keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Huuhaapuuhaa

Ihmismieli on maailmankaikkeuden mystisin laitteisto. Jotta en loukkaisi herkkamielisimpia, tarkennan, etta ainakin minun mieleni on aivan harvinaislaatuisen mysteerista lajia. Tassa jokapaivainen esimerkki: lahden intopiukeana kirjastoon opiskelemaan, kassissa kirjat ja mielessa tuhat ja yksi tarin... eikun siis projekti-ideaa. Istun koneen aarelle ja yks kaks yllattaen, taysin varoittamatta Mister Motivaatio kavelee umpikujaan. Muuri kohoaa edessani, yritan heittaytya sen yli kuin Tarzan, mutta turhaan. Aivan turhaan. Raaviskelen tiilenpaita kynsillani ja yritan survoutua lapi inspiraationi tielle kohonneesta esteesta, mutta se on lapaisematon itkumuuri. Vuodatan muutaman karvaan kyyneleen, kunnes paatan sisukkaasti hyvaksya tosiasiat. Mina en pysty tahan. En nyt. En tanaan. Survon Raamatunpaksuiset opukset takaisin olkalaukkuuni ja klikkaan itseni seka sosiaalisen median, blogimaailman, etta hopohopo-uutissivujen taajuudelle. Minulla on tuhat ja yksi tarin.. eikun rautaa tulessa, mutta yksikaan niista ei ole se, joka tuottaisi lautaselleni kypsan pihvin. Jos ei naita tarin.. eikun.. no, myonnettakoon, niin, tarinoita, lasketa onnistuneiden suoritusten lukuun. Ei niita lasketa. Ne vaativat vain mielikuvitusta. Akateeminen mieli on se, jota minulta nyt vaaditaan.


Kylla kiukuttaa. Oudointa kiukkuolossani on kuitenkin se, etta tama satunnainen (lue: jokapaivainen) saamattomuus ei itse asiassa kiukuta minua alkuunkaan. Sen sijaan kiukun karvaat savelet kihoavat pintaan silla hetkella, kun mietin tekemattomia toita ja tyoryhmaa, jonka kanssa minun tulisi tehda yhteisia toita seuraavien paivien, viikkojen ja -ei, ala sano sita sanaa- kuukausien ajan! Luulin olevani ryhmatyoskentelija. Nyt haluaisin tehda kaiken yksin, eristaytya ihmisista, joilla on liian erilaisia (lue: vaaria) mielipiteita ja joiden vastahankainen asennoituminen vain hidastaa projektin liukasta eteenpainsoljuntaa. Kukaan ei jousta, mista johtuen koko projekti seisoo paikoillaan kuin lammen vesi. Ja miksi juuri minun taytyisi joustaa, kun mina olen ainoana oikeassa!? Kismittaa. Yhteistyo on se kapula, joka hidastaa yhteisten asioiden hoitamista ja pysayttaa rattaat kuin ratsia rilluralliajajan.

  
Jouluun mennessa tulemme tekemaan yhteensa kolme yhteistyomuotoista esitelmaa. Kolme! Tyon alla on kaksi, joista toinen on viitta vaille valmis, mutta tama toinen, voi taivas, milla sanoilla voisin kuvailla tata prosessia? Seisova vesi on kenties optimaalisin metafora. Kyseinen esitelma liittyy kurssiin, joka kantaa nimea: Food processing and product development (Ruoan prosessointi ja tuotekehitys) Tehtavana on suunnitella kaksi tuotetta, jalkiruoka ja valipalatuote yli 70-vuotiaalle 2. tyypin diabeetikolle. Helppoa kuin heinanteko! tuumin mina ensialkuun, siihen aikaan, kun en ollut viela tutustunut tiimiimme. Vaan hankalaksi kaantyi helppous ja mahdottomaksi mahdollinen. Ensitapaamisella heitin kehaan argumenttini ja siitakos sanaharkka syttyi. Tallaisen pallon viskaisin pain kolmen kanssaryhmalaisen tajuntaa: "Meidan taytyy tehda tuote, jossa on mahdollisimman vahan hiilihydraatteja." CrashBoomBang! Hiilihydraattien kritisoiminen Britannian ravitsemuskentalla on sama kuin vaittaisi muslimille Allahin olevan pelkka sarjakuvahahmo. Lyhyesti: se on ihan Nou Nou.


Kuulostelin tovereiden mielipiteita kasvavan kiihtymyksen ja kiihtymyksen pidattelyn vallassa. "Tehdaan taytetty peruna?" "Lihapiirakka?" "Sianlihamuffinssi?" "Myslipatukka!" "Kaaretorttu!" Joo! Jee! Innostusta, kannustusta, yhteismielta ja samaa aaltopituutta. Mina putosin langoilta, siirryin syrjaan liikayhteisollisyyden valtapiirista. En aio olla osa tata tuhoon tuomittua turmion kompaniaa. Mina en suostu seisomaan sen julisteen takana, jossa mainostetaan diabeetikolle soveltuvaa vehnapiirakkaa tai margariinilla ryyditettya uuniperunaa! Pistin lusikkani soppaan, koska haluan pystya seisomaan sanojeni takana. Tamahan on ryhmatyota, yhteismielta ja kompromisseja right? Loysin netista muutaman karppikakun reseptin, joissa oli likimain nolla prosenttia hiilareita, ei lainkaan lisattya sokeria tai jauhoja. Taikina tehdaan munista, liivatteesta, kermasta, maitorahkasta, vah. 86 % suklaasta ja ripauksesta steviaa. Ajattelin, etta niita muokkaamalla saisimme aikaan taydellisen diabeetikko-kaakun. Vaan kuinkas kavikaan? Sain vastaani aikamoisen mielipideryopyn, jonka parhaita hedelmia tassa:

"Jokainen tarvitsee tarkkelysta!"
"Diabeetikko tarvitsee vehnaa!"
"Ei kakkua voi tehda ilman jauhoja!"
"Kermaa! Siina on rasvaa!"
"Meidan taytyy tehda mahdollisimman vaharasvainen tuote!"
"Mita on stevia?"
"Kananmunassa on liikaa kolesterolia!"

Tuli taystyrmays kuin isku palleaan. Naista lahtokohdista on likimain mahdotonta lahtea ajamaan omaa asiaa. Niin mika se minun asiani olikaan? Yksinkertaistettuna: olen sita mielta, ettei diabeetikolle ole mitaan maailman jarkea lahtea kehittamaan tuotetta, joka nostaa verensokeria. Ja sita sokeria kun eivat nosta vain puhdistetut sokerit, vaan kaikki hiilihydraatit hitaammassa tai nopeammassa tahdissa. Yhta kaikki: verensokeri nousee ja  tyyppi tarvitsee insuliinilisan. Miksi siis kehittaa uusi ja innovatiivinen tuote, joka nostaa verensokeria "vain vahan" tai "hitaasti", kun samalla vaivalla voi suunnitella tuotteen, joka ei vaikuta kyseisiin arvoihin ollenkaan? 
Suoraan sanottuna koko projekti on totaalista huuhaapuuhaa. Kaikkein mieluiten astuisin luokan eteen ja kertoisin taman: "Toverit. Kohderyhmamme henkilo ei tarvitse uusia innovatiivisia tuotteita. Diabeetikoille, kuten muillekaan kansalaisille ei tarvitse kehittaa minkaan sortin valipaloja tai jalkiruokia, vaan tata, kuten muitakin kroonisia sairauksia sairastavia ihmisia tulisi kannustaa jattamaan valipalat ja jalkiruoat kokonaan syomatta. Itse kunkin olisi kaikkein jarkevinta keskittya aamiaisen, lounaan ja paivallisen taysipainottamiseen muiden horhoilyjen ja pilkunviilauksen sijaan. Tietakaa, etta pilkun viilaus on yhta tyhjan kanssa, jos vika piilee lauserakenteessa. Ja juuri tama on tilanne meidan tuhoon tuomitun henkilomme kohdalla. Pyydan: Alkaa kehitelko hanelle uusia ruokia! Sen sijaan, kertokaa hanelle, etta kaikki tarvittava on jo olemassa ja etta hanen tulee vain etsia ja loytaa. Siina me voimme tulla avuksi."

Ugh. Olen puhunut.

Paitsi P.S. Pahoittelut aakkosten vajavaisuudesta. Kirjoitan vajaa-aakkoisella kirjaston koneella, mutta ottakaa tama toki kohteliaisuutena: kirjoitan mieluummin teille, kuin opettajalle!