lauantai 11. helmikuuta 2012

Globaali kalorihuijaus

Elämme numeroiden täyttämässä maailmassa. Ihmisen arvo määräytyy erilaisten numeroyhdistelmien mukaan ja yksilöt jaotellaan kategorioihin heidän otsaansa piirrettyjen lukemien perusteella. Aloitetaan vaikkapa ikävuosista. Elettyjen vuosien määrä paljastaa ihmisen oletettavan älykkyyden, koulutustason ja elämänvaiheen, ja puhallettujen kynttilöiden määrästä on arvioitavissa kyseisen henkilön sanojen painavuus, kokemusperäisyys ja todenmukaisuus. Nuori unelmoiva ihminen on auttamatta naiivi, maailman pahuutta tuntematon pikkuhöppänä, kun taas unelmansa paljastava pitkän linjan diplomi-insinööri lukeutuu suurten suunnitelmien mieheksi. Ihmisen ikä on yksi niistä apuvälineistä, joiden avulla kanssaeläjät voivat tehdä alustavia tulkintoja kyseisestä henkilöstä.
 
Siirrytäänpä sitten koulumaailmaan.
Arvosanat kulkevat mukanamme elämän ensimmäisestä koeviikosta hamaan hautaan asti. Vielä keski-iässäkin palaamme todennäköisesti jakamaan koulumuistoja ja kyselemään kavereiden ala-asteen, yläasteen ja lukion aikaisia arvosanoja. Sillähän on siis väliä, että minä piirsin paremmin kuin ystäväni ja että hän osasi tehdä tuplavoltin liikunnantunnilla, mutta minä en.

Koulumaailmasta jää auttamatta leima otsaan, koska siellä erotellaan, jos ei nyt jyviä akanoista, niin ainakin erilaiset toisenlaisista. Koulunpihalla jakaudutaan neljään jengiin: Hikarit, tavikset, luuserit ja pahikset. Ja koko tämän armottoman jaottelun takana on jotain niinkin typerää kuin numerot paperilla.

Olemme pitkiä ja pätkiä, pyöreitä ja hoikkia, keskivartalo-omenoita ja lantiopäärynöitä, pitkähiuksisia, nutipäitä, silmälasipäisiä ja puupäisiä, meillä on kinttujemme alla jonkunmittainen jalkapohja ja ruumiissamme istumapaikka tiettyä kokonumeroa edustaville paidoille ja housuille. Olemme yhtä suurta numeroa; pituutta, leveyttä, painoa, ympärystä ja tilavuutta! Kai se helpottaa olemista, tieto siitä, että minä olen S tai M, että painoindeksini, BMI on ihan ookoo ja että sovin tiettyyn ennalta rekisteröityyn kategoriaan, jossa kaavat ja käyrät kertovat, että olen suhteellisen normaali ihminen. Normaaliutta kai tässä tavoitellaan, right?

En ole koskaan pitänyt matematiikasta, mikä saattaa olla syypää syvään närkästykseeni pakonomaista laskelmallisuutta kohtaan. Ihmisestä on tullut numeroidensa summa, oman elämänsä ammattilaskija. Yy, aa, koo... Emme enää laskelmoi vain tarpeellisia lukemia (mielestäni ikä, pituus ja jalankoko ovat ihan hyötytietoa!), vaan olemme siirtyneet jo askeleen verran kehittyneemmälle portaalle. On ennemminkin sääntö kuin poikkeus tuntea lantionsa leveys, syvyys ja ympärysmitta, reisien ympärys sekä polven että haarovälin kohdalta, nilkan ja ranteen ympärykset sekä hiusten paksuus. Amerikassa teinit mittailevat jo neniensä pituuksia ja leveyksiä ja vertaavat niitä huippumallien vastaaviin. Jos ei matsaa, niin tarjolla on kirurginveitsi, jonka lastaan rakastava pappa betalar. Tässä maailmassa kunkin on parhaan kykynsä mukaan oltava mallinukke, massatavaraa, jonka jokainen ruumiinosa vastaa taulukoiden ihannemittoja. Sentti, kaksi, kolme... 

Saavuttaakseen optimaaliset kehon arvot ja säilyttääkseen ikuisen kaksvitosen ulkomuodon, ihmisen täytyy tehdä ankarasti töitä. Ja jos johonkin kannattaa yksi elämänsä uhrata, niin itsensä fiksaamiseen, totta vieköön! Kyl kyl... Ensimmäisenä kysymykseen tulevat luonnollisesti kalorit. Kaloreista alkaa kaikki, elämä ja kuolema. Niitä jos jotakin kannattaa alkaa laskea ihan elämäntyökseen, tavaksi ja tottumukseksi, arjen iloksi ja murheeksi, vapaa-ajan ratoksi, kahvitauon lomaksi ja lomapäivien puuhasteluksi. Netti on täynnä erilaisia kalorienlaskenta ohjelmia, joihin voi näppärästi klikata päivän syömiset ja juomiset ja sitten kauhistella nelinumeroisia kalorilukemia kuvaruudulla. Siinä se aika menee, hyödyksi tai haitaksi, samapa tuo kunhan menee.

Vihaan typerää ja harhaanjohtavaa kaloriajattelua sydämeni pohjasta asti. Kun opettaja antaa vinkkejä ruoka-aineista, jotka kannattaa korvata paremmilla vaihtoehdoilla suuren kalorisaldon vuoksi, alan nähdä hyvin, hyvin punaista. Koko teoria on kerta kaikkiaan tuulesta temmattu ja mielivaltaisesti rakennettu, enkä kuule sen taustalla mitään muuta kuin amerikkalaisen ravitsemusbisneksen, syvältä tehtaiden putkistoista kumpuavan äänen: "Osta low calorie tuote! Tule nälkäiseksi ja osta lisää!" Tästä hyvä esimerkki on oma mummoni, joka pyrkii pudottamaan painoaan piintyneen kaloriajattelun avulla. Hän on asettanut itselleen tietyn kalorirajan, jonka puitteissa hän saa nauttia mitä tahansa milloin tahansa. "Sillä laihtuu!" hän toteaa jos yritän ehdottaa muunlaisia ruokavaliomuutoksia.

Moni laihtuu vähentämällä kaloreita. Kyllä: Pisteet kotiin! Amerikkalainen tutkimus osoitti vastikään, että itse asiassa kaloreita vähentämällä paino putoaa tehokkaammin kuin vähähiilihydraattisella dieetillä. En epäile tätä hetkeäkään. Kyllä paino putoaa vaikka näkkileivällä tai rotanmyrkyllä jos niikseen tulee. Jos lähtökohtana on pelkkä painonpudotus, niin se totta vieköön onnistuu, lyhyessä ajassa ja supertehokkaasti keinolla millä hyvänsä.

Mikäli motivaattorina ovat tosiaankin vain ne kilot, voi huoletta pudottaa kalorit vaikka kahteen sataan (niin lähelle nollaa kuin suinkin). Hyvinvointi on silloin kakkossijalla, kun kunniapaikan saavat näkymättömät, olemassaolemattomat ja täysin abstraktit mielikuvituskalorit. Voi suurta surkeutta, miten mielikuvituksettomaksi ihminen muuttuukaan vanhetessaan!

Kysynpä vaan, ihan huvikseni jos en muuten: Eikö ensisijaisesti tulisi tavoitella terveyttä? Kalorilukemaa tuijottava ihminen vain huijaa itseään, koska kalorisaldon voi täyttää millä tahansa, vaikka sillä rotanmyrkyllä. Voit aivan huoletta täyttää päiväsi kalorit pullalla, tortulla ja piirakalla(en nyt mitenkään viittaa mummooni, mutta...), ja kuvitella että tässä ollaan nyt tiellä terveyteen. Vastaavasti voit hylätä kalorilukeman ja keskittyä täyttämään lautasen terveyttä edistävällä, täysipainoisella ravinnolla, joka tarjoaa keholle sen, mitä se vaatii. Kun kroppa saa tarvitsemansa, se ei vaadi enempää, mieliteot pysyvät loitolla, eikä naurettavalle kalorisysteemille ja pistelaskennalle ole enää kysyntää. Hyvinvoivassa kropassa ne pysyvät kurissa pitelemättäkin.

Terveys ja ihanteellinen BMI eivät todellakaan kulje käsi kädessä. Tutkimukset jopa osoittavat että pieni ylipaino ei ole itsessään terveysriski, mikäli elämäntavat ovat kunnossa. Antti Heikkilää lainatakseni: "Ei kyse ole niistä kiloista, vaan siitä mitä elimistössä tapahtuu." Laihan ihmisen elimistö voi olla aivan rempallaan ja vastaavasti lievästi ylipainoisen systeemi saattaa pelittää täydellisesti. Kysymys ei ole määrästä, vaan laadusta, lautasen sisällöstä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista numeraalisten tilastojen sijaan.

Miten vapauttavaa olisikaan nähdä se päivä, kun laihduttajat, lihottajat, naiset ja miehet, nuoret ja vanhat yhtä kaikki lakkaisivat laskemasta suusta sisään pistetyn ravinnon abstrakteja arvoja (jos ei vielä tullut selväksi= kaloreita) ja kehojen merkityksettömiä senttimetrejä ja oppisivat asettamaan terveyden ylimmäksi ja ihka-ainoaksi tavoitearvoksi. Jokainen meistä on yksilö, erilainen ja uniikki omassa arvokkaassa kropassaan, kehossa, jonka viestejä meidän on opittava kuuntelemaan näennäisesti nerokkaan laskelmoinnin sijaan. Elämää kun ei laskelmoimalla saada valmiiksi, eikä ihmistä eheäksi yhdellä matemaattisella peruskaavalla.