa, levolla, oikealla nesteytyksellä (oksennus-ripuli-sessioiden aiheuttaman nestetasapainohäiriön korjaamiseksi), sekä korjaavalla ravitsemuksella. Helposti sulava ja suolen toimintaa tasapainottava ruoka on suositeltavaa. Itse sain bangladeshilaislääkäriltä hupaisan neljän kohdan neuvon: saat syödä vain kanaa, banaania, suolapähkinöitä ja jogurttia. Totta toki toinen puoli, mutta minusta oli kovin huvittavaa rajata parantava ruokavalio neljään yksittäiseen ruoka-aineeseen. Pääasia on syödä ruokia, jotka tasapainottavat löysää vatsaa ja korjaavat suolen normaalia bakteerikantaa (prbiootteja probiootteja!) Britannialaisohjeet ovat sitäkin pöyristyttävämmät. Niissä nostetaan yksi ruoka-aine ylitse muiden: eat your toast! (=paahtoleipää nassuun!)


Useimmissa ruokamyrkytystapauksissa oireet kestävät 24-48 tuntia ja kattavat kaikki kuviteltavissa olevat kivut ja vaivat: kuumetta (yli +38c), lihaskipuja, palelua, oksentelua, ripulia ja ruokahalun katoamista. Eri bakteerit aiheuttavat erilaiset oirekoktailit ja yksilölliset erot ovat valtavat. Opettaja antoi havainnollisen esimerkin: jos koko luokka joisi lasillisen E. Coli 0157:lla ryyditettyä vettä, osa kouristelisi lattialla tuskissaan ja osa ei huomaisi kropassaan muutoksen muutosta. Syy piilee geeneissä ja yksilöllisessä kyvyssä vastustaa bakteerihyökkäyksiä.

Pöpöt ovat kuitenkin ovelia vekkuleita; ruoan syömisen ja oireiden ilmaantumisen välillä voi olla yksi tunti taikka vaikka 70  päivää. Siinähän muistelet, mitä tuli syötyä reilu kaksi kuukautta sitten...

Muisteluun asti ei tarvitse kuitenkaan kenenkään mennä, sillä suurin osa ruokamyrkytyksistä on täysin vältettävissä. National Health Services (NHS) tarjoaa kymmenen kohdan ohjelistan, jonka avulla voi välttää myrkytyksen in the first place. Jaanpa niksit teidän kanssanne.

Kuinka välttää ruokamyrkytys?

1. Pese kädet saippualla ja vedellä ja kuivaa huolella ennen ja jälkeen ruoan käsittelyn. Pese kätesi myös vessassa käynnin, roskiksen käsittelyn, nenän niistämisen ja eläinten koskemisen jälkeen.
2. Pese työtasot ennen ja jälkeen ruoan valmistuksen, eritoten jos olet käsitellyt raakaa lihaa ja vihanneksia.
3. Pese tiskirätit ja astiankuivausliinat säännöllisesti (opettajani kehotti tekemään tämän joka päivä!). Anna liinojen kuivua ennen uutta käyttöä. Rätit ovat todellisia bakteeripesäkkeitä!
4. Käytä eri leikkuulautoja raaoille ja kypsille ruoille. Raaoissa ruoissa on hurjat määrät bakteereja, jotka leviävät innokkaasti ready-to-eat-ruokiin.
5. Pidä raa´at lihat erossa ruoista, joita ei kuumenneta ennen syömistä (esim. hedelmät, leivät jne).
6. Pakkaa lihat huolellisesti jääkaappiin ja pidä ne alimmala hyllyllä. Näin vältät  lihanesteiden tiputtelun muiden ruokien päälle.
7. Kypsennä lihat huolellisesti. Varmista, että liha on kypsentynyt sisuskalujaan myöten.
8. Tarkista jääkaapin lämpötila eli kylmyystila. Yleinen ohje on alle 8c mutta alle 5c takaa paremman ruokaturvallisuuden.
9. Jäähdytä kuumennettu ruoka, jota et aio syödä ja siirrää jääkaappiin viimeistään 1.5 tunnin sisällä. Käytä ylijämäruoat 2 päivän sisällä.
10. Älä käytä ruokia "use by" -päivämäärän jälkeen. (köh köh, sanoo neiti roskisdyykkaaja ;))  Britanniassa on kaksi eri pakkausmerkintää: use by ja best before. Best before on suositus ja use by kriittinen ohjenuora. Use by -päivämäärät perustuvat -kuulemma- tieteellisiin testeihin, jotka todistavat, että kyseisen päivämääräm jälkeen ruokaa ei sovi enää pistää suuhun. En ota vastuuta seurauksista, mutten malta olla sanomatta: höpönlöpön!

Nyt petytte varmaankin suuresti, kun en listaa kaikkien yllä mainittujen bakteerien luonteenomaisia ominaisuuksia ja oirekuvauksia, sekä uusien ystävieni syntyä, kasvua ja kehitystä. Pahoittelut saamattomuudestani ja patalaiskasta innottomuudestani. Nyt ei pysty kykenemään. Jos kuitenkin epäilet itselläsi tai toverillasi myrkytystä, tai jos yleinen kiinnostustasosi ylittää omani, klikkaa toki itsesi googleen. Sieltä löytyy kaikki, koko maailma sijaitsee yhden hiirenklikkauksen takana. Mitäpä minä tässä faktoja toistelemaan?

Ei muuta kun oikein myrkyksetöntä, oireetonta, kivutonta ja elinvoimaista viikkoa itse kullekin!


maanantai 12. marraskuuta 2012

Lost in the jungle of health

Opintojeni alusta asti olen tiennyt satavarmasti, etten tule koskaan työskentelemään Britanniassa. Vakuutin itseni ajatuksesta, että minun tulee työskennellä suomalaisella kielellä ja mielellä suomalaisten työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. No nyt valehtelin: itse asiassa minä vannoin ja vakuutin, ettei minulla tule koskaan olemaan mitään asiakkaita saati sitten työtovereita. Kirjoittamishaaveet rajaavat kollegojen määrän minimiin, eikä minulla ole koskaan ollut vetoa oman klinikan perustamiseen. Taiteellinen tausta jyllää vahvana ja antaa alati ymmärtää, ettei hoitotyö voisi koskaan olla minun juttuni nykyisestä opintalastani huolimatta. Olette kenties äimänkäkinä. Kenties siksi, etten ole puhunut aiheesta aiemmin. Ei huolta.Niin olen minäkin. En kuitenkaan tästä, vaan mielenmuutoksesta, joka on juurtunut päähäni sangen pysyvänoloisesti. Minun paikkani on muilla mailla!

  
Suomen ravitsemusalan työkenttä on täyteenbuukattu. Pienemmät paikkakunnat kaipaavat toki omia ravitsemusasiantuntijoita ja maaseudun väestö on suurkaupunkilaisten tossujen alla mitä tulee palvelujen saatavuuteen ja hinta-laatu-suhteeseen. Suurkaupunkilaisella viittaan pääkaupunkiimme ja kaikkiin sen kaltaisiin metropoleihin, jotka Suomen mittakaavassa ovat, jos ei nyt massiivisia, niin ainakin iso(hkoj)a. Suomen suurcitytkin ovat kuitenkin sen verran pikkuruisia, ettei sinne kannata jokanaisen klinikkaa pykätä pystyyn. Sikäli mikäli kohtalo kutsuisi minut vielä kotimaan työkentälle, olisi minun järkevintä asettua pohjoisen tuppukyliin. Lappiin, oi Lappiin! Lapin kutsu jäi soimaan korvissani syksyisen lapin reissun jälkeen ja tekee päästäni kumisevan humisevan vaskin.  Lappi mielessäin,on Lappi mielessäin.


Kummallista kyllä, mieleni on rajannut tulevaisuuden asumislokaatiot tuhannesta miljoonasta kahteen: minä suuntaan joko A) Lappiin, tai B) Lontooseen. Yö vai päivä? Musta vai valkoinen? Vasen vai oikea,etelä vai pohjoinen? Oikeastaan on helpompaa punnita plussia ja miinuksia silloin, kun vaihtoehdot ovat sekä fyyisesti, henkisesti, sosiaalisesti (tai anti-sosiaalisesti), että psyykkisesti valovuosien päässä toisistaan.Valinnanpaikka asettuu jalkojeni alle ajallaan, mutta kaikeksi onneksi, mikään ei sittenkään ole lopullista. Aina on mahdollisuus vaihtaa suuntaa, tehdä U-käännös ja kohdistaa nenä takaisin tulosuuntaan, jos nenä niin mielii.

  
Englannissa ravitsemusalan työkenttä on kuin Saharan aavikko. Jengi kuivuu kasaan, janoisia nääntyy matkan varrelle, vaeltajilla on mukanaan heikot eväät ja selviytymiskeinoja taskussaan nolla. Porukka paahtaa sata lasissa ja niskat limassa kohti pelastavia keitaita, joissa saa vihdoin levätä, nauttia ja rellestää pitkän, nälkäisen ja kiduttavan maratonin jälkeen. Juuri maratoni kuvaa osuvasti täkäläisten terveyspyrkimyksiä. Tyypit saattavat saada inspiraation urheiluun ja hankkivat kuntosalijäsenyyksiä, merkkipyöriä, laatuvermeitä ja sporttiasusteita näyttääkseen vakaumuksensa vakavuusasteen. Joku jaksaa päivän, toinen viikon, kolmas kuukauden. Harva ymmärtää, että urheilija tarvitsee urheilijan eväät. Kuntosalilta pizzerian kautta kotiin on väärä reitti. Virhesiirron tekee myös se, joka päättää saada itsensä kondikseen himoliikkumalla ja nollakaloreilla. Treenaus vaatii ravitsemuksellista kompensaatiota, muuten menee hukkaan hyvä työ.Siitä tulee huono.

Hieno uutinen on se, että jotkut edes yrittävät! Harvassa ovat kuitenkin edellisenkaltaiset ongelmaihmiset. Pääasiallinen probleema kun on yleinen liikkumattomuus, apaattisuus ja ylimukavuudenhaluisuus. Paikalliset ystäväni pitävät minua tosifriikkinä, kun haluan kävellä kouluun, illanistujaisiin tai töihin ja kun sanon jääväni kyydistä pois aiemmin haukatakseni raitista ilmaa. Eivät ymmärrä, säälivät minua, raukkaa, joka tieten tahtoen itseään kiusaa. Eivät ymmärrä, etten koe tulevani itseni kiusaamaksi. Päinvastoin.Teen itselleni todellisen laupiaan samariaan palveluksen liikuttamalla kroppaani ja täyttämällä keuhkoni hapella, joka on O2.

Englantilaiset ystäväni suhaavat busseilla ees sun taas, vaikka välimatka olisi taitettavissa kymmenellä kävelyminuutilla. Ja kun määränpäässä odottaa sipsejä, crispejä, puddingia (=jälkiruokia), keksejä, limpparia ja muuta hiilarihemmottelua, on noidakehä valmis. Mättöväsymys, nukahdus, turvotus, uupumus, vaikeus hilautua sängystä ylös ja sitäkin vaikeampi kankeutua ratin taakse ja ajaa itsensä koulun penkille. Hiilarimättötilassa ei tule reippailu ihan ensimmäisenä mieleen. Surullista sinänsä. Se kun olisi paras mahdollinen mielijohde ja pieni ele oman kropan puolesta, eikä aina sitä vastaan.

Moni innostuu kertomaan minulle rukavaliostaan ja esittämään päivänpolttavia kysymyksiä kuullessaan opintoalastani. Yhtään tuomitsematta tai enempää kritisoimatta, puhtaasti hämmästellen ja kummastellen, sanon vaan, että olen ollut puulla päähän lyöty monen monituista kertaa.

Tässä muutamia helmiä: 
"Maria, sano suoraan, voinko syödä suklaata joka päivä?"
"Voinko minä pudottaa painoa, vaikka tykkään niin paljon juustosta?"
"Syön tosi terveellisesti, eli paljon perunaa, pastaa ja leipää. Miksiköhän mua väsyttää koko ajan?"
"En ymmärrä. Syön tosi hyvän aamupalan, mutta mulla on karjuva nälkä jo heti tunnin päästä."
- Maria kysyy: Mitä sinä tarkalleen ottaen syöt aamulla?
- Kaveri vastaa: muffinsin, 2 lasia appelsiinimehua ja corn flakeseja sokerilla.
- Maria miettii: siinäpä se.
- Maria vastaa: Aamupalasi on miltei pelkkää sokeria ja nopeita hiilihydraatteja. Sinun kannattaisi nauttia proteiini-rasva-kuitupitoinen aamupala hiilarimätön sijaan.


Suomen työkentällä saisin todennäköisesti viilata monia pilkkuja ja hioa kulmia kondikseen. Gojimarja vai inca-marja? Mustikka vai tyrni? Syödäkö aamulla kaksi vai kolme kananmunaa ja minkä verran ruisleipää sopii hyväkarpin ruokavalioon? Asiakkaat kenties tietäisivät asioista enemmän kuin minä. Hatunnosto siitä! Suomalaisten terveystietoisuus on sellaisella tasolla, että nyt ei paljon perusinformaatiota enää kaivata. Mitä sitten kaivataan? Minun näkemykseni mukaan Suomi tarvitsee pyllyllepotkijoita, asiantuntijoita, jotka kannustavat laittamaan teoriat käytäntöön ja pistämään sanat teoiksi. Liian moni kärvistelee Suomessakin pahoinvoinnin, kroonisten sairauksien ja elämätapamuutoksilla hoidettavien vaivojen loukussa.

Ero Britanniaan on siinä, että suomalaisilla on tietoa ja sitä on aktiivisesti siirretty omaan elämään. Totaalisia suunnanmuutoksia on nähty pilvin pimein ja lisää on taatusti luvassa. Missä kuppilassa ikinä istuukaan, saa alati kuunnella viereisen pöydän mummoja, pappoja, nuoria ja vanhoja höpöttämässä eri ruokien terveysvaikutuksista. Olemme oikealla tiellä. Monen täytyy enää löytää selkäranka ja ihminen, joka avustaa sellaisen etsinnässä. Get up, stand up and eat your veggies!


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Huuhaapuuhaa

Ihmismieli on maailmankaikkeuden mystisin laitteisto. Jotta en loukkaisi herkkamielisimpia, tarkennan, etta ainakin minun mieleni on aivan harvinaislaatuisen mysteerista lajia. Tassa jokapaivainen esimerkki: lahden intopiukeana kirjastoon opiskelemaan, kassissa kirjat ja mielessa tuhat ja yksi tarin... eikun siis projekti-ideaa. Istun koneen aarelle ja yks kaks yllattaen, taysin varoittamatta Mister Motivaatio kavelee umpikujaan. Muuri kohoaa edessani, yritan heittaytya sen yli kuin Tarzan, mutta turhaan. Aivan turhaan. Raaviskelen tiilenpaita kynsillani ja yritan survoutua lapi inspiraationi tielle kohonneesta esteesta, mutta se on lapaisematon itkumuuri. Vuodatan muutaman karvaan kyyneleen, kunnes paatan sisukkaasti hyvaksya tosiasiat. Mina en pysty tahan. En nyt. En tanaan. Survon Raamatunpaksuiset opukset takaisin olkalaukkuuni ja klikkaan itseni seka sosiaalisen median, blogimaailman, etta hopohopo-uutissivujen taajuudelle. Minulla on tuhat ja yksi tarin.. eikun rautaa tulessa, mutta yksikaan niista ei ole se, joka tuottaisi lautaselleni kypsan pihvin. Jos ei naita tarin.. eikun.. no, myonnettakoon, niin, tarinoita, lasketa onnistuneiden suoritusten lukuun. Ei niita lasketa. Ne vaativat vain mielikuvitusta. Akateeminen mieli on se, jota minulta nyt vaaditaan.


Kylla kiukuttaa. Oudointa kiukkuolossani on kuitenkin se, etta tama satunnainen (lue: jokapaivainen) saamattomuus ei itse asiassa kiukuta minua alkuunkaan. Sen sijaan kiukun karvaat savelet kihoavat pintaan silla hetkella, kun mietin tekemattomia toita ja tyoryhmaa, jonka kanssa minun tulisi tehda yhteisia toita seuraavien paivien, viikkojen ja -ei, ala sano sita sanaa- kuukausien ajan! Luulin olevani ryhmatyoskentelija. Nyt haluaisin tehda kaiken yksin, eristaytya ihmisista, joilla on liian erilaisia (lue: vaaria) mielipiteita ja joiden vastahankainen asennoituminen vain hidastaa projektin liukasta eteenpainsoljuntaa. Kukaan ei jousta, mista johtuen koko projekti seisoo paikoillaan kuin lammen vesi. Ja miksi juuri minun taytyisi joustaa, kun mina olen ainoana oikeassa!? Kismittaa. Yhteistyo on se kapula, joka hidastaa yhteisten asioiden hoitamista ja pysayttaa rattaat kuin ratsia rilluralliajajan.

  
Jouluun mennessa tulemme tekemaan yhteensa kolme yhteistyomuotoista esitelmaa. Kolme! Tyon alla on kaksi, joista toinen on viitta vaille valmis, mutta tama toinen, voi taivas, milla sanoilla voisin kuvailla tata prosessia? Seisova vesi on kenties optimaalisin metafora. Kyseinen esitelma liittyy kurssiin, joka kantaa nimea: Food processing and product development (Ruoan prosessointi ja tuotekehitys) Tehtavana on suunnitella kaksi tuotetta, jalkiruoka ja valipalatuote yli 70-vuotiaalle 2. tyypin diabeetikolle. Helppoa kuin heinanteko! tuumin mina ensialkuun, siihen aikaan, kun en ollut viela tutustunut tiimiimme. Vaan hankalaksi kaantyi helppous ja mahdottomaksi mahdollinen. Ensitapaamisella heitin kehaan argumenttini ja siitakos sanaharkka syttyi. Tallaisen pallon viskaisin pain kolmen kanssaryhmalaisen tajuntaa: "Meidan taytyy tehda tuote, jossa on mahdollisimman vahan hiilihydraatteja." CrashBoomBang! Hiilihydraattien kritisoiminen Britannian ravitsemuskentalla on sama kuin vaittaisi muslimille Allahin olevan pelkka sarjakuvahahmo. Lyhyesti: se on ihan Nou Nou.


Kuulostelin tovereiden mielipiteita kasvavan kiihtymyksen ja kiihtymyksen pidattelyn vallassa. "Tehdaan taytetty peruna?" "Lihapiirakka?" "Sianlihamuffinssi?" "Myslipatukka!" "Kaaretorttu!" Joo! Jee! Innostusta, kannustusta, yhteismielta ja samaa aaltopituutta. Mina putosin langoilta, siirryin syrjaan liikayhteisollisyyden valtapiirista. En aio olla osa tata tuhoon tuomittua turmion kompaniaa. Mina en suostu seisomaan sen julisteen takana, jossa mainostetaan diabeetikolle soveltuvaa vehnapiirakkaa tai margariinilla ryyditettya uuniperunaa! Pistin lusikkani soppaan, koska haluan pystya seisomaan sanojeni takana. Tamahan on ryhmatyota, yhteismielta ja kompromisseja right? Loysin netista muutaman karppikakun reseptin, joissa oli likimain nolla prosenttia hiilareita, ei lainkaan lisattya sokeria tai jauhoja. Taikina tehdaan munista, liivatteesta, kermasta, maitorahkasta, vah. 86 % suklaasta ja ripauksesta steviaa. Ajattelin, etta niita muokkaamalla saisimme aikaan taydellisen diabeetikko-kaakun. Vaan kuinkas kavikaan? Sain vastaani aikamoisen mielipideryopyn, jonka parhaita hedelmia tassa:

"Jokainen tarvitsee tarkkelysta!"
"Diabeetikko tarvitsee vehnaa!"
"Ei kakkua voi tehda ilman jauhoja!"
"Kermaa! Siina on rasvaa!"
"Meidan taytyy tehda mahdollisimman vaharasvainen tuote!"
"Mita on stevia?"
"Kananmunassa on liikaa kolesterolia!"

Tuli taystyrmays kuin isku palleaan. Naista lahtokohdista on likimain mahdotonta lahtea ajamaan omaa asiaa. Niin mika se minun asiani olikaan? Yksinkertaistettuna: olen sita mielta, ettei diabeetikolle ole mitaan maailman jarkea lahtea kehittamaan tuotetta, joka nostaa verensokeria. Ja sita sokeria kun eivat nosta vain puhdistetut sokerit, vaan kaikki hiilihydraatit hitaammassa tai nopeammassa tahdissa. Yhta kaikki: verensokeri nousee ja  tyyppi tarvitsee insuliinilisan. Miksi siis kehittaa uusi ja innovatiivinen tuote, joka nostaa verensokeria "vain vahan" tai "hitaasti", kun samalla vaivalla voi suunnitella tuotteen, joka ei vaikuta kyseisiin arvoihin ollenkaan? 
Suoraan sanottuna koko projekti on totaalista huuhaapuuhaa. Kaikkein mieluiten astuisin luokan eteen ja kertoisin taman: "Toverit. Kohderyhmamme henkilo ei tarvitse uusia innovatiivisia tuotteita. Diabeetikoille, kuten muillekaan kansalaisille ei tarvitse kehittaa minkaan sortin valipaloja tai jalkiruokia, vaan tata, kuten muitakin kroonisia sairauksia sairastavia ihmisia tulisi kannustaa jattamaan valipalat ja jalkiruoat kokonaan syomatta. Itse kunkin olisi kaikkein jarkevinta keskittya aamiaisen, lounaan ja paivallisen taysipainottamiseen muiden horhoilyjen ja pilkunviilauksen sijaan. Tietakaa, etta pilkun viilaus on yhta tyhjan kanssa, jos vika piilee lauserakenteessa. Ja juuri tama on tilanne meidan tuhoon tuomitun henkilomme kohdalla. Pyydan: Alkaa kehitelko hanelle uusia ruokia! Sen sijaan, kertokaa hanelle, etta kaikki tarvittava on jo olemassa ja etta hanen tulee vain etsia ja loytaa. Siina me voimme tulla avuksi."

Ugh. Olen puhunut.

Paitsi P.S. Pahoittelut aakkosten vajavaisuudesta. Kirjoitan vajaa-aakkoisella kirjaston koneella, mutta ottakaa tama toki kohteliaisuutena: kirjoitan mieluummin teille, kuin opettajalle!

torstai 11. lokakuuta 2012

Kotikadulla tapahtuu kummia asioita

Vakoilen tässä aikani kuluksi naapurinmiestä, joka istuu päivät pitkät tietokoneensa äärellä tekemättä yhden yhtikäs mitään. Kämppikseni otaksui ukkelin tekevän töitä, mutta tuijotettuani hänen pasianssinpelaamistaan ja tyhjän ruudun tuijotustaan riittävän ajanjakson verran, päädyin surullismasentavaan johtopäätelmään; miehellä ei ole elämää. Älkää toki ottako lausuntoani mitenkään kirjaimellisesti; kyllä se näyttää hengittävän ees sun taas ja kiskovan ilmaa nieluunsa ylimääräisten rasvakerrosten puristuksessa kärvistelevien keuhkojensa pohjasta asti. Mekaanisesti ukko on elossa, rutiininomaisesti, jos näinkin raadollinen henkilökuvaus sallitaan. Sen yksilasinen ikkuna on rakosellaan ja aika ajoin näen pullean käsivarren pyyhkäisevän taivaansinistä ikkunaverhoa syrjään sisä- ja ulkomaailman välistä. Se näyttää saumoistaan aukileikatulta sairaalahameelta.


Ikkunan alta kuuluu karhean kurkkuääninen, jollakin ammoisella englanninkielen murteella murjaistu karjahdus. Kurkistan kadulle kahden salaattikipon ja yhden kitukasvuisen basilikaruukun yli ja näen kahdeksankymppisennäköisen syntymävanhan nuorukaisen huutelemassa hävyttömyyksiä kerrostalon ikkunoihin. En saa sanoista selvää, ne ovat kadun kieltä, sitä sellaista aksenttia, jolla kovat syövät pehmeät ja nopeat hitaat. Suurpiirteisempään korvaan miehen mongerrus saattaisi kuulostaa kuuma peruna poskessa puhutulta saamelta. Tai ehkä lauletulta. Niin, laululta se tosiaan kalskahtaa tällaiseen puolikuuntelevaiseen, semi-keskittymishäiriöiseen kuuloelimeen. Mieleni tekee avata akkuna ja innostaa tuota katujen koulimaa, kujien kumaraan painuttamaa kundia elämässä eteenpäin. Hakisi vaikka Talenttiin, siellä kovaäänisyys ei ole rike vaan rikkaus.

Mainitsin ikkunalautani ja kasvikokoelmani. Niin, minä aloin ensikertaa kasvattaa rehuja ihan omakätisesti. Vihreät peukalot eivät tosin siirtyneet minulle geeniperimässä, kenelle lienevät menneet, pienimmälle veljelleni ken ties. Se onkin sellainen veli, joka syö apilankukkia pihamaalta ja käärii kirsikkatomaatteja basilikalehtiin; seitsemänvuotias! Äidillä on poikkeuksellisen vahva vihreysgeeni, joka ei ilmeisesti ole järin periytyvää sorttia. Huippuarvokasta lajia, luulen minä. Itse asiassa niin arvokasta, että solujen kromosomit pitivät sen visusti sisuksissaan hedelmöityksen hetkellä, eivätkä suostuneet luopumaan aarteestaan edes jälkeläisen tähden. Sellainen itsekkyys ei ansaitse minkään valtakunnan hyväksyntää. Kaikki, minkä haluaa omistaa, tuhoutuu, koska mitään ei ole tarkoitettu omistettavaksi. Kaikki, ja puhun nyt tosiaan aivan kaikesta, on tarkoitettu eteenpäin vietäväksi, jaettavaksi, monistettavaksi ja sukupolvelta sukupolvelle välitettäväksi. Solu, joka ei suostu luopumaan geeniperimästään, ei myöskään saa siitä nauttia, koska joutuu alati varomaan varkaita. Omistajan koko elinvoima tuhlautuu omistettavien asioiden vaalimiseen ja kas; kuinka käykään, kun omistaja itse heittää veivinsä ja potkaisee tyhjää ja päätyy kasvamaan saraheinää? Maan multiin menee myös se rikkaus, joka olisi parhaassa tapauksessa ja hyvässä lykyssä saattanut jatkaa kiertokulkuaan muiden ihmisten iloksi. Sellaista iloa tuottaisivat myös vihreät peukalot, sikäli mikäli ne olisi minulle syntymässä suotu.


Uusavuttomuudestani huolimatta olen väenväkisten pakottanut itseni viherpiiperöimään. Yhtä kaikki; basilikan toiveikas oras näyttää taantumisen merkkejä, eivätkä sinnikkääseen nousuun ponkaisseet salaatitkaan huuda hurraata puutarhurintaidottomuudelleni. Ulkoistan syyllisyydentunnon. Vian täytyy olla paitsi sormissani, myös punnan hintaisissa siemenissä. Ei sellaisella summalla, pilkkapunnalla saa parasta, jos nyt hyvää saati tyydyttävää ensinkään! Joskus käy kyllä niin onnekkaasti, että halvalla löytyy hyvää. Päivänä eräänä löysin puoli kiloa taateleita punnalla. Se on jo halpa, sanokaa minun, taatelien rakastajattaren sanoneen. Tällaisia päiviä, piristäviä puntapäiviä osuu todellakin, ihkaoikeasti toisinaan kohdalle. Sellaisina onnenarkihetkinä sitä huomaa, että kaikki ei olekaan vinksin vonksin, eikä ainakaan heikun keikun ja että kaikkialla, täälläkin, tässäkin maassa, jossa mikään ei toimi kuten siellä, missä kaikki toimii ja missä kaiken saa vääntää rautalangasta, eikä rauta aina väännettynäkään tee tehtäväänsä, on aina, ihan aina, sekä apaattinen arkirealismi että sen nurja, epäkurja, iloluontoinen ja pilkesilmäkulmainen takapuoli! Tiedä tämä: se on etupuoli, oikea puoli, joka täytyy etsimällä löytää. Se, joka ei etsi, muuttuu huomaamattaan naapurin mieheksi, joka istuu sisällä mitään tekemättä, näkemättä, haistamatta ja maistamatta. Se pyyhkii nenänsä verhoon, joka on vain kulahtanut sairaalanuttu ja jonka takana elämä tapahtuu.


<3: Maria

tiistai 28. elokuuta 2012

Hoi sinä käsityöihminen! Neuloisitko lämmikettä kodittomalle?

Hei siellä, olethan kuulolla vielä?

Nyt korvat hörölle, silmät selälleen ja sydän auki kuin hauki. Olisi näet sen sortin asiaa, että jokaisen sorminäppärän tai näppärättömämmänkin lukijan soisi istahtavan niille sijoilleen ja pistävän seuraavan ehdotuksen/pyynnön vähintään vasemman korvalehden taakse. No niin, itseasia tulee tässä:

Minä ja ystäväni keräämme kolehtia Bournemouthin ja Lontoon kaduilla eläville ihmisille. Kyse ei suinkaan ole euroista, dollareista, punnista tahi mummon markoista, eikä kenenkään tule siirrellä minkään valtakunnan valuuttaa yhteenkään ilmansuuntaan. Näpit pois lompakolta kuin olisi jo, te yli-innokkaat lahjoittajat ja hyväntekijät!

Killinkien sijaan kolehtisäkkimme odottaa täytteekseen täysin kilisemätöntä ja kahisematonta, ääntä pitämätöntä, sekä täysvaltaisesti kroppaa ja mieltä lämmittävää materiaalia. Rautalangasta vääntäen: keräämme -usein täysin olosuhteiden pakosta, ilman alkoholi- tai huumeriippuvuutta- kaduilla eläville ihmisille villasukkia, tumppuja, pipoja ja kaulaliinoja tulevan talven varalle. Jos lankakorisi pohjalla siis lojuu joutavia jämäkeriä, ei muuta kun puikot näppeihin ja neulomaan hyvän asian puolesta! Kaappeihin unohtuneet yksilöt ovat tietenkin myös tervetulleita.


Nyt moni miettii, miksi pitäisi lahjoittaa lämmikettä katujen miehille ja naisille ja vieläpä ulkomaille! En minäkään tiedä, pitäisikö. Mutta sen sanon, että tilanne Englannissa, Euroopan kehitysmaassa, on karu ja kivulias. Katseltuani touhua Bournemouthissa vuoden verran ja juteltuani kadulla eläville ihmisille koulu- ja kauppareissujen lomassa, ajattelin, että jotain täytyy yrittää. Briteissä ei ole ainakaan Suomen tasoista sosiaaliturvaa -tai jos on, niin siitä eivät avuntarvitsijat, saati muut paikalliset juurikaan tiedä. Kaduilla elää valtavat määrät naisia, miehiä ja surullista kyllä, valtavat määrät aivan valtavan nuoria ihmisiä. Kaupungissa on toki asunnottomien maja, mutta yksi yö kustantaa kodittomalle pitkän pennin. Kerjääminen on tuloksetonta ja laitonta, samoin roskisdyykkaus. Talvisin valtaosa katujen ihmisistä yöpyy parkkihalleissa lämmön toivossa.


Esimakua aiemmasta blogitekstistäni:

Sekä Viikkouutisiin kirjoittamastani kolumnista
(Näköislehti 14.3, Köyhyys keskellämme, s.4-5): http://www2.lehtiluukku.fi/esp/espview?p=eyJmaWQiOiIxNjc2MV8yMzAzOGMwMWM3ZTYyOGQxZWVjNTA1NjQwYTVhODQ3MiIsInRpIjoiUmlpaGltXHUwMGU0ZW4gVmlpa2tvdXV0aXNldCAxNC4wMy4yMDEyIiwiZSI6MTM0NjE3Mzg1OCwicCI6IjE2NzYxIiwiYSI6InIiLCJwcCI6MSwidG8iOiI1OTE2MmE5M2U1NmZlMmE4MzIxMGViNzQ3Y2E5NmE4NCIsImFzIjowfQ%3D%3D

Nyt mietit, mitä yksi kaulaliina auttaa. Niin, sitä minäkin ehdin miettiä läpi kesän ennen kuin päätin pistää toimeksi. Ehkei se ketään pelasta, mutta saattaa tarjota pienen toivonrippeen keskellä hyytävän koleita syys- ja talvipäiviä. Ja btw; sinun tumppusi, sukkasi tai piposi saattaa hyvinkin olla jonkun ensimmäinen vaihtovaate moneen vuoteen.

Jos rohkenet tarttua haasteeseen ja haluat olla mukana projektissa, ilmoita itsestäsi sähköpostitse (vaniljaunelma@hotmail.com) ja laitan vastavuoroisesti lähetysosoitteen tulemaan. Kerään kaikki lahjoitukset kotiosoitteeseeni, jossa pakkaan ne määrästä riippuen matkalaukkuun/jätesäkkiin ja pistän säkin menemään Bournemouthin kotiin. Lähetyskulujen kattamiseksi etsimme kiivaasti sponsoreita, joten jos sinulla on ehdotus, anna kuulua.

Aikataulut ovat vielä avoinna, kaikki riippuu lahjoitusmääristä ja teidän kutojien, neulojien ja käsityöihmisten tuotoksista. Joka tapauksessa; tarkoitus on saada villaiset Bourneen tämän syksyn nimiin ja siellä jaetuksi eteenpäin!


P.S. Lahjoittajille lupaamme tämän: otamme valokuvan kaikista sukkien, tumppujen, pipojen ja liinojen vastaanottajista -heidän suostumuksellaan- ja linkitän kuvat blogiini, kun koko vaatesaldo on jaettu. Täältä voitte siis bongata omat lahjoituksenne ja nähdä, kenelle kättesi tuotos on päätynyt.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Blogin vaitieloa hiljaisoloa

Hellurei hiljaisuudesta,

ja suurpahoittelut iäisyydenmittaisesta hiljaiselosta. On tässä ollut kesäistä työntekoa, lomatonta aherrusta ja väkerrystä erinäisten tointen parissa. Kirjoitustöiden jälkeen en malta enää istahtaa alas bloggailemaan vaan pää kaipaa totaalituuletusta näyttöpäätteen sakeasta sumusta. Vielä kerran: anteeksi ja niiaus ja kiitos kärsivällisyydestänne.

Ravitsemuksen saralta olisi kyllä ollut sanottavaa. Voi hurja, että olisikin! Kerronpa nyt tiivistetysti muutamia asioita, joita tulen vielä nostamaan esille blogitekstien muodossa, mutta joihin en saa itseäni nyt paneutumaan.

Työn puolesta on tässä tullut tavattua useita eri ravitsemusalan ihmisiä aina kokeista ravitsemusterapeutteihin ja lääkäreihin asti. Pitkien keskustelujen kautta ravitsemuksen eri suuntaukset ja näkemykset ovat avautuneet uudella tavalla ja olen havahtunut todellisuuteen ihan face-to-face tapaamisten kautta; ravitsemusalalla on vallalla todellinen vastakkainasettelun tila. Saman alan asiantuntijat esittävät täysin vastakkaita näkemyksiään, mikä on kerta kaikkiaan hämmentävää. Kävin myös Hanna Partasen ja urheilulääketieteen asiantuntija Kirsi Korven luennolla, joka -kaikessa yksinkertaisuudessaankin- herätteli ajatuksia vähän joka suuntaan. Näistä lisää viimeistään kesän loppupuolella.

Kevyemmistä ja rennommanpuoleisista kokemuksista voisin mainita muun muassa Varsinais-Suomeen suuntautuneen Makumatkan, jonka teimme ravitsemustoimittajien kanssa. Hieno kokemus, mahtiponttisen suussasulavaa Salo- ja Turku-foodia ja tietoa niin lihakarjan-, margariinien (no hyi olkoon mitä aivopesua Bungen tehtaalla!) kuin luomutuotteidenkin tuotannosta ja nykytilasta. Toki vierailimme myös paikallisissa ravintoloissa ja herkkupuodeissa, joista lisää syksymmällä. Malttakaa, oi malttakaa! :) (minä en malta istua koneella nyt, en ihan vielä, sopiiko?)

Poikkesin myös herkuttelemassa ja fiilistelemässä Taste Of Helsinki -tapahtumassa, josta kuvamateriaalia ja tietoiskuja kertyi mukavasti. Aihe toki menettää ajankohtaisuutensa, jos yli kesän venytän, mutta saa nähdä, jos pienen paketin tekisin aiheesta noin niin kun kokemuksellisessa (ei mainos-) mielessä. Oliko teistä joku kyseisessä happeningissä? Mitä maistelitte ja mistä erityisesti piditte? Millaisia parannusehdotuksia ensi vuodelle?

Väännän jatkossakin jutunpätkiä ravitsemuksen eri aiheista, mutta pidettäköön tulevaisuuden projektit vielä vakan alla. Sen verran voin kuitenkin mainita, että aikomuksenani on poiketa Herkkujen Suomi -tapahtumassa Helsingin ydinkeskustassa 23-25.8. Sinne mars kaikki herkkusuut, muuten vaan kesälomatylsistyjät ja keltanokkakulinaristit! :) Siellä on taatusti tarjolla koko Suomen ruokakulttuurin kirjo.

Nyt minä painun ulos Helsingin aurinkoon! Palailen blogin pariin kenties koulun alkaessa syys-lokakuun tienoilla. Nyt kesäkuinen työharjoittelujaksoni vetelee viimeisiään ja perjantaina minä palailen kotikaupunkiini saman alan töiden pariin, mutta eri työnantajan hommiin. Töitä röitä koko loma tyynni! Mutta kun tekemisestä nauttii, työ-termi saa aivan uuden merkityksen. Toisin sanoen: Merkitystä ei ole. Tekevälle riittää kyllä töitä ja töistään nauttivalle vasta riittääkin !

Jos (lue: kun) et millään malta odotella juttujani (suuressa vaatimattomuudessani uskon, että et), joista olet jo tullut perin riippuvaiseksi (pahoittelut aiheuttamastani vahingosta), käy toki täyttämässä päätäsi korvaavilla aineilla. Sormieni kautta näppäimistölle vuotanutta materiaalia löytyy muun muassa Viikkouutisten keskiviikkoiselta palstalta "Kahvikupillinen ajatuksia." Lehdet luettavissa ilmaiseksi täältä: http://www.aamuposti.fi/aamuposti/nakoislehti (Rullaa alas ja klikkaa: Riihimäen Viikkouutisten näköislehti. Kolmossivulta löydät minun naamani, joka toivottavasti helpottaa ikävääsi ;))

Rakkaudentäyteistä, tasapainoisen arkista ja työteliästä, iloluontoista ja hykerryttävän hersyväistä keskikesää sinulle!

torstai 7. kesäkuuta 2012

11 minuuttia lohilounaaseen

Hiphei, hengissä ja hyvissä voimissa ollaan! Sijaintina sateinen ja kolean kylmettävä kotimaa, tarkemmin ilmaistuna Helsinki, armas ja muistoja mieleen nostattava pääkaupunki. Epäyllättävää kyllä, istun näyttöpäätteen äärellä mukatöitä tekemässä. Edessäni seisoo, istuu, makaa maitokaffe (Valion raivostuttavan pastöroitua ja homogenoitua kevytmjölkkiä), oikean kyynärpääni vieressä pepsi-max-pullo (äskeistä ei koskaan kirjoitettu) ja ympärilläni huokuu hiirenhiljaisuus. Shh. Vaiti nyt. Täällä tehdään tärkeitä töitä; täällä taitetaan lehden sivuja, graafikoidaan kuvia ja otsikoita, muokataan fontteja ja värejä, hiotaan sävyjä ja taustavärejä, naputetaan sormia ruville ja aivoja ylikierroksille. Valehtelin lievän valkoisesti. Ei täällä aivan äänetöntä ole. Kolme näppäimistöä metelöi, nap nap, napu nap. Tip tip, tik tak, kahvinkeitin ja kello höpöttävät omiaan, puhuvat päälletysten kuin mitkäkin turhantärkeilijät. Jokainen on oman elämänsä bestwisser. Minä tiedän ainoastaan kaiken.



Luen paraikaa Paulo Coelhon uusinta kirjaa; 11 minuuttia. Tai en aivan paraikaa, mutta par aikaa noin niin kuin laajemmassa aikaskaalassa. Luin Coelhoa aamujunassa matkalla Hesaan (huomatkaa; en sano stadi, koska en ole stadilainen vaan maalainen, joka sanoo Hesa) ja valaistuin hetkellisesti kököttäessäni siinä rastapäänaisen kanssa naamatusten, beigepukuisen miehen kanssa rinnatusten ja vinosti vastapäätä keski-iän ylittänyttä, muutaman vuoden sisään eläkkeelle jäävää naisihmistä, jolla oli liian punaiseksi maalatut huulet. Katselin niitä tyyppejä kirjan päähenkilön, Marian (kenties nimi oli osatekijänä vahvaan samaistumis-havahtumis-reaktioon) silmin ja mietiskelin hänen tavoin: Tekevätkö nämä ihmiset sitä, mitä todella haluavat? Onko joku ehkä matkalla työpaikalle, jossa odottaa niljakas pomo, epämiellyttävä työilmapiiri, ahdistava tunnelma? Laskeeko pukumies päiviä lomaan tai deadlineen vai valmistautuuko kenties antamaan jollekulle potkut? Mistä unelmistaan nämä ihmiset ovat luopuneet, millaisia kompromisseja tehneet paineiden ja realiteettien paineessa? Ovatko he onnellisia juuri nyt vai pyöriikö päiden yllä yksi kollektiivinen, ääneenlausumaton toive: Voisinpa muuttaa elämäni paremmaksi.


11 minuuttia on tositapahtumiin perustuva kertomus brasilialaisesta Mariasta, nuoresta naisesta, joka lähtee kotimaastaan Eurooppaan paremman elämän, aviomiehen ja tienestin toivossa. Naiskauppamiesten avulla hän päätyy Sveitsin Geneveen, jossa hän ajautuu striptease-tanssityön kautta maailman vanhimman ammatin, prostituution pariin. Hän löytää vakituisen työpaikan Cocabana-nimisestä yökerhosta, jossa hän ansaitsee enemmän rahaa kuin olisi voinut villeimmissä kuvitelmissaankaan uneksia. Maria on kuitenkin poikkeuksellisen syvällinen, pohtiva, kaihomielinen ja filosofinen ilotyttö, joka alati pohtii omaa arvoaan, ihmisyyttä, ihmisen tarvetta antaa ja saada rakkautta, rahan merkitystä ja merkityksettömyyttä, unelmien täyttämistä ja täyttämättä jättämistä, rohkeutta ja pelkuruutta, sekä kivun ja nautinnon välistä yhteyttä. Kirja tulee iholle kiinni, nostattaa kananlihat pintaan ja aiheuttaa sisäisiä väristyksiä luuytimiä myöten. Eräässä arviossa 11 minuuttia kuvaillaan Coelhon eroottisimmaksi ja romanttisimmaksi romaaniksi. Lukemani jälkeen voin vain toistella sanoja samoja. 11 minuuttia tulee pinnan alta ja menee syvälle pinnan alle.


Kesä on rennon lukemisen kulta-aikaa. Koulukirjat (joita tosin omistan tasan yhden) saavat huilata hyllyssä ja kantensa pysyvät visusti kiinni ainakin lokakuuhun asti. Kiersin kansien ympärille mielikuvitteellisen metalliketjun, jonka päähän viritin munalukon ankaran katseeni voimalla. Kiinni on ja pysyy. Mutta tunnollinen ja motivoitumiskykyinen opiskelija ei heitä avaimia jorpakkoon edes villeimpien kesärientojen huumassa, vaan säilöö ne pöytälaatikkoon oikeaa aikaa odottamaan. Sillä välin, tällä välin on kaunokirjallisuuden aika, jona otan kaiken irti vapaasta tahdostani ja itsemääräämisoikeudestani. Minä saan valita, mitä luen nyt. Tuntuu hyvältä, tuntuu vapauttavalta. To Do-lista on vaihtunut To Read-listaksi.

Kappas, lounasaika tuli että hujahti. Aamupäivän saldo: muutama tyyppi löytynyt haastateltavaksi ja muutama probioottinen tuote kerätty kasaan kuvausta ja testausta varten. Erään kokkismiehen ja ravintoasiantuntijan yhteydenottoja odotellessa pyöritän vähän peukaloita, hörppään pepsimaxia ja kaffea vuorohörpyin ja haaveilen pääsystä ulos aurinkoon.


                                     Lounaaksi Talo näyttäisi tarjoavan seuraavanlaista muonaa:
  
                                     Thaimaalaista kanakeittoa
                                     Nakkistroganoffia
                                     Intialaista inkiväärikaalia

                                     Salaattibuffet
                                     Caesar-salaattia ja kylmäsavulohta




                                     Juustokeitto

                                     Jälkiruoka
                                     Pannacottaa ja melbaa

Tuntuu, kuin olisin palannut peruskouluun. Valmis buffetpöytä ja laaja skaala monen sortin apetta
vatsan ja mielen täytteeksi. Jokapäiväiseen tapaani kallistun yyberherkullisen ja täyteläisen
salaattibuffan puoleen. Kohta syödään lohta!

































keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Kesäloma? Kuulostaa suunnitelmalta

Läheltä liippasi, että olisitte saaneet nauttia vielä viimeisistä tosipainavista faktoista ennen blogin siirtymistä kevyempiin kesätunnelmiin. Mutta toisin kävi. Kävi näet niin, että minä pänttäsin itseni hermoromnahduksen partaalle viimeisenä yönä, enkä suin surminkaan olisi jaksanut puskea tietoa enää näppämistön kautta tekstikentälle. Kenties kaikkien kannalta parempi näin. Tänä aamuna kello 9.30 istahdin lopulta viimeisen koepaperin äärelle paikallisen Carrington hotellin seminaarisalissa, jossa reippaasti yli neljä sataa kanssaopiskelijaa väänsi asiaa paperiin kuin se olisi elämänsä viimeinen tai ratkaisevin teko. Ja siltä se tuntui. Elämän käännekohdalta. Ja juuri sitä se oli. Viimeinen lehti, joka taituttuaan avautuu kesään.


Nyt kun kuitenkin olen vielä vireessä (katso yläkuva) ja koko vuodenmittaisen rupeaman jälkeensä jättämä energia kihisee sormenpäissäni, voisin valottaa hieman täkäläistä koesysteemiä ja kurssimme sisältöä. Eri kursseilla on erilaiset käytännöt kokeiden suhteen, ja toisilla (näin olen kuullut, en olisi halunnut kuulla) ei ole kokeita lainkaan vaan arvostelu perustuu vuoden aikana tehtäviin esseisiin, raportteihin ja opinnäytetöihin. Terveys- ja sosiaalialan kurssit (joihin ravitsemutiede lukeutuu) ovat kuitenkin sen verran tieteellisiä ja kaikkea muuta kuin luovuuteen perustuvia aloja, että kokeitta ei näiltä kursseilta selviä. Peruskoulutyyliin kurssilla on esseitä ja kaiken maaliman työnäytteitä jokaisesta aineesta ja keväällä loppukokeet, joissa noukitaan jyvät akanoista. Ei, en liioittele. Täällä todella noukitaan.


Siinä missä Suomessa on mahdollista uusia kokeita ja pysyä yliopiston kirjoilla vaikka hamaan tulevaisuuteen, Britanniassa sellainen ei käy päinsä. Kokeen voi uusia yhden kerran elokuussa (joko paikanpäällä tai omassa kotimaassa) kuudenkymmenen euron maksua vastaan ja mikäli ei mene läpi, luokalle jäät! Kyllä: luokalle. jäät. Jäät luokalle. Moni tosin heittää siinä vaiheessa hanskat tiskiin. Lisäksi yliopistossa kandin tutkintoa saa suorittaa maksimissaan viisi vuotta. Jos kurssisi on siis nelivuotinen, saat jäädä yhden kerran luokalle, mutta enempään ei ole varaa tai lennät ulos koulusta. Systeemi on siis päinvastainen Suomeen nähden; tänne on suht helppo päästä sisään, mutta porukka putoilee kelkasta matkan varrella. Suomessa jo pelkkä pääsykoemateriaali lamauttaa niin, ettei moni viitsi edes hakea. Mutta kun kerran pääset sisään, siellähän olet. Kumpi parempi, tiedä siitä. Tämä systeemi aiheuttaa paniikkia, pakkomotivaatiota ja armotonta ahdistusta, mutta myös tuloksia ja porukkaa työelämään tasaisen nopeaan tahtiin.

  
Kaikki työt arvostellaan 0-100% asteikolla, jossa 40% tarkoittaa läpäisyrajaa. Yli 70% on paras tulos, johon yltävät vain harvat ja valitut. Jokaisen aineen kohdalla kaikkien tehtyjen töiden ja loppukokeen prosentit lasketaan yhteen ja tuloksen keskiarvo määrittää lopullisen arvosanan. Jos loppuprosentti on 40% tai enemmän, opiskelija on läpäissyt kurssin. Alle 40% yksittäispisteet eivät siis välttämättä kaada koko kurssia, vaan seuraavissa osioissa petraamalla on mahdollista lykätä keskiarvoprosenttia ylöspäin. Ravitsemustieteen kurssilla muutamissa aineissa tämä sääntö pätee, toisissa ei. Jotkut opettajat vaativat aineen jokaisesta osiosta 40% pisteistä, eivätkä vahvat kokeet kompensoi heikkoja. Ensimmäisenä ja toisena vuonna opiskellaan kuutta ainetta. Ykkösvuoden aineet ovat; Principles of Food and Nutrition, Anatomy & Physiology, Human Food Chain, Psychology, Chemistry ja UUI -Using And Understanding information. Tässä mielekkyysjärjestyksessä.

Siinä se, siinä kaikki. Minun ja koulun osalta on kaikki tehty, olemme viimeinkin väleissä, minä ja mennyt lukuvuosi. Nyt saatan vain odottaa tuloksia julkaistavaksi, kotiinlähtöä koittavaksi ja riippumattoa ripustettavaksi. Niin ja makkaraa. Makkaraa paistetaan heti perjantaina.


Katson ulos huoneeni ikkunasta viimeistä kertaa (no, pientä dramatiikkaa. Ehkä vilkaisen lasin läpi vielä huomenaamulla ennen kotiinlähtöä). Masussa sulaa viimeinen tässä huoneessa syömäni lounas ja seinän takana teknoa soittaa kämppis, jota tuskin koskaan enää tapaan. Kerronpa nyt, kun teitä kuitenkin kiinnostaa: lounas oli pekonia, sekasalaattia, juustoraastetta ja säilykemaissia kera kermaviilinokareen ja soijakastikkeen. Se siitä, masu täynnä, olo hyvä. Teknokaan ei enää häiritse. Se alkaa itse asiassa kuulostaa varsin miellyttävältä. Pöydällä lepää avainnippu, jonka palautan aamulla alakerran tädille kunhan hän on ensin tarkistanut huoneeni kondiksen ja myöntänyt halukkuutensa vuokravakuuden palauttamiseen. Nakkaan roskiin muistilapun, jossa lukee nykyinen osoitteeni. Huomenna se on entinen. Syksyllä jonkun toisen.

Taidan tästä lähteä vähän joutenolemaan ennen pitkän päivän matkaa kotiin. Huomenna se alkaa. Kulautan kurkkuuni viimeisen pika-aamukahvin, jonka tulen neljään kuukauteen juomaan, syön aamiaiseksi vihonviimeiset jämät (yksi kananmuna siellä näkyi vielä olevan), heitän kymmenenkiloisen käsimatkarinkan selkääni (Ryanair ei saa koskaan tietää, että se painaa ainakin 15kg ja että lisäksi takkini hiha on täynnä vaatteita ja muuta liian painavaa ja tilaavievää tarpeistoa), suuntaan junalla Lontooseen (jossa kenties juhlistan kesän alkua Starbucksin salaatilla), josta otan bussin kentälle, jossa vietän yöni (elämän pisimmät tunnit ajoittuvat lentokentille) nukkuen  valvoen torkkuen kera kaffen ja toisen ja kolmannen ja josta lopulta, pitkän taipeleen ja odotuksen jälkeen pääsen lentämään kotiin. Sellainen on alustava kesänaloitussuunnitelma ja siitä pidetään kiinni. Suunnitelma beetä ei ole.

Mega-aurinkoista, intopiukeaa, salamannopeaa ja sietämättömän hidasta,  kohmeista ja kankeaa, vetreää ja vireää, notkeaa ja jumiutunutta, kaihomielistä ja hetkeen tarttuvaa, ojentavaa ja kurkottavaa, tavoittavaakin, oikein oikein tavoittavaa ja oivaltavaa, ajattelematonta, harkitsematonta ja mahdottoman päämäärättömäksi suunniteltua kesäajanjaksoa itse kullekin lomailijalle tai lomattomalle, eli kaikille teille kesäilijöille oikein edellämainitunkaltaista kesää, eli iloa, lämpöä, valoa, mieltä jaloa ja grillitulen renkimäistä paloa!