lauantai 14. tammikuuta 2012

Valoa kohti!

Kahdessa ja puolessa tunnissa ehtii matkustaa hyvinkin kauas kotoa. Minä taitoin matkaa takaisin Bournemouthiin keskiviikkoaamusta iltaan asti ja tuntui siltä, kuin olisin tullut valovuoden päähän Ryttylän perämetsästä. Niin kai tulinkin. Valoa nimittäin alkoi piisata oikein kahmalokaupalla jo hyvän aikaa ennen Lontoon ilmatilaan saapumista! Viheriöivät niityt avautuivat silmieni alle jossakin Hollannin tienoilla ja pilvenhattaroiden esiintymistiheys harveni harvenemistaan. Aivan kuin joku suuri metsänraivaaja (lue=pilvenraivaaja) olisi käynyt vähän siivoamassa taivasta ja päättänyt, että nyt valoa kansalle! Hyvä päätös, ajattelin heti kun näin auringon.

Silti jokin kaihersi mieltä. Bussimatka Lontoon keskustan kautta etelää kohti nostatti omituiset olotilat pintaan, enkä edes pyrkinyt ajamaan niitä loitommalle. Sen olen oppinut, että tunteitaan ei voi paeta ja vaikka hetkellisesti siihen kykenisikin, ne tulevat takaisin kun aika koittaa ja ote hellittää. Kun minä väsyn pinnistelyyn ja tunteideni ignooraamiseen, ne iskevät päälle kuin  lihansyöjäkasvit eräässä Muumien jaksossa. "Syön sinut elävältä!" ne karjuvat korvani juuressa, ja silloin en voi muuta kuin tuntea. Kaiken. Kaksinverroin kovemmin kuin silloin, jos olisin antanut tuntemusten vain ottaa paikkansa omalla ajallaan.

Omituinen olotila iski ensimmäisen kerran kun iskin hampaani äidin valmistamaan jauhelihapihviin. Kyllä, minulla oli mukanani eväsrasia ja eväsrasiassa äidin tekemiä pihvejä ja vihreää salaattia. Ja ei, siinä ei ole mitään noloa saati kiellettyä, koska ei ole olemassa sellaista sääntöä, että matkaajan täytyy ostaa matkaeväät lentokentän ylihinnoitellusta kaupasta tai nauttia kolmen euron kahvikupillinen lentokenttäbussia odottaessa. Ei tarvitse. Ei silloin jos on Neiti Näpsä ja ennaltaviisas. Lentokoneessa vieruskaverini ostivat herkullisennäköiset (lue=ei-minkäännäköiset) ja aromikkaan tuoksuiset (lue=täysin hajuttomiksi prosessoidut) muoviinpakatut juusto-sandwichit ja Red Bull tölkit. Kumpainenkin sai pulittaa ravinteikkaasta lounaastaan (pliis, huomaa sarkasmi tai olet pulassa!) pyöreästi kahdeksan euroa. Njammii, vatsa ja kukkaro huutavat Hallelujaa!

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***
Mistä minä puhuinkaan? Mistä johtuivat oudot tuntemukset matkalla kakkoskotiini? Kiertelen ja kaartelen ja pyörin ovelasti oikean asian ympärillä, koska en halua myöntää tunteita itsellenikään. Asiahan on selvää pässinlihaa sille joka osaa lukea rivien välejä. Minuun iski koti-ikävä. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää ketään jolle puhua, jonka kanssa heittää sisäpiiriläppää tai ylipäätään: puhua suomea! Olin hissun kissun hiljaa aina Tampereen lentokentältä kotiin asti. Sinne päästyäni avasin oven tyhjään kaksitoistaneliöiseen huoneeseeni ja kiersin katseellani ympyrää kokolattiamatosta seinäpeiliin ja ikkunan kautta kattoon asti. Kaikki oli kuten olettaa sopi: Paikoillaan. Tervetuloa kotiin! sanoin itselleni, koska kukaan muukaan ei sitä tehnyt minun puolestani.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***  *** Vaakakuppiin joutuivat nyt kaksi kotiani ja on sanomattakin selvää, kumpi tuntui aidolta, kumpi feikiltä. Kuukaudenmittaisen loman jälkeen sain perspektiiviä opiskelijaelämääni ja oivalsin tämän olevan kaikin puolin väliaikainen tila. Ei tämä ole kotini, tämä on kämppä. Enkä minä tänne ikuisesti jää, vaan siksi aikaa kunhan paperit on käsissä ja yliopistomaailma antanut sen minkä tulin siltä hakemaan. Se on vaan Adios sen jälkeen! Oivalsin, että kaksi ja puoli tuntia olisi todellakin valovuoden mittainen matka silloin jos ei tuntisi olevansa oikeassa paikassa. Onneksi minä osaan sopeutua ja soluttautua, vaikka toisinaan se vaatiikiin armotonta itsesuggestiota ja taistoa tahtojen puolesta. Lopulta olen kuitenkin kalana vedessä, muussa maassa mansikassa, vaikka tiedänkin, että Suomessa minua odottaa mustikkaisista mustikkaisin kotini.

Lisähuomio: Rakastan mustikoita, mansikat ovat vaan ookoo.

En ole vielä niin brittiläistynyt, että taitaisin sääkeskustelujen jalon taidon, joten seuraava kuvasarja puhukoon puolestaan. Tältä näytti siis menomatka Tampereelta Lontooseen, aikaero 2 tuntia: