tiistai 10. tammikuuta 2012

Kotoa kotia kohti

"Viimeistä viedään!" sanoi jumbona maaliin tullut hiihtäjä, kun Dopingista kiinni jäi. Samoja sanoja toistelee Maria, nainen kakskyt kaks ja risat, joka ei vielä lähestulkoonkaan vetele viimeisiään, mutta jolla yksi elämänvaihe on nyt tullut päätökseensä. Ja kyllä, joululoma voi todellakin olla yksi kokonainen elämänvaihe, merkittävä, vaikkakin lyhyenläntä jakso elämän pitkäpiimäisellä taipaleella. Kuukaudessa tehdään uusia ihmisiä!

Mitä uudistuksia olen siis kokenut neljän viimeisen viikon aikana? Lähdetään siitä simppelistä faktasta, että numeraalisesti siirryin vuodesta 2011 vuoteen 2012. Huimaa! Päätäni alkaa kuitenkin huimata vasta siinä vaiheessa, kun mietin niitä muita mullistavia elämänmuutoksia, joita uhkarohkeasti kokeilin näiden viikkojen aikana. Ensimmäinen mieltäylentävä ja kokki-äitini statusta alentava projekti oli ruoanlaitto. Muistuttaisin, että ruoka ja ravitsemus ovat asiat aivan erikseen ja minä olen pääasiassa jälkimmäisen harjoittaja. Osaan kyllä kokata kun sille päälle satun, mutta harvemmin sattuu oikeaan paikkaan. Tällä lomalla sisäinen jauhopeukaloni (tai pikemminkin jauhelihapeukalo) tarttui kuitenkin paistinpannun kahvaan ja otti lusikan ihan omaan käteen. Minä en pelkästään valmistanut ruokaa perheelleni, vaan myös nautin siitä. Aplodeja, kiitos!

Muutos ei tapahtunut aivan sattumalta. Inspiroiduin nimittäin parista ruoanlaittoblogista, joita selailin joutopäivieni kuluksi ja jotka aiheuttivat mielitekoja ja kurnivan nälän vatsanpohjaan. Valmistin muun muassa pekoni-jauhelihapyöryköitä, valkosuklaamango-pannacottaa, vaahtokarkkikaakaota (älkää naurako, sekin vaatii keskittymiskykyä ja tarkkaa ohjeiden noudattamista), rocky roadia (tsekatkaa brittireseptejä-laatikko sivujeni oikeassa laidassa), sekä sitruunavaahtoa. Joululoman seurauksena ikeneni alla orastanut makeanhammas työntyi pintaan viisaudenhampaiden tyvien rinnalle ja minä, vannoutunut suolaisen ruoan ystävä opin nauttimaan jopa suklaasta tavallisen naisen tavoin. Hyvä minä, minä jee, minä rules ou jee!

Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin tosiäijä. Suolaa ei voi olla koskaan liikaa, oli se sitten soijakastikkeen tai herbamaren muodossa ja jos päättäisin repäistä ja hemmotella itseäni synnillisen epäterveellisellä mätöllä, suunnistaisin grillille karkkikaupan sijaan. Suklaasta saan tarpeekseni muutaman palan jälkeen, eikä minun yksinkertaisesti tee mieli makeaa kovinkaan taajaan. Makumieltymykset lienevät lapsuusajan ja kasvatuksen peruja. En kuitenkaan viittaa siihen faktaan, että kotonamme ei ole eletty makeilla herkuilla, vaikka sekin saattaa olla yksi tekijä suolahampaani suuruuteen. Uskon kuitenkin, että pääsyypää on varsin miehinen elinympäristö. Kolmen äijäruokaa syövän veljen siskolla ei ole muuta selviytymismahdollissuutta kuin oppia heidän tavoilleen.


Nyt ojennan syvän anteeksipyynnön äidille, jonka yrtti-, kasvi- ja käsityöharrastuksille olen naureskellut sekä selän takana että kasvojen edessä. Käänsin kelkkani ja takkini nurin päin! Äidin metsästä keräämät ja kuivattamat koivunlehdet, nokkoset ja syötävät villiruohot ovat nimittäin osoittautuneet mitä parhaimmiksi lisukkeiksi niin salaattien, munakkaiden kuin aamupuuronkin päälle. Siemenet ja jyvät antavat oivan lisäpotkun ruokaan kuin ruokaan, ja niin absurdilta kuin tuntuukin, ne pitävät olon kylläisenä ja tyytyväisenä pidempään. Tieteellisessä mielessä olen kyllä tiennyt asian oikean tolan ja kannattanut edellämainittujen ainesten käyttöä asiayhteydessä kuin toisessakin, mutta omalla kohdallani en ole ollut vakuuttunut siemenjyvästen täyttävästä ja hyväätekevästä vaikutuksesta. Mutta voi kyllä, minusta tuli todellinen nokkosjauheen ystävä ja siemeniä puputtava lihansyöjäeläin!

Ruoanlaiton lisäksi intouduin -salaisesti- äidin käsityöideoista, joita hän virittelee ja suunnittelee melkein osa-aikatyökseen. Paperinauhahelmet, helmikorut, kahvipaketeista tehtävät kassit ja kynäpussit, pesukoneessa huovutettavat tossut ja tumput, sekä muut salaisemmat, toistaiseksi patentoimattomat ideat ovat vain muutamia esimerkkejä äidin mielikuvitusrikkaudesta. En kuitenkaan astunut yli siitä ratkaisevasta kynnyksestä, jonka toiselta puolelta alkaa käsityöläisen arki ja konkreettinen toiminta, mutta minä kiinnostuin. Se on jo suurta. Suurensuurta.

Kai minä opin myös jotain epäkonkreettisempaa, kuten olemista, rauhoittumista, stressaamattomuutta ja kärsivällisyyttä. Opin, unohdin ja opin uudelleen, miten pitäisi käyttäytyä kuusivuotiaan, likimain ADHD-tapauksen seurassa, miten sanoa "ei" tuntematta syyllisyyttä ja kuinka keskittyä olennaiseen. Opin olemaan sinut kotini ja minut itseni kanssa, siitäkin huolimatta että kotona en tiedä olenko pääasiallisesti tytär, sisko vai tyttärentytär, vai kenties vara-äiti, sisarpuoli vai kenties VIP-vieras. Soluttautuminen ei ollut sen haasteellisempaa, kuin liivatteen liottaminen kuumaan nesteeseen. Ja kokkaustaidottomille tiedoksi: Liivate sulaa kuin unelma ja minä lioituin juuri niin. Rajat hämärtyivät ja olin kotonani kuin kotonani.

***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***   ***

Tämä viimeinen kotona hiihtelijä viedään kuitenkin muille maille jotakuinkin än, yy, tee... huomenna! Olen täystyytyväinen kotona viettämääni aikaan ja sydämestäni kiitollinen perheelleni menneestä kuukaudesta, mutta kuitenkin enemmän kuin valmis palaamaan kotiini järjestysnumerolla kaksi.

Mietin vaan pienessä mielessäni: Tarvitseeko potea syyllisyyttä siitä, että minusta tuntuu hyvältä lähteä pois?