torstai 11. lokakuuta 2012

Kotikadulla tapahtuu kummia asioita

Vakoilen tässä aikani kuluksi naapurinmiestä, joka istuu päivät pitkät tietokoneensa äärellä tekemättä yhden yhtikäs mitään. Kämppikseni otaksui ukkelin tekevän töitä, mutta tuijotettuani hänen pasianssinpelaamistaan ja tyhjän ruudun tuijotustaan riittävän ajanjakson verran, päädyin surullismasentavaan johtopäätelmään; miehellä ei ole elämää. Älkää toki ottako lausuntoani mitenkään kirjaimellisesti; kyllä se näyttää hengittävän ees sun taas ja kiskovan ilmaa nieluunsa ylimääräisten rasvakerrosten puristuksessa kärvistelevien keuhkojensa pohjasta asti. Mekaanisesti ukko on elossa, rutiininomaisesti, jos näinkin raadollinen henkilökuvaus sallitaan. Sen yksilasinen ikkuna on rakosellaan ja aika ajoin näen pullean käsivarren pyyhkäisevän taivaansinistä ikkunaverhoa syrjään sisä- ja ulkomaailman välistä. Se näyttää saumoistaan aukileikatulta sairaalahameelta.


Ikkunan alta kuuluu karhean kurkkuääninen, jollakin ammoisella englanninkielen murteella murjaistu karjahdus. Kurkistan kadulle kahden salaattikipon ja yhden kitukasvuisen basilikaruukun yli ja näen kahdeksankymppisennäköisen syntymävanhan nuorukaisen huutelemassa hävyttömyyksiä kerrostalon ikkunoihin. En saa sanoista selvää, ne ovat kadun kieltä, sitä sellaista aksenttia, jolla kovat syövät pehmeät ja nopeat hitaat. Suurpiirteisempään korvaan miehen mongerrus saattaisi kuulostaa kuuma peruna poskessa puhutulta saamelta. Tai ehkä lauletulta. Niin, laululta se tosiaan kalskahtaa tällaiseen puolikuuntelevaiseen, semi-keskittymishäiriöiseen kuuloelimeen. Mieleni tekee avata akkuna ja innostaa tuota katujen koulimaa, kujien kumaraan painuttamaa kundia elämässä eteenpäin. Hakisi vaikka Talenttiin, siellä kovaäänisyys ei ole rike vaan rikkaus.

Mainitsin ikkunalautani ja kasvikokoelmani. Niin, minä aloin ensikertaa kasvattaa rehuja ihan omakätisesti. Vihreät peukalot eivät tosin siirtyneet minulle geeniperimässä, kenelle lienevät menneet, pienimmälle veljelleni ken ties. Se onkin sellainen veli, joka syö apilankukkia pihamaalta ja käärii kirsikkatomaatteja basilikalehtiin; seitsemänvuotias! Äidillä on poikkeuksellisen vahva vihreysgeeni, joka ei ilmeisesti ole järin periytyvää sorttia. Huippuarvokasta lajia, luulen minä. Itse asiassa niin arvokasta, että solujen kromosomit pitivät sen visusti sisuksissaan hedelmöityksen hetkellä, eivätkä suostuneet luopumaan aarteestaan edes jälkeläisen tähden. Sellainen itsekkyys ei ansaitse minkään valtakunnan hyväksyntää. Kaikki, minkä haluaa omistaa, tuhoutuu, koska mitään ei ole tarkoitettu omistettavaksi. Kaikki, ja puhun nyt tosiaan aivan kaikesta, on tarkoitettu eteenpäin vietäväksi, jaettavaksi, monistettavaksi ja sukupolvelta sukupolvelle välitettäväksi. Solu, joka ei suostu luopumaan geeniperimästään, ei myöskään saa siitä nauttia, koska joutuu alati varomaan varkaita. Omistajan koko elinvoima tuhlautuu omistettavien asioiden vaalimiseen ja kas; kuinka käykään, kun omistaja itse heittää veivinsä ja potkaisee tyhjää ja päätyy kasvamaan saraheinää? Maan multiin menee myös se rikkaus, joka olisi parhaassa tapauksessa ja hyvässä lykyssä saattanut jatkaa kiertokulkuaan muiden ihmisten iloksi. Sellaista iloa tuottaisivat myös vihreät peukalot, sikäli mikäli ne olisi minulle syntymässä suotu.


Uusavuttomuudestani huolimatta olen väenväkisten pakottanut itseni viherpiiperöimään. Yhtä kaikki; basilikan toiveikas oras näyttää taantumisen merkkejä, eivätkä sinnikkääseen nousuun ponkaisseet salaatitkaan huuda hurraata puutarhurintaidottomuudelleni. Ulkoistan syyllisyydentunnon. Vian täytyy olla paitsi sormissani, myös punnan hintaisissa siemenissä. Ei sellaisella summalla, pilkkapunnalla saa parasta, jos nyt hyvää saati tyydyttävää ensinkään! Joskus käy kyllä niin onnekkaasti, että halvalla löytyy hyvää. Päivänä eräänä löysin puoli kiloa taateleita punnalla. Se on jo halpa, sanokaa minun, taatelien rakastajattaren sanoneen. Tällaisia päiviä, piristäviä puntapäiviä osuu todellakin, ihkaoikeasti toisinaan kohdalle. Sellaisina onnenarkihetkinä sitä huomaa, että kaikki ei olekaan vinksin vonksin, eikä ainakaan heikun keikun ja että kaikkialla, täälläkin, tässäkin maassa, jossa mikään ei toimi kuten siellä, missä kaikki toimii ja missä kaiken saa vääntää rautalangasta, eikä rauta aina väännettynäkään tee tehtäväänsä, on aina, ihan aina, sekä apaattinen arkirealismi että sen nurja, epäkurja, iloluontoinen ja pilkesilmäkulmainen takapuoli! Tiedä tämä: se on etupuoli, oikea puoli, joka täytyy etsimällä löytää. Se, joka ei etsi, muuttuu huomaamattaan naapurin mieheksi, joka istuu sisällä mitään tekemättä, näkemättä, haistamatta ja maistamatta. Se pyyhkii nenänsä verhoon, joka on vain kulahtanut sairaalanuttu ja jonka takana elämä tapahtuu.


<3: Maria