maanantai 19. maaliskuuta 2012

Huolenpitoviikonloppu

Olipas Oivalliset Onnenpäivät Oxfordissa! Vietin syntymäpäiväviikonloppua tuossa maankuulussa yliopistokaupungissa neljän ystäväni kanssa, tuuletin koulustressistä turvonnutta pääkoppaani ja söin vatsani pullolleen ihka oikeaa ruokaa.Vau. Oikea ravinto onkin ollut aikamoinen harvinaisuus viimeisten viikkojen aikana ja opiskelupaineiden puristuksessa olen täyttänyt kehoni tarpeita kaiken maailman tarpeettomuuksilla. Tämän ravitsemustieteen opiskelijan stressiviikon menu on kuin suoraan "Älä syö näin" -ohjekirjan sivuilta.

                              Maanisen stressiviikon menu:
                                 (älä kokeile tätä kotona)

                                        * Aamiainen: Ei aamiaista.

                                        * Lounas:
                                        Aperitiivi: Kuppi kahvia kera maidon. 
                                        Alkupala: Pari haarukallista jauhelihaa suoraan pannulta. (nälkä!)
                                        Pääruoka: Paistettua jauhelihaa, kananmuna, näkkileipä margariinilla.

Puolustuspuhe: Sain margariinirasian ilmaiseksi. Koska vastustan ruokajätettä, en raaskinut tuhota tuota suurista suurinta elimistöni tuhoajaa. Aion siis pistää sen poskeeni silmät kiinni ja vatsanväänteistä välittämättä, koska hei: se oli ilmaista ruokaa,vaikka onkin harvinaisen kaukana oikeasta ruoka-ruoasta.

                                       Jälkiruoka: Kuppi kahvia kera maidon.

                                       * Välipala: Kuppi kahvia kera maidon. (anteeksi, jäi levy päälle)

                                       * Iltaruoantapainen:
                                         Aperitiivi: Kourallinen syntymäpäivälahjaksi saatua salmiakkia.
                                         Pääruoka: Näkkileipä pestolla ja kurkulla. Purkki tonnikalaa.
                                         Jälkiruoka: Kuppi kahvia kera maidon.

                                       * Iltapala: Ai mikä? Ehdin nukahtaa ennen sitä...



Kukaan ei elä kuten opettaa, eikä suutarin lapsilla ole kenkiä, right? On kuitenkin tärkeää tiedostaa, mikä on hyväksi mielelle ja keholle, mitä juuri minä tarvitsen voidakseni hyvin. Tieto ei aina tuota vain tuskaa, vaan sitä voi hyötykäyttää omassa elämässä ikään kuin ongelmienratkaisutyökaluna. Kyllä minä tiedän, mikä viime viikossa mätti ja todennäköisesti yltiöpäisiin sfääreihin kohonnut koulustressini vain yltyi heikon ravitsemuksen seurauksena.

Todistinhan sen jo syömishäiriöaikoinani, että aliravitsemustila ja vääränlainen ravinto vaikuttavat suoraan psyykeeseen. Noihin aikoihin olin hermoraunio ja kadotin tasapainoni mitä mitättömimmistä seikoista, kuten aikataulumuutoksista, avainten unohtamisesta, pikkuveljen kärttyilystä tai lemmikkieläinten vaatimuksista (ruokaa, lenkki, nyt!). Menneellä viikolla olin aistivinani samoja tuntemuksia koulupaineiden alla ja totesin, että asialle on tehtävä jotain ennen kuin romahdan tyystin. Syntymäpäiväni osui siis juuri oikeaan saumaan!


Saavuin ystäväni ihastuttavalle talolle Oxfordin opiskelijalähiöön perjantaina iltapäivällä. Viiden hengen seurueemme kokoontui yhteen kolmen vuoden tauon jälkeen ja muistot palasivat vahvoina pintaan. Tustuimme toisiimme Doulos-lähetyslaivalla Kaakkois-Aasiassa vuonna 2009 ja työskentelimme siellä eri osastoilla. Itse olin keittiöhommissa, Oxfordilainen ystäväni konehuoneessa, Lontoossa opiskeleva kaverini niin ikään keittiössä, Birminghamin ystävä siivoustiimissä ja nykyään Bristolissa opiskeleva, porukan ainoa mieshenkilö työskenteli kannella (Deck Department). Katsoimme vanhoja valokuvia ja videopätkiä ja juorusimme laivalla olleista ihmisistä jakaen tietojamme heidän nykyisestä sijainnistaan ja elämätilanteestaan. Moni on päätynyt naimisiin, osalla on jo oma perhe, osa on palannut laivalle pidempiaikaisella sopimuksella ja osa elää opiskelijaelämää eri puolilla maailmaa. Minulla on ikävä laivalle. Nyt se tuli todistettua.


Olin aivan liikuttunut siitä huomiosta ja vaivasta, jota ystäväni olivat nähneet juhlapäivää valmistellessaan. Yksi ystävistäni matkasi neljä tuntia Lontoosta Oxfordiin itse valmistamansa mutakakun kanssa, kantoi sen ruuhkametrojen kautta bussiin ja junaan ja käveli kakku kainalossa kolmen kilometrin matkan asemalta perille asti. Voiko aikuinen ihminen liikuttua siitä, että joku tekee hänelle syntymäpäiväkakun? Mene ja tiedä, mutta niin kävi. Tirskautin pienet itkut ja kiittelin niin, etten sanoja löytänyt. Iltaruoaksi kokkasimme spagettia ja valmistimme herkullisen kasvis-sieni-jauhelihakastikkeen afrikkalaiseen tyyliin (Oxfordin ystäväni on kotoisin Etelä-Afrikasta). Niinkin arkinen ruoka, kuin pasta-bolognese oli silkkaa juhlaa viimeaikaisten annosteni rinnalla. Suljin silmäni ja sukelsin nautintoon. Vatsa lauloi ylistystä ja ruoansulatus hallelujaa.



Lauantaina teimme sight-seeing -kierroksen ympäri Oxfordin ja muistin paikat edelliseltä vierailulta. Kaupunki tuli tutummaksi ja tunsin kovasti viihtyväni siellä. Lounaaksi haimme "Meal Deal"-setit lähimmästä Tescosta ja hakeuduimme College-rakennuksen sisäpihalle piknikille. Nurmi oli jo kuiva, aurinko paistoi kasvoille ja mieli tyyntyi kuin meri myrskyn jälkeen. Mutustin tyytyväiseni kana-couscous-salaattiani ja hörpiskelin dieetti-colaa (tiedän, tiedän, no comments please).  

Meal Deal on aika mainio diili. Itse asiassa se on yksi niistä harvoista asioista, jotka toivoisin kopioitavan Brittien ruokakultturista Suomeen. Diiliin kuuluu siis kolme tuotetta tietyllä könttisummalla: Yksi valmisruoka (salaatti/sandwich/tortilla/keitto tms.), yksi juoma (limu/mehu/vesi...) ja yksi snacks-pussi; sipsipussi, suklaaboksi tai pussillinen valmiiksi pilkottuja hedelmiä kaupan tarjonnasta riippuen. Olisin halunnut vain juoman ja salaatin, mutta tuli halvemmaksi ottaa lisäksi sipsipussi. Tämä on Brittikulttuuria parhaimmillaan: Osta enemmän, maksa vähemmän! (ja vice versa)



 
  

On ilo tuntea ystäviä, jotka rakastavat ruoanlaittoa. Sunnuntaiaamuna heräsin tutuntuntuisiin tuoksuihin ja kun kipitin keittiöön yhdeksän korvilla, kaksi ystävääni oli jo täydessä touhussa. He olivat päättäneet valmistaa meille todellisen hemmotteluaamiaisen, johon kuului skonsseja kerman ja vadelmahillon kera, Scrambled Eggsejä (villi käännös=paistinpannulla sörssätyjä munia), pekonia ja toasteja kera hunajan ja ehdan voin. Kaikki oli valmiina ja ystäväni kehotti vain istumaan pöytään, vaikka kovasti vänkäsin ja yritin auttaa aamiaisvalmisteluissa. "Istu ja nauti!" kuului tiukka komento. Nöyrryin ja tottelin, enemmän kuin mielelläni.



Vietin totalitaarisen täysipainoisen, vatsa- ja mieliystävällisen viikonlopun, joka tarjosi silkkaa nautintoa, hyvää oloa ja uutta energiaa arjen aherrukseen. Joskus ihmisen tarvitsee hypätä ulos arjen ympyröistä, omista pienistä piireistä ja kotikaupungin ahtaasta kuplasta jaksaakseen elää eteenpäin. Hypyn ei tarvitse olla suuren suuri, ei edes raajanmittaista harppausta pidempi. Se riittää, että saa hengittää keuhkoihinsa uutta ilmaa, tavata ihmisiä, jotka rohkaisevat lytistämisen sijaan ja joista voi imeä energiaa sisäänsä kuin kirkasvalolampusta ikään. Nykyisen elämänmenon keskellä tärkeimmät asiat unohtuvat kovin herkästi ja huomaamattamme ajaudumme yhä syvemmälle omien ahdistustemme ja ongelmiemme kierteeseen, jotka nivoutuvat lopulta yhteen ja lietsovat toinen toistaan muuttuen kärpäsistä härkäsiksi.

Unohdamme pitää huolta kehostamme ja mielestämme, mikä on merkki vakavanlaatuisesta, kroonisesta sairaudesta nimeltään dementia. Muistisairauksien ääriasteessa ihminen ei nimittäin enää välitä omasta hyvinvoinnistaan. Minusta näyttää uhkaavasti siltä, että yhä nuoremmat ja nuoremmat alkavat oireilla dementikkojen tavoin kuuroutuessaan ja sokeutuessaan kehonsa vaatimuksille.

Jos et muuta muista, ota ohjenuoraksesi edes tämä: Pidä huolta itsestäs ennen kuin se kärsii.