maanantai 12. marraskuuta 2012

Lost in the jungle of health

Opintojeni alusta asti olen tiennyt satavarmasti, etten tule koskaan työskentelemään Britanniassa. Vakuutin itseni ajatuksesta, että minun tulee työskennellä suomalaisella kielellä ja mielellä suomalaisten työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. No nyt valehtelin: itse asiassa minä vannoin ja vakuutin, ettei minulla tule koskaan olemaan mitään asiakkaita saati sitten työtovereita. Kirjoittamishaaveet rajaavat kollegojen määrän minimiin, eikä minulla ole koskaan ollut vetoa oman klinikan perustamiseen. Taiteellinen tausta jyllää vahvana ja antaa alati ymmärtää, ettei hoitotyö voisi koskaan olla minun juttuni nykyisestä opintalastani huolimatta. Olette kenties äimänkäkinä. Kenties siksi, etten ole puhunut aiheesta aiemmin. Ei huolta.Niin olen minäkin. En kuitenkaan tästä, vaan mielenmuutoksesta, joka on juurtunut päähäni sangen pysyvänoloisesti. Minun paikkani on muilla mailla!

  
Suomen ravitsemusalan työkenttä on täyteenbuukattu. Pienemmät paikkakunnat kaipaavat toki omia ravitsemusasiantuntijoita ja maaseudun väestö on suurkaupunkilaisten tossujen alla mitä tulee palvelujen saatavuuteen ja hinta-laatu-suhteeseen. Suurkaupunkilaisella viittaan pääkaupunkiimme ja kaikkiin sen kaltaisiin metropoleihin, jotka Suomen mittakaavassa ovat, jos ei nyt massiivisia, niin ainakin iso(hkoj)a. Suomen suurcitytkin ovat kuitenkin sen verran pikkuruisia, ettei sinne kannata jokanaisen klinikkaa pykätä pystyyn. Sikäli mikäli kohtalo kutsuisi minut vielä kotimaan työkentälle, olisi minun järkevintä asettua pohjoisen tuppukyliin. Lappiin, oi Lappiin! Lapin kutsu jäi soimaan korvissani syksyisen lapin reissun jälkeen ja tekee päästäni kumisevan humisevan vaskin.  Lappi mielessäin,on Lappi mielessäin.


Kummallista kyllä, mieleni on rajannut tulevaisuuden asumislokaatiot tuhannesta miljoonasta kahteen: minä suuntaan joko A) Lappiin, tai B) Lontooseen. Yö vai päivä? Musta vai valkoinen? Vasen vai oikea,etelä vai pohjoinen? Oikeastaan on helpompaa punnita plussia ja miinuksia silloin, kun vaihtoehdot ovat sekä fyyisesti, henkisesti, sosiaalisesti (tai anti-sosiaalisesti), että psyykkisesti valovuosien päässä toisistaan.Valinnanpaikka asettuu jalkojeni alle ajallaan, mutta kaikeksi onneksi, mikään ei sittenkään ole lopullista. Aina on mahdollisuus vaihtaa suuntaa, tehdä U-käännös ja kohdistaa nenä takaisin tulosuuntaan, jos nenä niin mielii.

  
Englannissa ravitsemusalan työkenttä on kuin Saharan aavikko. Jengi kuivuu kasaan, janoisia nääntyy matkan varrelle, vaeltajilla on mukanaan heikot eväät ja selviytymiskeinoja taskussaan nolla. Porukka paahtaa sata lasissa ja niskat limassa kohti pelastavia keitaita, joissa saa vihdoin levätä, nauttia ja rellestää pitkän, nälkäisen ja kiduttavan maratonin jälkeen. Juuri maratoni kuvaa osuvasti täkäläisten terveyspyrkimyksiä. Tyypit saattavat saada inspiraation urheiluun ja hankkivat kuntosalijäsenyyksiä, merkkipyöriä, laatuvermeitä ja sporttiasusteita näyttääkseen vakaumuksensa vakavuusasteen. Joku jaksaa päivän, toinen viikon, kolmas kuukauden. Harva ymmärtää, että urheilija tarvitsee urheilijan eväät. Kuntosalilta pizzerian kautta kotiin on väärä reitti. Virhesiirron tekee myös se, joka päättää saada itsensä kondikseen himoliikkumalla ja nollakaloreilla. Treenaus vaatii ravitsemuksellista kompensaatiota, muuten menee hukkaan hyvä työ.Siitä tulee huono.

Hieno uutinen on se, että jotkut edes yrittävät! Harvassa ovat kuitenkin edellisenkaltaiset ongelmaihmiset. Pääasiallinen probleema kun on yleinen liikkumattomuus, apaattisuus ja ylimukavuudenhaluisuus. Paikalliset ystäväni pitävät minua tosifriikkinä, kun haluan kävellä kouluun, illanistujaisiin tai töihin ja kun sanon jääväni kyydistä pois aiemmin haukatakseni raitista ilmaa. Eivät ymmärrä, säälivät minua, raukkaa, joka tieten tahtoen itseään kiusaa. Eivät ymmärrä, etten koe tulevani itseni kiusaamaksi. Päinvastoin.Teen itselleni todellisen laupiaan samariaan palveluksen liikuttamalla kroppaani ja täyttämällä keuhkoni hapella, joka on O2.

Englantilaiset ystäväni suhaavat busseilla ees sun taas, vaikka välimatka olisi taitettavissa kymmenellä kävelyminuutilla. Ja kun määränpäässä odottaa sipsejä, crispejä, puddingia (=jälkiruokia), keksejä, limpparia ja muuta hiilarihemmottelua, on noidakehä valmis. Mättöväsymys, nukahdus, turvotus, uupumus, vaikeus hilautua sängystä ylös ja sitäkin vaikeampi kankeutua ratin taakse ja ajaa itsensä koulun penkille. Hiilarimättötilassa ei tule reippailu ihan ensimmäisenä mieleen. Surullista sinänsä. Se kun olisi paras mahdollinen mielijohde ja pieni ele oman kropan puolesta, eikä aina sitä vastaan.

Moni innostuu kertomaan minulle rukavaliostaan ja esittämään päivänpolttavia kysymyksiä kuullessaan opintoalastani. Yhtään tuomitsematta tai enempää kritisoimatta, puhtaasti hämmästellen ja kummastellen, sanon vaan, että olen ollut puulla päähän lyöty monen monituista kertaa.

Tässä muutamia helmiä: 
"Maria, sano suoraan, voinko syödä suklaata joka päivä?"
"Voinko minä pudottaa painoa, vaikka tykkään niin paljon juustosta?"
"Syön tosi terveellisesti, eli paljon perunaa, pastaa ja leipää. Miksiköhän mua väsyttää koko ajan?"
"En ymmärrä. Syön tosi hyvän aamupalan, mutta mulla on karjuva nälkä jo heti tunnin päästä."
- Maria kysyy: Mitä sinä tarkalleen ottaen syöt aamulla?
- Kaveri vastaa: muffinsin, 2 lasia appelsiinimehua ja corn flakeseja sokerilla.
- Maria miettii: siinäpä se.
- Maria vastaa: Aamupalasi on miltei pelkkää sokeria ja nopeita hiilihydraatteja. Sinun kannattaisi nauttia proteiini-rasva-kuitupitoinen aamupala hiilarimätön sijaan.


Suomen työkentällä saisin todennäköisesti viilata monia pilkkuja ja hioa kulmia kondikseen. Gojimarja vai inca-marja? Mustikka vai tyrni? Syödäkö aamulla kaksi vai kolme kananmunaa ja minkä verran ruisleipää sopii hyväkarpin ruokavalioon? Asiakkaat kenties tietäisivät asioista enemmän kuin minä. Hatunnosto siitä! Suomalaisten terveystietoisuus on sellaisella tasolla, että nyt ei paljon perusinformaatiota enää kaivata. Mitä sitten kaivataan? Minun näkemykseni mukaan Suomi tarvitsee pyllyllepotkijoita, asiantuntijoita, jotka kannustavat laittamaan teoriat käytäntöön ja pistämään sanat teoiksi. Liian moni kärvistelee Suomessakin pahoinvoinnin, kroonisten sairauksien ja elämätapamuutoksilla hoidettavien vaivojen loukussa.

Ero Britanniaan on siinä, että suomalaisilla on tietoa ja sitä on aktiivisesti siirretty omaan elämään. Totaalisia suunnanmuutoksia on nähty pilvin pimein ja lisää on taatusti luvassa. Missä kuppilassa ikinä istuukaan, saa alati kuunnella viereisen pöydän mummoja, pappoja, nuoria ja vanhoja höpöttämässä eri ruokien terveysvaikutuksista. Olemme oikealla tiellä. Monen täytyy enää löytää selkäranka ja ihminen, joka avustaa sellaisen etsinnässä. Get up, stand up and eat your veggies!